Käännekohdan kynnyksillä

Arki palaa järkyttävin isoin askelin. En ole aamuihminen, mielestäni on täysin epäinhimillistä kutsua ketään kotoaan minkäänlaiseen menemiseen ennen kuin kellotaulu osoittaa jotain kaksinumeroista lukua. Minä olen vanha kurttana jo, haluan kahdeksan tuntia unta joka yö ja katsoa ennen nukkumaanmenoani jakson Frasieria (siitäkin huolimatta että osaan jaksot jo lähes jokaista repliikkiä myöten ulkoa.)

Tällä hetkellä paahdan kuitenkin lähes pelkästään aamuvuoroja. Puhelin näyttää herättäessään viittä tai kuutta ja silmät ristissä hoitelen hetkeä myöhemmin töitäni, niitä samoja vanhoja ja tänä kesänä myös vähän uudempia ja haasteellisempia (enemmän paperitöitä, vähemmän asiakaspalvelua, ihmeen virkistävää!) Kohta kuusi vuotta samassa työpaikassa. Jokohan riittäisi? Siltä tuntuu vahvemmin kuin koskaan.

Syksyllä odottava uusi opiskelupaikka on laukaissut pintaan uskomattoman määrän erilaisia tunteita. Ensinnäkin olen käsittämättömän motivoitunut psykologian opintojeni suhteen. Vaikka vuosi sitten sainkin paikan Turusta, on tunne Helsingin paikan varmistuttua ollut täysin toinen. Ikään kuin olisin vasta nyt ensimmäistä kertaa päässyt psykologian opiskelijaksi. Olen listannut jo hyvin tarkasti opintosuunnitelmani tulevalle lukuvuodelle, HOPS-jumalat kiittävät ja kumartavat syvään. Syksyn tullen opiskellaan ja kovaa ja toivon todella etten joudu korjaamaan sanojani seuraavana keväänä.

Myös suhde työpaikkaani muuttui lähes heti opiskelupaikan varmistuttua. Ensimmäistä kertaa elämässäni opiskelen alaa, jossa työllistyminen on lähes varmaa ja jossa myös opiskelun päässä odottava ammattinimike on selkeämpi kuin mihin olen tottunut. Minusta tulee psykologi. Voin kirjoittaa työnhakupalveluihin 'psykologi' ja palvelut listaavat pitkät rivit vapaita työpaikkoja. Vaikka todellisuudessa homma tuskin etenee ihan näin yksinkertaisesti (koska aion joka tapauksessa erikoistua ja mielellään vielä niin, että voisin työelämässä hyödyntää taideopintojani), on tämä selkeyden tunne minulle täysin uusi ja samalla voimakkaasti motivoiva. Nykyinen työpaikkani tuntuu ensimmäistä kertaa täydellisen väliaikaiselta. Olen lähdössä, olipa tuo hetki vuoden tai kolmen päässä. Saattohoito on aloitettu.

Kolmanneksi, ehkä suurimpana yllätyksenä, olen viime aikoina tuntenut hyvin voimakkaita haikeuden ja kaipuun tunteita suhteessa dramaturgian opintoihini. Siitäkin huolimatta, että monessa suhteessa on kyse elämäni vaikeimmista vuosista ja huolimatta niistä lukemattomista päivistä ja tunteista joita en ikävöi hetkeäkään. Kaipaan sitä yhteisöä jonka osaksi en ole koskaan kokenut pääseväni. Lopulta tämäkin tunnemyllerrys on täysin ymmärrettävissä, liittyyhän dramaturgian opintoihini, yhtä lailla kuin kaikkeen teatteriin koskaan liittyneeseen toimintaani, valtava rypäs tähänastisen elämäni suurimpia intohimon tunteita, suurimpia unelmia, suurimpia muistoja ja ihmisiä joita aidosti ikävöin. Jollain oudolla konstilla uusi opiskelupaikkani tuntuu lisäävän myös motivaatiotani vanhaa opiskelupaikkaani kohtaan. (Olen jo vuosia sanonut teatterin olevan kuin se renttumieheni, jonka luoksi palaan kaikesta huolimatta aina uudelleen. Tältä tuntuu edelleen. Ja totta puhuen, en ole aikeissa laittaa tälle suhteistani epävakaimmalle pistettä. En varmasti pystyisikään.)

Myllersivätpä tunteet tällä hetkellä millä voimalla ja mihin suuntaan tahansa, on kokonaiskuva selkeämpi kuin vuosiin. Psykologian opinnot ovat ottamassa viimein ilmaa siipiensä alle, samoin taiteellisen opinnäytteeni kirjoittaminen Teatterikorkeakouluun. Nykyisen työsuhteeni päättyminen häämöttää vielä toistaiseksi hahmottumattomassa ajankohdassa, mutta lopun voi jo aistia. Olo on toiveikas ja optimistinen.

Jaksanen vielä muutaman aamuvuoron.

Juuri ennen kuin

Huh, huomenna tähän aikaan se on jo ohi! Pääsykoe nimittäin.

Täysin toinen seikka onkin sitten, mitkä ovat tunnelmat vuorokauden kuluttua - helpottuneet, tuskaiset, masentuneet, innostuneet, epätoivoiset, optimistiset..? Ainakin kuluneen päivän olen ollut viime vuotta rauhallisempi. Oikeastaan toivoisin koko kokeen jo olevan ohitse. 

Valmistautuminen on tänä keväänä ollut paljon intensiivisempää kuin viime vuonna. Tuolloinhan aloitin kohtuullisen aktiivisen lukemisen jo helmikuussa, tilastomatematiikan valmennuskurssin alettua. Opiskelu oli tuolloin melko tasaista kokeeseen saakka. Tänä keväänä sain ihan mielettömän motivaatioiskun heti artikkeleiden ilmestyttyä, en muista olleeni yhtä motivoitunut edes ennen yo-kokeita (joihin on oikeastaan turha verrata mitään, koska luin kirjoituksiin vain yhden kirjan). Olen noussut jokaisena töistä vapaana päivänä aikaisin ehtiäkseni klo 9 kirjastolle lukemaan. Intensiivistä opiskelua on ollut 4-10h päivässä, jos ei lasketa muutamia laiskoja päiviä. On tuntunut hyvältä istua tuntikausia kirjaston lukusalissa ja vain päntätä, mielelläni jatkaisin samaa rataa syksyllä yliopistolla. Mutta mutta..

