Omaa tilaa kaivaten

Vuoden 2013 olen päättänyt aloittaa panostamalla viimein kirjoitus- ja opiskeluolosuhteiden parantamiseen. Taiteellinen opinnäytteeni alkaa viimein olla vaiheessa, jossa olisi aika siirtyä työstämään varsinaista näytelmätekstiä koneella, luonnoskirjaan raapustelun sijaan. Olen kuitenkin huomannut suurimmaksi ongelmaksi kunnollisen työskentelypisteen puuttumisen. Miehellä on tietokonepöytänsä, oma nurkkauksensa pelaamiselle, opiskelulle ja musiikin parissa puuhailulle, kun taas itse olen röhjöttänyt sohvamme lähes vaihtokuntoon. Sohvailun ergonomisuus ja television petollinen läheisyys ovat tappotuomio luovuudelle, huomattu on. Työelämäkurssillakin joskus muinoin esille nostettu työskentelytilan tärkeys on noussut täysin uuteen valoon, ymmärrän pointin nyt enemmän kuin täysin.

Oikeastaan haluaisin oman, erillisen huoneen jonka voisin pyhittää opiskelulla ja (erityisesti) kirjoittamiselle. Silmät ovat auki sopivien asuntokandidaattien varalta jatkuvasti ja oikean tullessa kohdalle olisin valmis maksamaan isomman potin vuokrastamme tuota omaa tilaa vastaan. Helsingissä opiskelevalle pariskunnalle sopivan kolmion löytyminen vaatisi kuitenkin mieletöntä tuuria ja mielettömällä tuurillakin melkoisia kompromisseja.

Aloitan siis suosiolla siitä työpöydästä, oman pienen & pyhän nurkkaukseni rakentamisesta. Joulun mentyä klikkaan viimein tilaukseen String-hyllykön johon liitän pöytälevyn, esteettisyydestä kun en aio tinkiä (ja onhan tästä ollut puhetta aiemminkin). Toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kuitenkin työtuolin hankinta. Miksi ne kaikki ovat niin ihmeen rumia? (Oikeastaan täydellinen tuoli on jo löytynyt, pimeän tullen kun kävisin mielelläni napsimassa itselleni yhden Kaisa-talon David Rowlandin suunnittelemista työtuoleista, joihin olen täydellisen rakastunut. Miksi näitä ihanuuksia ei myydä yksittäiskappaleina yksityishenkilöille? Mur.)

Tänään yhdeksi sympaattiseksi vaihtoehdoksi pomppasi vanha toverini jumppapallo! Tuo kumirumilus, jonka kanssa olen kuitenkin kehittänyt ystävyyssuhteen Unisportin pallojumpissa, toimisi varmasti hyvänä istuimena ainakin osa-aikaisesti. Pallot itsessäänhän eivät silmää hivele, enkä tästä syystä ole hankkinut sellaista kaksiomme nurkkiin pyörimään. Tänään törmäsin kuitenkin ratkaisuun. Miksi kukaan ei ole tarjonnut minulle päällisen mahdollisuutta (eritoten esitän kysymyksen omille aivoilleni)? Virkatussa harmaassa asussa jumppapallosta tulee minun silmiini valtavan herttainen eikä se pääse sporttisuudellaan ahdistamaan - tykkään! Helpoimman ratkaisun tarjoaa valmiin päällisen ostaminen, nämä Pampulan päälliset tulivat vastaani Katoko-nettikaupassa. Ajattelin kuitenkin uskaltautua diy-linjalle.

Jatkosta kuulette siis joskus. Tai ette enää ikinä.

Kuva Pampula

Ah haikeutta

Taas oli päässyt käymään niin, että eläessäni lähes totaalisessa musiikinkuuntelupimiössä (kuluneen kesän runsasta festarointia ei lasketa), oli huomaamattani päässyt taas syntymään kaikkea uutta kaunista.

Sigur Rósin uusi albumi Valtari. Erityisesti tämä kappale.
Sydän on pakahtua jokaisella kuuntelulla.