Koska motivaationi kuitenkin heräsi kunnolla vasta artikkeleiden ilmestyttyä, eli n. 1kk ennen tätä hetkeä, ei ole mitään varmuutta että tilastotaitoni riittäisivät mihinkään tositilanteessa. Kaikki menetelmät ovat perusteissaan hallussa, mutta epämatemaattiset aivoni olisivat vaatineet varmasti enemmän harjoitusta pystyäkseen ratkaisemaan kokeen soveltavia tehtäviä. Harjoituspääsykokeessa tilasto-osion pistemääräni oli kylläkin yli kurssin keskiarvon, samoin kuin artikkeliosion pistemäärä (joka oli itse asiassa neljän parhaan joukossa n. 90 kokeen tehneestä, jei!), mutta kyseiselle kokeelle en halua antaa liikaa painoarvoa..

Kaiken kaikkiaan, tunnelmat ovat aika epätietoiset osaamisen suhteen, toisaalta ihmeen rauhalliset!

Tänään en ole enää lukenut. Olen lähinnä maannut sohvalla ja tuijottanut pääsykoemateriaaleja samalla ilmeellä kuin tämä alla näkyvän videon koira muffinssilautasta. Tosin ajatuksemme lienevät aika vastakkaiset.

(Jokunen ilta sitten, laskiessani harjoitukseksi viime vuoden pääsykoetehtäviä, havaitsin menettäneeni yhden pienen todennäköisyyslaskun ja siitä seuranneiden väärien lukemien vuoksi kymmenen koepistettä. Ne kymmenen pistettä olisivat skaalatuissa pisteissä nostaneet pistemääräni n. kahden pisteen verran Helsingin sisäänpääsyrajan yläpuolelle. Yritän olla ajattelematta tätä liikaa. Sen sijaan aion ensi töikseni kokeen alkaessa kirjoittaa suttupaperille sanan "TARKKUUS". Pienestä voi olla kiinni aika isoja asioita.)

Vegaanisia aatoksia

Posti toi tänään paketillisen ruokakirjoja. Vegaanisia sellaisia. Muun muassa näitä tutkien olisi tarkoitus aloittaa tarkempi perehtyminen kasvissyöntiin, tarkoitus kun olisi pikkuhiljaa säätää syömistottumukset vegaanisemmiksi. Yhdessä yössä ei ole tarkoitus muutosta toteuttaa (kuten eräs ystäväni tässä jokin aika sitten päätti tehdä), vaan pikkuhiljaa totutella ja kokeilla. Esimerkiksi tuttujen ruoka-aineiden korvaamisestahan minulla ei ole juuri minkäänlaista kokemusta.

Olisi toki jalointa sanoa että siirtymiseni kasvipainotteisempaan ruokaan olisi saanut alkusysäyksensä eläinten oikeuksien puolustamisesta. Haluan kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdallani kyse oli ihastumisesta sekä soijasuikaleisiin että -rouheeseen. Eläköön nuo nerokkaat, aina saatavilla olevat ainekset (lihaahan ei paljoa kuivaruokapurkissa säilytellä)! Soijatuotteisiin tutustuminen raivasi nopeasti punaisen lihan tämän talouden ruokailuhetkistä. Eipä ole muuten paljoa tullut ikävä.

Asia johti kuitenkin toiseen. Pikkuhiljaa ajatus punaisesta lihasta alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä. Ja kun on yhden eläinkunnan tuotteen päättänyt jättää pois, alkaa jossain vaiheessa kyseenalaistaa ne loputkin. Miksi ihmeessä ostaa kalkkunaleikkeleitä kun leipä maistuu ilmankin? Tai paistaa broilerisuikaleita riisin kaveriksi, kun soijasuikaleet maksavat vähemmän (ja maistuvat oikein maustettuina ihan yhtä hyviltä)? Ja ne eläinoikeudet, kyllä nekin sittemmin tulivat vahvasti mukaan. Nyt ollaankin sitten jo siinä pisteessä, jossa minun on enimmäkseen vaikea nimetä sellaista eläinkunnan tuotetta, josta en olisi valmis luopumaan.

Enimmäkseen.

On vielä se yksi heikkous, josta en vielä kykene luopumaan. Kala. Onhan se tietenkin typerää, laittaa oma nautintonsa etusijalle yhden kohdalla, kun muista on valmis luopumaan. Kalaruoat ovat kuitenkin minulle vielä liian suuri heikkous voitettavaksi. Toisaalta, en ole missään nimessä halunnut olla liian ankara itselleni. Kalan takia minusta ei ole muotoutumassa 100% vegaania, mutta on se 90% kasvissyöjäkin parempi kuin 100% hälläväliä-sekasyöjä. Ylipäänsä tiukka lokerointi tässäkin asiassa on todennäköisesti vain vahingollista - välimuotoja tarvitaan kynnysten madaltamiseksi.

Nyt aloitan tarkemman tutustumisen tuohon värikylläiseen kirjakasaan. Ensiselailulta ihastuttavia opuksia kaikki. Edessä vähintäänkin herkullinen tulevaisuus, omnom!

Reissuromantiikkaa

Havahduin vasta muutamia päiviä sitten siihen, kuinka vähän olen viime aikoina kuunnellut musiikkia. Päätin korjata asian. Tulos: vanhat suosikit kuulostivat hyvältä edelleen, mutta tulin kuitenkin kuunnelleeksi ne läpi vain kerran palaamatta takaisin. Vanhoilla on aikansa, nyt se ei ollut. Ehdin huolestua. Mikä voi olla se tie jolla ihminen hiljalleen kadottaa lopullisesti halunsa kuulla musiikkia?

Tänään kuitenkin, kiitos ohjelmistoaan esitelleen Ava-kanavan, tulin ensi kertaa tietoiseksi duosta Eva & Manu. Folk/rock/indie-genreissä liikkuva musiikki on syntynyt tien päällä kaksikon kierrellessä Eurooppaa, ja reissuromanttiset mielikuvat tuovatkin musiikkiin oman tunnelmalisänsä. Televisiomainoksen taustalla soiva Feet in the Water on kaunein pitkään aikaan kuulemani, lähes kyyneliin asti herkistävä kappale.

Huoli on siis saatu karistettua. Se, etten ole aikoihin kuunnellut musiikkia, ei väistämättä ole merkki siitä että jokin minussa olisi muuttunut tai kadotettu. Se kertonee vain siitä, etten ole pitkiin aikoihin viehättynyt suuresti jostain uudesta kauniista.

Lisää osoitteessa evamanu.com

Suurista puheista, pienistä teoista

Ennen kuin täytin kahdeksantoista, olin täysin varma (ja sanoin tämän usein myös ääneen) että ensimmäiseksi täysi-ikäistyttyäni menisin ja luovuttaisin verta. Nyt olen kuitenkin täyttänyt jo 26, enkä ole vieläkään uskaltautunut verenluovuttajaksi. Se niistä suurista puheista sitten. Puhuminen on niin ihmeen paljon helpompaa kuin toimiminen.

Viime vuosina olen yrittänyt löytää sopivaa vapaaehtoistyön muotoa itselleni. Yhden sopivalta kuulostavan löysinkin jo reilu vuosi sitten, tuolloin en vain ollut vielä saavuttanut vaadittua 25 vuoden ikää. Jälleen kerran vannoin kuitenkin toimivani heti kun ikä riittäisi. Havahtuminen tapahtui noin viikkoa ennen viimeviikkoista syntymäpäivääni. Miltei vuosi oli kulunut enkä taaskaan ollut toiminut suurista puheistani huolimatta - verenluovutusepäonnistuminen all over again. Kauhisteltuani hetken omaa toimintaani korjasin virheen saman tien ja laitoin hakemuksen haluamaani hommaan.

Tänään sitten, käytyäni ensin haastattelussa jossa minua ei todettu täysin toivottomaksi tapaukseksi, sain kalenteriini ensi vuodelle hiukan lisää täytettä. Osallistuttuani ensin helmi-maaliskuussa pidettävälle kurssille aloitan vapaaehtoisena puhelinpäivystäjänä Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelimessa/nettichatissa/kirjepalvelussa. Olen siis sitoutunut lahjoittamaan neljä tuntia ajastani noin kahdesti kuukaudessa ollakseni kuuntelijana sellaisille lapsille ja nuorille jotka kuuntelijaa tarvitsevat. Ja on minulla hiukan omaakin lehmää ojassa, psykologiksi opiskelevalle tällainen homma tuo mukavasti kokemusta kuuntelemisesta, keskustelemisesta ja nuorempien ikäryhmien ajatusmaailmasta.

Tämän postauksen tarkoitus ei ollut julkisesti kehuskella sillä, että olen päättänyt tällaiseen hommaan ryhtyä. Todellisuudessa minua jännittää ja pelottaa ihan hemmetisti. Jos verenluovutuksessa suurin kompastuskivi on se, että pelkään sen tuntuvan todella epämiellyttävältä (ihan kuin olo ei todennäköisesti olisi paljon epämiellyttävämpi niillä, jotka sitä verta tarvitsevat), pelottaa puhelintyössä se, etten osaakaan sanoa mitään järkevää sille ihmiselle joka minulle soittaa ja joka mahdollisesti toivoo minulta apua ja vastauksia johonkin itselleen todella tärkeään asiaan. Haluan auttaa, mutta en ole varma pystynkö. Siinä tunteessa ei lähtökohtaisesti ole hirveästi kehuskelemisen aihetta.

Annan kuitenkin itselleni muutaman pisteen siitä, että olen kerrankin toiminut pelkkien suurten puheiden sijaan. Tässäkin asiassa on vielä paljon opittavaa, mutta jostakin on aloitettava. Kyse on kuitenkin lähinnä omien pelkojen voittamisesta. Rahaa kun on helppo antaa mutta ajan lahjoittamiseen liittyy paljon useammin myös omalta mukavuusalueelta poistuminen, vaikka auttamisesta tuleva hyvä mieli painaakin vaa'assa enemmän. Näitä pieniä korjaamistaan odottavia kohtia löytyy itsestä varmasti vielä lukuisia. Niitä pieniä aikeita, jotka edelleen ovat olemassa vain sanoina. Niille pitäisi voida tehdä jotain.

En ole edelleenkään antanut periksi ajatuksessani ryhtyä verenluovuttajaksi. Kyllä minäkin vielä! Sitä ennen olisi kuitenkin kohdattava ja voitettava taas yksi, todennäköisesti aivan turha pelko..

Silmäyksiä harmaan läpi

Talvi ei ole edennyt lainkaan kuten olin odottanut. Viikkoja sitten jo ennustin miehelle että ensilumi sataisi ihan lähipäivinä. Eipä satanut, taidan olla sääsammakkoakin lahjattomampi tässä. Vettä on sentään tullut taivaalta päivittäin, tuuli on viskonut puita ja vääristänyt heijastukset ikkunassa, eikä taivas ole juuri viitsinyt vaihtaa harmaata asuaan valoisampaan. Valon puute on heijastunut suoraan jaksamiseen. Unta riittäisi päiväkausiksi, olo on vetämätön ja ajoittain alakuloinenkin. Onneksi ovat d-vitamiinit ja kirkasvalolamppu. Ilman niitä tuskin saisin itseäni sängystä ylös aamuisin.

Kaikki edelliset seikat huomioon ottaen onkin erikoista, että olen viime aikoina ollut innostuneempi kuin aikoihin. Tämä voi johtua monesta asiasta:

- lähestyvästä vuoden vaihtumisesta, mielessäni tämä edustaa mahdollisuutta monelle uudelle alulle
- lähestyvästä 26-vuotissyntymäpäivästä, myös mahdollisuus uusille aluille (ikäkriisi, pysy poissa!)
- syksyn säästösuunnitelmien onnistumisesta, kädestä suuhun eläminen tuntuu aiheuttavan yllättävän paljon stressiä ja toisaalta säästöjen turvin uskaltanen lähitulevaisuudessa vapauttaa enemmän päiviä muille kuin tienestitöille
- niistä monista ideoista ja projektinsiemenistä jotka ovat mielessäni itäneet jo pidemmän aikaa ja osin jo etsineet muotoaan mm. töherryksinä ja satunnaisina tekstinpätkinä luonnoskirjan sivuilla
- ylipäänsä mielialan paranemisesta viime aikoina, harmaasta talvesta ja kaamosmasennusoireistakin huolimatta (ristiriitaista, eh?)