Ps. Poden suunnatonta Islanti-ikävää. Siksi Sigurkin toimii juuri nyt, se kun kuulostaa ihan Islannilta.

Naapurit

Kaavoissaan kankea mutta onnellinen

Jos jossain vaiheessa onkin päätynyt ennakoimaan tulevaisuuttaan ja sitä, kuinka "ei sitten joskus enää ollenkaan kykene pysyttelemään erilaisten teknisten uutuuksien tahdissa", niin on varmasti elänyt jonkinlaisessa harhassa nykyisyytensä suhteen. Kyllä tuosta tilanteesta voi nimittäin itsensä löytää jo tässä 26-vuoden arvokkaassa iässä.

En pidä itseäni tavattoman kehnona erilaisten tietokone- ym. juttujen kanssa (toisaalta en tavattoman taitavanakaan), mutta jostain syystä tämän nykyisen läppärini saamisen jälkeen olen todella kärsinyt tottumattomuudestani muihin tekstinkäsittelyohjelmiin kuin perinteiseen wordiin. Kun tähän koneeseen en aikoinaan saanut hankittua kyseistä ohjelmaa näpsäkästi joltain satunnaiselta isän levykkeeltä, päätin aluksi luottaa lausuntoihin siitä kuinka "se ilmainen open office on ihan yhtä hyvä ohjelma". Aika pian kuitenkin (useampien katkerien taistelujen jälkeen, joiden yhteydessä tämä hieno open office mm. toistuvasti muutteli tekstejäni jollekin tuntemattomalle merkkikielelle) huomasin väitteen olevan täyttä höpöhöpöä. Tästä taas seurasi aktiivista open officen välttelyä ja ylimääräistä vaivannäköä. En esimerkiksi muista milloin olisin viimeksi uskaltanut liittää tekstitiedostojani jonkin sähköpostin liitteeksi kierrättämättä sitä jonkin wordin kautta (tarkoittaen käytännössä kierrättämistä jonkin toisen tietokoneen kautta). Todella kätevää.

Voi olla, että pienellä perehtymisellä olisin tullut toimeen open officella.. not. Perusluottamus ohjelmaan oli kadonnut jo aikoja sitten, sitä tuskin olisi erinomaisinkaan perehdytys palauttanut. Kun viimein onnistuin viikko sitten bongaamaan macin office-paketin 50€ hintaan cdonilta, lähti se saman tien matkaan. Nyt on läppärissä taas tuttu, ihana, rakas word. Parasta! Kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja kiittää ja tuntee nahoissaan kuinka uusi, parempi aika on jo oven takana!

Jos joku ehti ihmetellä, miksi jaksan edes mainita tällaisesta hankinnasta blogissa, voin kertoa ainakin yhden pätevän syyn. Tämä on nimittäin ehdottomasti inspiroivin ostos jonka olen tehnyt pitkään, pitkään aikaan. Jos jokin kasvattaa kirjoitushaluja potenssiin sata, on se mainitsemisen arvoinen juttu.

Printtisomistusta

Juuri kun pääsin puhumasta rahasta ja tuhlailevasta luonteestani, löydän itseni taas etsimästä uutta ostettavaa. No ei, oikeastaan tämä kirjoitus saa innoituksensa kahdesta hieman toisenluontoisesta seikasta.

1) Olen viimein oppinut tekemään kollaasikuvia blogiin! Avukseni latasin Googlen Picasa-ohjelman. Testaamaan oli luonnollisesti päästävä heti eikä hetken päästä, tunnustan olevani hieman kärsimätön luonne.
2) Olen korviani myöten koukussa ikkunashoppailuun etsy.comissa. Ja ikkunashoppailu yhdistettynä seinienehostusvimmaani (johon pesänrakennusviettini tällä hetkellä projisoituu) johtaa nopeasti useampiin puolihuolimattomasti ostoskoriin klikattuihin printteihin ja muihin satunnaisiin pikkuideoihin.

Jos joku ei ole vielä ehtinyt tutustumaan, kerrottakoon että etsy on sivusto joka tarjoaa kenelle tahansa itse tekevälle paikan esitellä ja myydä valmistamiaan töitä ja tuotteita. Luovuus kukkii ja löytöjen tekeminen koukuttaa, toisaalta sivusto toimii erinomaisena innoittajana ja inspiraation lähteenä vaikkei mitään tilaisikaan (suurin osa myyjistä toimii Euroopan ulkopuolelta, joten esimerkiksi tullimaksujen kanssa saattaa hyvinkin joutua etsystä tilatessa kamppailemaan). Itsekään en ole vielä etsystä ehtinyt tilauksia tekemään, ihastelijana olen kunnostautunut sitäkin paremmin. Nyt miettiessäni kämppämme seinien rikastamista olen kuitenkin päätynyt etsimään etsystä kivoja printtejä kehystettäväksi.

Valikoimaa löytyy laidasta laitaan, tällä hetkellä mieleen ovat erityisesti useamman myyjän valikoimista löytyvät tyylitellyt elokuvaprintit. Ideat ovat usein hauskoja ja yksinkertainen toteutus sekä värimaailma miellyttävät silmää. Tappajahaita tuskin huolisin seinälleni "virallisena versiona", tuskin Tähtien sotaakaan, mutta näihin tulkintoihin tottuisi vaivatta minunkin kranttu silmäni. (Varsinkin jälkimmäinen printtiversiona kelpaisi varmasti myös miehelle, tämä kun tunnustautuu kyseisten avaruuselokuvien ystäväksi.)

Myös vanhoille sanakirjojen ym. sivuille painetut kuvat ovat viehättäneet silmää. Postikorttikokoisina tai hieman isompina olen hahmotellut näistä kollaasia esimerkiksi makuuhuoneen seinälle. Pari kertaa klikkailtuani kuvia ostoskoriin olen kuitenkin huomannut valinnanvaikeuden käyvän lähes ylivoimaiseksi kymmenien suosikkien edessä. Miten valita vain muutama suosikki?

Jos sopiva aikarako löytyy ja maalikaupasta löytyy juuri se oikea värilappu, saattaa keittokomeromme seinä muuttaa väriä ensi viikon aikana. Huomenna olisi myös palkkapäivä. Nähtäväksi jää napsahtaako joku printti-ihastuksista tilaukseen saakka..

Printit:
Empire Strikes Back
Jaws & Birds
Valas
Kissa

Melancholia

Elokuviin mennessäni suhtaudun yleensä varsin neutraalisti siihen mitä tulen näkemään. En ole sitä sorttia joka lukisi arvosteluja ja kyselisi muiden mielipiteitä etukäteen, useimmiten valikoin elokuvat sen perusteella että olen sattunut näkemään jonkin kivan trailerin. Ja yleensähän kaikki elokuvat näyttävät trailereissa hyviltä, joten niiden perusteella ei ole kovin viisasta luoda suuria odotuksia. (Trailerihalpaan on pirullisen helppoa langeta.)

Lars von Trier on poikkeustapaus, hänen elokuviaan menen katsomaan aina odottaen näkeväni jotain erinomaista. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, kun kävimme eilisiltana katsomassa herran käsikirjoittaman/ohjaaman Melancholian.

Kaunista, pysäyttävää, syvää. Ai että!

Melancholian keskiössä ovat sisarukset Justine ja Claire, joista kevytmielisempi Justine juhlii elokuvan ensimmäisessä osassa tuhoon tuomittuja häitään, kun toinen osa taas keskittyy rationaalisempaan, juurtuneempaan Claireen. Kaiken taustalla elää maailmanlopun uhka planeetta Melancholian lähestyessä maapalloa, laskelmien antaessa ristiriitaisia tietoja törmäämisen mahdollisuudesta. Lopulta maailmanloppu on kuitenkin väistämätön, pakenemisen mahdottomuus on mielentilana samalla ahdistava ja lumoava. Melancholian tuhotessa Maan katoaa hetkessä myös kaikki ihmisen muovaama luonnottomuus ja pinnallisuus. Siinä kaiken muun ohessa.