Lähitulevaisuuden suurimpana haasteena lienee tämän kaiken innostuneisuuden kanavoiminen pidemmälle aikavälille. Satun olemaan hyvin spontaani innostuja, innostun asioista palavasti hetkessä mutta yhtä nopeasti nuo innostukseni usein sammuvatkin.

Olen kuitenkin huomannut että minulle sopii hyvin selkeiden ja hiukan jäykkienkin sääntöjen laadinta. Hyvänä esimerkkinä toimikoot karkkilakkoperinteeni. Tämän vuoden, kuten usean menneen, olen onnistunut elämään karkkilakossa jossa olen kieltänyt itseltäni tiukasti kaikki tuotteet joita todennäköisimmin myydään kaupan karkkihyllyssä. Saan siis ostaa pussin fanipaloja mutten suffelipatukkaa. Monista tämä on kuulostanut huijaukselta, mutta se on erittäin hyvin karsinut elämästäni esimerkiksi ne satunnaiset ostoskoriin lipsahtaneet suklaapatukat ja ohjannut etsimään vaihtoehtoa vaikkapa hedelmäosastolta.

Tämän meneillään olevan karkkilakkoni aion lopettaa vuoden vaihtuessa seuraavaksi. Haluaisin kuitenkin muuntaa tämän karkkilakkoperiaatteeni joksikin innostuksiani hyödyttäväksi. Toisin sanoen minun olisi kehitettävä itselleni metodeja jotka auttavat pitkäjänteisessä työskentelyssä. Karkkilakkovuosista tulkoot metodietsintäni esikuva ja kannustin! Ensi vuonna haluaisin saada aikaiseksi vaikka ja mitä.

(PS. Pitkäjänteisyystyöskentelyvinkkejä otetaan myös vastaan.)

Ilmapallo

Kun illalla palaa kotiin ilmapallo mukanaan,
tietää ettei päivä ole voinut olla täysin epäonnistunut.

Money, money, money

Jännittävämpien aiheiden puuttuessa ajattelin kirjoittaa jokusen rivin aiheesta, joka on tullut itselleni entistäkin ajankohtaisemmaksi nyt aloitettuani tiukan säästökuurini. Kyse on rahasta. Jostain mitä minulla ei suurin määrin ole, mutta joka silti onnistuu pitämään itsensä tiukasti osana arkista elämää.

Tämä aihe vaatii kuitenkin rehellisen tunnustuksen. Olen ollut säälittävän huono rahan kanssa siitä lähtien kun olen sitä päässyt käsittelemään. Säästäminen on ollut minulle kutakuinkin outo käsite ja huolimattoman rahankäsittelyn takia olen elänyt kotoa muutettuani miltei jatkuvasti kädestä suuhun. Satunnaisesti olen toki onnistunut saamaan kasaan jonkin isomman summan, yleensä jotain matkaa varten, mutta pian säästötilini saldo on taas huvennut nollaan.

Suurin rahakriisini sai alkunsa muutettuani Helsinkiin ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani. Yhtäkkiä opiskelijabudjettini kasvoi ja minulla alkoi olla varaa asioihin. Tämä tuntui suurelta varsinkin kun olin ensimmäisen Helsinki-vuoteni elänyt käytännössä vanhempieni avustuksella, opintotuki kun hupeni kokonaisuudessaan vuokraan. Aloin hankkia holtittomasti kaikkea haluamaani ja pian löysin myös osamaksujen ja opintolainan hetkelliset ilot. Aloitin yksinkertaisesti liian leveän elämän.

Muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni tilanteesta, jossa minulla ei enää ollutkaan varaa maksaa laskujani. Totuin muistutuslaskuihin ja lopulta perintätoimistojen kirjeisiin. Pahimmillaan en edes avannut postiluukusta tipahtaneita laskuja vaan keräsin ne epämääräiseen kasaan keittokomeroni nurkkaan. Klassinen talousvaikeuksissa olevan oire. Miksi avata kirjeitä kun tietää ettei kykenisi maksamaan? Rahaongelmien myötä tulivat myös ahdistus, häpeä ja jatkuva stressi. Liikuin pitkään ihan siinä reunalla, maksoin laskut kun oli aivan pakko ja onnistuin nipinnapin säilyttämään luottotietoni.

Käänne parempaan tapahtui lopulta noin kaksi vuotta sitten. Tuosta käänteestä kiitän lähes täysin nykyistä parisuhdettani, kuulostipa se kuinka pehmoiselta tahansa. Mies sattui yksinkertaisesti olemaan minua huomattavasti vastuullisempi raha-asioissaan ja se kävi pahasti luonnolle. Tilanne tuntui masentavalta, vaati monet itkut ja ongelman olemassaolon myöntämisen erityisesti itselle. Lopulta onnistuin kuitenkin laatimaan itselleni tiukan suunnitelman päästäkseni eroon piinaavasta laskuvuoresta keittokomeroni nurkassa. Kiristeltyäni hammasta useita kuukausia sain itseni viimein turvallisille vesille. Siinä sivussa onnistuin tekemään talousasioiden hoidosta itselleni mieluisan harrastuksen.

Enää en muista milloin olisin viimeksi saanut kirjeen perintätoimistolta. En itse asiassa muista saaneeni muistutuskirjeitäkään lähemmäs kahteen vuoteen, sillä lähes poikkeuksetta kykenen maksamaan laskuni heti niiden tipahtaessa luukusta. Myös vanhempien rahallisesta tuesta olen onnistunut luopumaan ja näin itsenäistymään taloudellisesti. Nämä ovat minulle valtavia ylpeydenaiheita, koen kyenneeni pelastautumaan siitä suosta, jossa yhä useammat nuoret tällä hetkellä uivat. Oppi on tullut kantapään kautta mutta jäädäkseen.

Oma pelastukseni oli lopulta jokin, jota tätä nykyä kutsun budjetointiharrastukseksi. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan excelillä viikottain (jopa useammin) laatimastani laskelmasta johon kirjaan mahdollisimman tarkasti tuloni eli tulevat palkat (jotka osa-aikaisella vaihtelevat kuukausittain sadoillakin euroilla) sekä menot. Teen erotukset, arvioin paljonko voin säästää ja paljonko pystyn käyttämään perusmenoihin kuten ruokaan ja satunnaisiin huvituksiin. Budjetin laatimisesta on tullut minulle ajan myötä miltei pakkomielle tai sitten vain yhtä arkinen toiminto kuin hampaidenpesusta. Olen oppinut rakastamaan taulukoiden laatimista ja sitä että tiedän jatkuvasti omat rajani.