Huomaan usein karsastavani liian pitkälle menevää kokeellisuutta elokuvissa ja ehkä esittävässä taiteessa yleensäkin (koska olen niin ihanan konservatiivinen). Trierin elokuvissa kokeileva ja perinteikäs ovat juuri sopivassa suhteessa, pätemättä tai jyräämättä toisiaan. Ne eivät etäännytä katsojaa maailmastaan häiritsevällä tavalla, mutta eivät toisaalta alleviivaa tai päästä helpolla. Kaikki näkemäni Trierin elokuvat kestävät (vaativat) useamman katsomiskerran, niissä riittää sulateltavaa pidemmäksi aikaa. Rakastan yli kaiken Trierin elokuvissaan harjoittamaa ihmisluonnon/-mielen tutkimusta, mielettömän inspiroivaa tavaraa!

.. Puhumattakaan siitä että Melancholia pursuaa uskomattoman kauniita kuvia ja värisävyjä. Loppukuva on yksi kauneimpia näkemiäni.



(Jos ei tästä jo välittynyt niin kyllä, taisin vähän ihastua.)

Amerikan enkeli

Mieleni teki palata muutamalla sanalla aiemmassa merkinnässä mainitsemaani näytelmään, Tony Kushnerin Angels in Americaan. Kulutin työpäiväni ensimmäisiä tunteja kuunnellen youtubessa HBO:n version soundtrackia (jonka myös pistin tilaukseen amazon.comista, upea levy mutta ihmeen vaikeasti saatavilla). Tämän jälkeen päädyin katselemaan pätkiä kyseisestä sarjasta ja tästä seurauksena päädyin tekemään jälleen saman havainnon - Kushnerin näytelmä on nerokas.

Sinänsä tässä havainnossa ei ole mitään uutta. Olen jo pitkään pitänyt kyseistä tekstiä kunniapaikalla kirjahyllyssäni, koska haluan sen olevan saatavilla aina jos haluan jossain jumitilassa palauttaa mieleeni miten rajattomat mahdollisuudet teatteri kirjoittajalle antaa. Angels in America on monella tapaa ihailtava ja esimerkillinen näytelmäteksti. Erityisen huomionarvoista Kushnerin tyylissä on realismin ja fantasian sekoittaminen. Se hyödyntää tehokkaasti ja samalla kunnioittaa teatteria ilmaisun välineenä (mielestäni myös tv-toteutus oli hyvin näyttämöllinen).

Ei siis ihme että Kushnerin teksti iskee. Ihmisen pään sisälle tunkeutuminen fantasian keinoin on hurmaavaa. Elän edelleen vakuuttuneena siitä, että ihmisen mieli kaikkine outouksineen on sellaisenaan täysin riittävä lähtökohta kaikelle näyttämölliselle taiteelle (ihminen vs ilmiöt). Angels in America toimii melko paljastavana tekijänä mitä tulee suhteeseeni yhteiskunnalliseen teatteriin. Kyseessä on kuitenkin näytelmä joka ottaa käsittelyyn yhtä lailla yhteiskunnan ja ihmismielen - minä päätän kuitenkin kohdistaa katseeni tässä(kin) tapauksessa ihmismielen kuvaukseen.