Tiedän, että olisin voinut kulkea helpommankin reitin päästäkseni nykyiseen tilanteeseen. Toisaalta tilanteeni voisi olla huomattavasti huonompi, olisin voinut menettää luottotietoni ja velkaantua monin verroin pahemmin. Budjettiharrastusta voin ja haluan silti suositella ihan jokaiselle, vaikka vain sen takia että se todella on hauskempaa kuin voisi kuvitella! Turvallissuudentunnetta lisää se, ettei yksi huomattava osa arkea ole enää "pimeää aluetta".

Tuhlailun kanssa joudun edelleen kamppailemaan, kaikkea ei muuteta hetkessä. Parannettavaa on myös budjettien laatimisessa, toisinaan huomaan kaunistelevani saadakseni luvut miellyttämään silmääni enemmän. Nämä tuntuvat kuitenkin pikkujutuilta. Kun ahdistus on onnistuttu karkoittamaan, on viimein aikaa opetella rauhassa vaikkapa sitten säästämisen jaloa taitoa.

Lopulta on myönnettävä yksi asia. Vaikka raha ei tuo onnea, antaa se silti oman pienen apunsa monen suuremman haaveen toteutumiseen.

Kuvat weheartit.com

Entäpä jos olen väärässä kuitenkin?

Mitä tekisin juuri nyt jos olisin oikein rohkea ja toimisin sen mukaan mitä tällä hetkellä koen haluavani/tarvitsevani:

Ilmottautuisin poissaolevaksi Teatterikorkealle.
Ilmottautuisin kenties poissaolevaksi myös Turkuun.
Jatkaisin opintojani avoimessa ja keskittäisin mahdollisimman paljon voimia ensi kevään valintakokeisiin.
Tekisin vähemmän, lepäisin enemmän.
Ottaisin koiranpennun.

Mitä sen sijaan teen:

Sählään. Väsyn. Turhaudun.
Mietin minne katosi kaikki vapaa-aika vaikka tiedänkin.
Olen turhautunut itseeni ollessani yhä varmempi siitä mitä haluan, mutta silti kyvytön toimimaan sen mukaisesti.
Tyydyn haaveilemaan, vaikka juuri tyytymistä vihaan eniten.

Ps. Etsintäkuulutetaan: puhdas pöytä.

Voi tätä onnea

Rakas sai kuin saikin opiskelupaikan Helsingistä, viides varasija riitti! On tunnustettava että tämä tieto on kihelmöinyt vatsaani tänään jopa enemmän kuin oma psykalle pääsyni onnistui kihelmöimään vajaa kuukausi sitten. Olen niin valtavan onnellinen toisen puolesta ja samalla helpottunut. Kaikki tuntuu paljon selkeämmältä nyt, edessä ei enää ole esimerkiksi vaikean valinnan tekemistä asuinpaikan suhteen. Meillä ei ole kiire täältä minnekään. (Tämä lisää huomattavasti todennäköisyyttä myös sille, että haen vielä opiskelupaikkaa Helsingin psykalta - viimeistään maisteriopintojen ajalle.)

Myös kauan kaivattu ja odotettu lomakuukauteni alkoi tänään, tarkalleen ottaen n. neljä tuntia sitten. Olin töistä päästyäni niin hyvällä tuulella, ettei edes ärsyttänyt kun en vielä löytänyt sopivia kenkiä lauantain hääjuhlallisuuksia varten. Yhdet kengät sentään löysin, Vagabondin haaleanvaaleanpunaiset tennarit alennuksesta, mutta eihän niillä kehtaa häihin mennä (tosin kallioisella juhlapaikalla tennarit eivät ehkä olisi se huonoin vaihtoehto).

Joku taitaa olla hieman haaleanvaaleanpunaisella tuulella.

Ainoa pientä haikeutta lietsova seikka tässä päivässä oli viileähkö aamu, joka sai harmittelemaan kotiin jätettyä huivia ja kieli samalla syksyn lähestymisestä. En millään haluaisi vielä päästää irti tästä kesästä, vastahan ehdin tottua eväsretkiin rantakallioille ja kaikkeen tähän överivihreyteen jota rakastan! Ulkona on nyt niin ihmeellisen kaunista. Kesät tuntuvat muuttuvan joka vuosi lyhyemmiksi, samalla kun ne muuttuvat yhä merkityksellisemmiksi. Vanhenemisoireilua.

Kunhan mies palaa töistä kymmenen jälkeen, taidan haluta taas iltauinnille. Samanlainen pakottava tarve päästä rannalle iski viimeksi sunnuntai-iltana. Tuolloin tapasimme myös jo aiemmin kesällä useaan otteeseen havainnoimamme vesilintupoikueet, olivat tulleet yhtenä isona joukkona ruokailemaan rantaveteen. Olivat jo kovin kasvaneet. Missä välissä nekin ennättivät?

Siinä se nyt on!

Interrail-lippu hankittu ja reitti luonnosteltu karttaan. Matkakuume on toistaiseksi hillittyä, en ole tässä työvuorosuossani oikein ehtinyt sisäistää ajatusta matkalle lähdöstä tai ylipäänsä lomasta. Enää tämä päivä + kolme seuraavaa, sen jälkeen en astu lähellekään työpaikkaa kuukauteen, aamen.

Tulevaan elokuuhun sisältyy myös vierailu Kokkolaan ennen Suomesta poistumista. Varsinainen syy ja tarkoitus ovat ystävän häät, siinä sivussa olisi tarkoitus mm. elää mökkielämää (saunaa, uintii, grillii), kokea asuntomessut (jotta olisin taas asteen verran suomalaisempi) sekä testata Kokkolan ensimmäinen sushiravintola (koska sen eliniästä ei liene takeita). Niin, ja laittaa viimein myös hiusasiat kuntoon. Luottokampaamon 500km etäisyys Helsingistä on sekä onni että riesa. Toisaalta ei tule tehtyä liian tiheään kalliita ex tempore-kampaamokäyntejä. Toisaalta kampaajallakäyntivälit venähtävät useimmiten liian pitkiksi. (Kampaajan viime käynnillä huudahtama "Sulla on aivan ihana juurikasvu!" pitänee paikkansa tälläkin kertaa.)