Viime aikoina olen ajatellut että kyse on lähinnä asioiden asettamisesta hierarkiseen järjestykseen. En voi mitenkään pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki yhteiskuntaa kuvaileva teatteri olisi mielenkiinnotonta, koska pelkästään jo omien katsomis-/lukukokemuksieni perusteella voin pitää varmana, etteivät yhteiskunnalliset aiheet pilaa näytelmää. Ihmisyksilön asettaminen laajempaan kontekstiin on mielenkiintoista ja toisaalta väistämätöntä. On vaikeaa kirjoittaa täysin irrallaan nykytodellisuudesta. Siinä kohdin pidän kuitenkin pääni, etten suostu laittamaan yksilöön liittyvää kontekstia tämän yläpuolelle. Kiinnostava teatteri lähtee aina yksilöstä. Jos kuvattava yksilö ei ole uskottava, minun on vaikea kuvitella että myöskään kuvattava ilmiö kykenisi olemaan uskottava (jos yhteiskunnallisen ilmiön siis haluaa joku lähtökohdakseen yksilön sijaan ottaa).

Tiivistettynä: ihan liian moni näytelmä ottaa kuvailtavakseen jonkin tämän ajan yhteiskunnallisen ilmiön, mutta ei ole kiinnostunut kuvaamaan ilmiöön liittämiään yksilöitä tarpeeksi suurella tarkkuudella vaan käyttää näitä lähinnä välineenä. Tuossa tiivistettynä tämänhetkinen käsitykseni tympeästä teatterista (ja kai se mitä lähinnä tarkoitan kun puhun ympäripyöreästi ah niin syvästi minua ärsyttävästä "yhteiskunnallisesta teatterista"). Vähän sama kuin kuvaisi jotain massatapahtumaa esittämällä ilmasta otetun valokuvan jossa näkyy tuhansia ihmisiä ja vaihtoehtoisesti samasta tapahtumasta maan tasolla otetun kasvokuvan. Kumpi kuvista todennäköisesti on mielenkiintoisempi?

Takaisin aiheeseen! (Kummallista muuten miten niin usein onnistun kääntämään tällaiset lyhyiksi tarkoitetut tekstit samojen kysymysten pyörittelyksi. Tarvitsisin päiväkirjan.) En ole toistaiseksi päässyt näkemään Kushnerin näytelmää toteutettuna muutoin kuin HBO:n minisarjan muodossa (kyseinen toteutus on hyvin onnistunut ja ehdotomasti tutustumisen arvoinen). Onneksi tähän asiaan on tulossa korjaus helmikuussa, hankittuina on liput näytelmän Alppilassa esitettävään n. 6 h pituiseen tulkintaan. Odotuksessa on pientä pelonsekaista tunnetta koska kyseessä on itselleni tärkeä näytelmä enkä toivoisi näkeväni sitä kehnosti toteutettuna. Haluan kuitenkin uskoa hyviin arvosteluihin. Toivon mukaan esitys on juuri niin mielettömän hyvä kuin se voi tekstinsä puolesta olla.







Yllä traileri sekä muutamia otteita HBO:n version lempikohtauksistani. Etsikää tämä käsiinne ja katsokaa, jos ette ole nähneet (on esitetty Suomenkin televisiossa joskus muinoin, en tosin muista tarkkaa ajankohtaa). Suosittelen erittäin lämpimästi!

Jälleennäkeminen

Eilen harhaillessani youtube-maailmassa päädyin lopulta katselemaan Sigur Rósin musiikkivideoita ja totesin niiden kauneuden jälleen kerran. En tiedä kumpi viehättää enemmän, itse musiikki vai musiikkivideoiden estetiikka. Ehkä kuitenkin kaikki osaset sievässä symbioosissa keskenään. Juuri tällaisia inspiraation lähteitä haluaisin löytää enemmän. Näissä on kohdallaan kaikki. Värit, tunnelma, liike, musiikki.. Pakahdun.

Täydellisen kaunista.







(Viimeisen vanhusten sotaleikkivideon pohjalta taisin nähdä viime yönä untakin. Tosin kyseinen uni oli hieman raaempi ja painajaismaisempi. Jos tämän merkintäni ydin ei olisi jonkin kauniin ja minua suuresti inspiroivan materiaalin esittelyssä, mainitsisin tähän loppuun vielä ampuneeni kyseisessä unessa Hitleriä pakaraan. Se siitä sitten, uneni eivät kohtaa kauneuskäsityksiäni läheskään joka yö.)