Seuraava kuukausi tulee siis lähes kokonaisuudessaan vietettyä poissa Helsingistä. Jossain määrin ajatus syyskuusta ahdistaa, kaikki se säätäminen ja paluu täyspäiväiseen opiskeluun. Toivon mukaan reissaamisen vaikutus on stressiä purkava, ennemmin kuin lisäävä.

Elän tässä ohessa myös jonkinlaista ikäkriisivaihetta, liittyen vuosien hämmentävän nopeaan kulumiseen ja alati kasvavaan elämäni "to do"-listaan. Olen herännyt siihen tosiasiaan, että viimeistään viiden vuoden kuluttua alkaa lisääntyminen olla ajankohtainen juttu. Aivoissani on klikattu päälle jonkinlainen vauvailun esikouluvaihe, huomaan ajattelevani näitä asioita paljon tiheämmin ja säännöllisemmin kuin vaikka viisi vuotta sitten. Jos tilani on etenevä (kuten uskon sen olevan), se lienee äitynyt hyvinkin pahaksi viimeistään viisi vuotta tästä eteenpäin. Viidessä vuodessa olisi siis ehdittävä kaikkea, mm. valloittaa maailma. Olen tätä elokuun reiliä ja sitä seuraavia matkoja silmällä pitäen hankkinut itselleni matkapäiväkirjan. Ennen sen täyttymistä ei liene oikea aika seuraaville askelille.

Tiedän, edellinen kappale tuli vähän puskista, mutta näitä on tullut viime aikoina mietittyä. Niin paljon haluaisi ehtiä ennen kuin asettuu paikoilleen. Toisaalta perheenkasvatusjonossa vauvan edellä ovat ainakin toistaiseksi mm. kilpikonna ja koiranpentu. Tilaukseen laitettakoon muutama vuosi lisää nuoruutta.

Jäniksestä kilpikonnaksi

Huh, elämä yrittää tällä hetkellä väkisin tehdä itsestään vaikean. Tänään Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta julkisti valintakoetuloksensa ja ilmoitti kirjeellä miehen päässeen 5. varasijalle musiikkitieteeseen. Toissavuonna sisälle pääsi vielä neljänneltäkin varasijalta, joten pientä toivonkipinää voinee elätellä. Jos tuuria ei kuitenkaan ole, on taloudessamme syksyn tullen kaksi Turun yliopiston opiskelijaa, sillä miehellä on siellä kaksi vuotta poissaololla pantattu musatieteen opiskelupaikka jemmassa.

Aamu kului keskustellessa eri mahdollisuuksista. Emme kumpikaan halua muuttaa Turkuun. Minulle se ei käytännössä ole edes vaihtoehto, koska TeaK vaatii vielä tulevana lukuvuonna läsnäoloani enemmän kuin psyka. Näyttää siis siltä, että vierailemme molemmat tulevana vuonna Turussa lähes viikottain. Se on vaivalloinen vaihtoehto, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Myöhemmin kaupungilla käydessä tulin pohtineeksi sitä, kuinka paljon vaikeammaksi tällaiset suuret muutokset tulevat iän myötä. Joskus lukion jälkeen kaikki oli yksinkertaisempaa (helppo sanoa näin jälkikäteen). Senkus haki kouluun ja jos sattui pääsemään, niin lähti opiskelemaan sitten - vaikka toiselle puolelle maata. Nyt mikään ei tunnu enää onnistuvan helposti sormia napsauttamalla. Nyt on työpaikka täällä, keskeneräiset opinnot, ystäviä ja parisuhde, opintotukikuukausiakin enää maksimissaan kahden vuoden opiskeluun riittävä määrä. Siinä sivussa annos iän tuomaa hidastumaa ja odotuksia. Koitapa siinä sitten tehdä isoja muutoksia elämään. (Tietenkin nämä ovat pitkälti asennekysymyksiä, jos muutokset ajattelee vaikeiksi niin sellaisiksi ne sitten muuttuvatkin.)

Toisaalta olen onnellinen siitä että vielä uskallan lähteä laivaani kääntämään. Tällä hetkellä käytännön järjestelyt, raha-asiat ja ajankäytön suunnittelu teettävät paljon harmia, mutta vielä tässä elämänvaiheessa olen valmis näkemään mokoman vaivan. Vielä viisi vuotta eteenpäin ja tämä kaikki voisi olla vielä monta astetta vaikeampaa.

Ja jos motivaatio meinaa jossain vaiheessa hiipua, voi aina palauttaa mieleen vaihtoehdon joka tällä hetkellä olisi lopulta se kaikkein vaivattomin - lopettaa opiskelu kokonaan ja ryhtyä päätoimiseksi pelinhoitajaksi.

.. not.

Kivuuksia

Luin loppuun muutama päivä sitten täälläkin mainitsemani kirjan Half the Sky (löytyy muuten suomennettuna nimellä Puolikas taivasta). Teos saavutti tavoitteensa ainakin tämän yksilön kohdalla, jotain konkreettista oli päästävä tekemään.

Olen kuluttanut viime aikoina turhan paljon aikaa miettiäkseni mihin itseäni hyödyttävään sijoittaisin rahojani. Uudet kengät pitäisi hankkia, uusi kamerakin houkuttelisi, uusiin koristetyynynpäällisiin sorruin jo sijoittamaan. Tällaista ajankäyttöä vasten peilaten Kristofin & Wudunnin kirja onnistui varsin hyvin osoittamaan tärkeämpiäkin pohdinnan aiheita.

Kirjan opastuksesta päädyin tutkimaan kiva.org-sivustoa. Kyseessä on amerikkalainen mikrolaina-organisaatio, jonka kautta on mahdollista lahjoittaa pieni summa rahaa jonkin köyhän maan pienyrittäjälle. Tai lainata, kyse kun mikroluotoissa on pienten lainojen myöntämisestä henkilöille joille lainan saaminen olisi muulla tavoin vaikeaa tai mahdotonta. Lainan saaja käyttää rahan pienyrityksensä rahoittamiseen ja takaisinmaksun myötä myös annettu laina palautuu lahjoittajan tilille josta sen voi ohjata edelleen seuraavalle lainaa tarvitsevalle (tai nostaa vaikka takaisin itselleen jos juuri sillä hetkellä ei ole varaa ostaa lisää leipää kaupasta).

Melko lyhyen harkitsemisen jälkeen päätin alkaa mikrolainaajaksi. En oikeastaan löytänyt mitään syytä olla lähtemättä juttuun mukaan, koska reilu 20€ käyttäisin kyllä helposti moneen tuhannesti turhempaankin asiaan. Suurella todennäköisyydellä raha myös palautuisi minulle aikanaan ja voisin lainata sen edelleen jollekulle toiselle. Ja jos ei jostain syystä palautuisi, eipä sekään elämääni kaataisi.

Vietettyäni illan lueskellen eri lainanhakijoiden tarinoita, päätin lopulta lainata oman kaksikymppiseni Sierra Leonessa asuvalle 26-vuotiaalle Marielle. Rahani olisi osana lainaa jolla Marie rahottaisi aloittamaansa vaatekauppaa.

Olen varma että Marie osaa käyttää tuon rahasumman itseäni paremmin. Todennäköisesti olisin ostanut sillä vain jäätelöä tai jotain tyynynpäällisiä.

Amerikan enkeli

Mieleni teki palata muutamalla sanalla aiemmassa merkinnässä mainitsemaani näytelmään, Tony Kushnerin Angels in Americaan. Kulutin työpäiväni ensimmäisiä tunteja kuunnellen youtubessa HBO:n version soundtrackia (jonka myös pistin tilaukseen amazon.comista, upea levy mutta ihmeen vaikeasti saatavilla). Tämän jälkeen päädyin katselemaan pätkiä kyseisestä sarjasta ja tästä seurauksena päädyin tekemään jälleen saman havainnon - Kushnerin näytelmä on nerokas.

Sinänsä tässä havainnossa ei ole mitään uutta. Olen jo pitkään pitänyt kyseistä tekstiä kunniapaikalla kirjahyllyssäni, koska haluan sen olevan saatavilla aina jos haluan jossain jumitilassa palauttaa mieleeni miten rajattomat mahdollisuudet teatteri kirjoittajalle antaa. Angels in America on monella tapaa ihailtava ja esimerkillinen näytelmäteksti. Erityisen huomionarvoista Kushnerin tyylissä on realismin ja fantasian sekoittaminen. Se hyödyntää tehokkaasti ja samalla kunnioittaa teatteria ilmaisun välineenä (mielestäni myös tv-toteutus oli hyvin näyttämöllinen).

Ei siis ihme että Kushnerin teksti iskee. Ihmisen pään sisälle tunkeutuminen fantasian keinoin on hurmaavaa. Elän edelleen vakuuttuneena siitä, että ihmisen mieli kaikkine outouksineen on sellaisenaan täysin riittävä lähtökohta kaikelle näyttämölliselle taiteelle (ihminen vs ilmiöt). Angels in America toimii melko paljastavana tekijänä mitä tulee suhteeseeni yhteiskunnalliseen teatteriin. Kyseessä on kuitenkin näytelmä joka ottaa käsittelyyn yhtä lailla yhteiskunnan ja ihmismielen - minä päätän kuitenkin kohdistaa katseeni tässä(kin) tapauksessa ihmismielen kuvaukseen.

Viime aikoina olen ajatellut että kyse on lähinnä asioiden asettamisesta hierarkiseen järjestykseen. En voi mitenkään pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki yhteiskuntaa kuvaileva teatteri olisi mielenkiinnotonta, koska pelkästään jo omien katsomis-/lukukokemuksieni perusteella voin pitää varmana, etteivät yhteiskunnalliset aiheet pilaa näytelmää. Ihmisyksilön asettaminen laajempaan kontekstiin on mielenkiintoista ja toisaalta väistämätöntä. On vaikeaa kirjoittaa täysin irrallaan nykytodellisuudesta. Siinä kohdin pidän kuitenkin pääni, etten suostu laittamaan yksilöön liittyvää kontekstia tämän yläpuolelle. Kiinnostava teatteri lähtee aina yksilöstä. Jos kuvattava yksilö ei ole uskottava, minun on vaikea kuvitella että myöskään kuvattava ilmiö kykenisi olemaan uskottava (jos yhteiskunnallisen ilmiön siis haluaa joku lähtökohdakseen yksilön sijaan ottaa).

Tiivistettynä: ihan liian moni näytelmä ottaa kuvailtavakseen jonkin tämän ajan yhteiskunnallisen ilmiön, mutta ei ole kiinnostunut kuvaamaan ilmiöön liittämiään yksilöitä tarpeeksi suurella tarkkuudella vaan käyttää näitä lähinnä välineenä. Tuossa tiivistettynä tämänhetkinen käsitykseni tympeästä teatterista (ja kai se mitä lähinnä tarkoitan kun puhun ympäripyöreästi ah niin syvästi minua ärsyttävästä "yhteiskunnallisesta teatterista"). Vähän sama kuin kuvaisi jotain massatapahtumaa esittämällä ilmasta otetun valokuvan jossa näkyy tuhansia ihmisiä ja vaihtoehtoisesti samasta tapahtumasta maan tasolla otetun kasvokuvan. Kumpi kuvista todennäköisesti on mielenkiintoisempi?

Takaisin aiheeseen! (Kummallista muuten miten niin usein onnistun kääntämään tällaiset lyhyiksi tarkoitetut tekstit samojen kysymysten pyörittelyksi. Tarvitsisin päiväkirjan.) En ole toistaiseksi päässyt näkemään Kushnerin näytelmää toteutettuna muutoin kuin HBO:n minisarjan muodossa (kyseinen toteutus on hyvin onnistunut ja ehdotomasti tutustumisen arvoinen). Onneksi tähän asiaan on tulossa korjaus helmikuussa, hankittuina on liput näytelmän Alppilassa esitettävään n. 6 h pituiseen tulkintaan. Odotuksessa on pientä pelonsekaista tunnetta koska kyseessä on itselleni tärkeä näytelmä enkä toivoisi näkeväni sitä kehnosti toteutettuna. Haluan kuitenkin uskoa hyviin arvosteluihin. Toivon mukaan esitys on juuri niin mielettömän hyvä kuin se voi tekstinsä puolesta olla.







Yllä traileri sekä muutamia otteita HBO:n version lempikohtauksistani. Etsikää tämä käsiinne ja katsokaa, jos ette ole nähneet (on esitetty Suomenkin televisiossa joskus muinoin, en tosin muista tarkkaa ajankohtaa). Suosittelen erittäin lämpimästi!

Väistöliikkeitä

Joku on käynyt paukuttamassa asuntomme postiluukkua kahdesti. Nyt kuuluu ääniä joita en tarkasti pysty paikallistamaan, mutta jotka muistuttavat samoja ääniä joita hiiret pitävät kulkiessaan edestakaisin välikatolla (vanhemmilla vieraillessa hiiriäänet ovat tullee tutuiksi, kun katon etäisyys sängyllä maatessa on vain reilu metri). Voimakkuus tässä tapauksessa tosin moninkertainen. Toivon vain ettei jokin nakerra kohta tietään seinän läpi asuntoomme.

Yritän saada otetta kirjoittamiseen, mutta sivuseikat vaivaavat. Olen saanut jostain päähäni ajatuksen, että en osaa katsoa ympäröivää todellisuutta tarpeeksi kriittiseksi kirjoittaakseni mitään aidosti merkityksellistä. Pitääkö uskottavaa taidetta tehdäkseen kantaa mukanaan yhtä tai useampaa traumaa ja onko minulla sellaisia? Ja jos/kun on, niin ovatko ne sitten kuitenkaan tarpeeksi hyviä traumoja? Pelkään kuollakseni kirjoittavani vain turhanpäiväisyyksiä, koska minulla ei ole tarpeeksi kokemusta raakuuksista ja ikävistä asioista eikä minulla ole tarpeeksi syvää inhosuhdetta ympäröivään maailmaan.

Voi nyyh. Jospa vain ottaisi kynän käteensä ja alkaisi kirjoittaa. Voisin kirjoittaa väistelevistä ihmisistä, niitähän riittää. Minäkin olen oikein taitava väistelemään kaikkea tekemistään vaativaa. Olen käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa viime aikoina oman kelpaavuuteni arvioimiseen ja sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta kirjoittaa tai tehdä mitään taiteen tapaista. Tuntuu kuin olisi palaamassa alkupisteeseen juuri kun luulee pääsevänsä viimein jaloilleen. Aikaa tuntuu kuluvan liikaa sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta tehdä sitä mitä haluan tehdä?

Televisiossa eläinsuojeluihminen pelastaa koiraa ylös rotkon pohjalta ja uskon että tuon koiraparan pelastaminen on tärkeämpää kuin mikään mitä onnistuisin ikinä kirjoittamaan. Enkä tarkoita tällä että vähättelisin omia tekemisiäni. Yritän vain laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Voivottelun ohella olen käyttänyt aikaani tänään teatterilippujen varailuun sekä pääni silittelyyn. Silittelyä selitän lähinnä uusilla hiustenhoitoaineilla, joita tulin vast'ikään hankkineeksi. En kauhean usein jaksa hankkia/testailla uusia hiustenhoitotuotteita, mutta päätin viimein korjata tilannetta ainakin lämpösuojatuotteiden osalta (tämän sarjan tuotteiden puute on ollut synti ottaen huomioon tapani poltella hiuksiani suoristusraudalla useita kertoja viikossa). Päädyin melko hätäisten vertailujen jälkeen hankkimaan testattavaksi Tigin S-Factor-sarjan moisture serumin ja lämpösuojasuihkeen ja luulenpa etten aio enää elää ilman näitä. Tuotteet toimivat, jos niiden käyttö johtaa pakottavaan hiustensilittelytarpeeseen. Näyttää pidemmän päälle tyhmältä mutta annan itselleni anteeksi - hiukseni ovat niin pehmoiset!

Taidan jatkaa päivääni keskittämällä voimavarani hetkeksi siivoamiseen kirjoittamisen sijaan (koska en näillä keloilla pääse etenemään juuri mihinkään). Siivoaminen muistuttaa asioiden turhanpäiväistä pyörittelyä ja vatvomista siinä mielessä, että kumpikaan ei maailmasta tekemällä lopu.

Muutaman tunnin päästä edessä muita jännittävyyksiä. Niistä kerron joskus myöhemmin, kenties.

Maanantai-annos ahdistuneisuutta

Ilta kului rattoisasti siivotessa ihmiskuolaa pystypinnoilta, ihmisverta vaakapinnoilta. Iltasiivousta suorittaessani ja yrittäessäni samalla palauttaa hetki sitten paennutta turvallisuuden tunnettani musiikkia kuuntelemalla tulin pohtineeksi sitä, kuinka syvästi oksettava olento ihminen kykenee sille päälle sattuessaan olemaan.

Kotimatkalla bussissa mietin puolestaan sitä, että on ehkä väärin väittää että olisi turhaa tehdä myös yhteiskunnan epäkohtia valottavaa teatteria. Tuli mieleeni, että on hyvin mahdollista elää elämäänsä hyvinkin pumpulisesti. Toisin sanoen täysin tietämättä ympärillä tapahtuvista raakuuksista ja rumuuksista. Näille henkilöille rumuuden esittäminen teatterissa voi olla ihan viisasta. Äkkiseltään tuntuu että liika pumpulikin on pahasta. (Käsitykseni on että tämä ryhmä on vähemmistö. Mutta voin olla väärässäkin.)

Toisaalta tuo ajatus on saattanut tässä hetkessä syntyä vain siitä katkerasta "miksi mulle sattuu aina näitä paskoja päiviä"-fiiliksestä, joka kuluneena iltana eittämättä iski. Ensisijaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, etten halua mennä katsomaan lisää "totuuksia" teatteriin, jos voin katsella niitä tosielämässäkin. Teatteriahan pitäisi voida määrätä ihmisille kuin jotain tasapainottavaa lääkettä: elämän rumaa puolta heille jotka eivät sen kanssa joudu juuri tekemisiin ja kauneutta heille jotka tietävät jo tarpeeksi hyvin kuinka rumaa elämä voi täällä olla (en tarkoita tällä sitä että pitäisi olla joka päivä todistamassa ikäviä asioita, ahdistavaksi yltyvä tiedostaminen ajaa varmasti saman asian). Toisaalta en ole varma, kuinka hyvin kumpikaan näistä olettamistani ja jyrkän mustavalkoisesti maalailemistani ryhmistä kykenee ottamaan vastaan jotain omalle kokemukselle vastakohtaista? Jääkö vastakkainen väistämättä vieraaksi, tullen samalla torjutuksi? Olen viime aikoina pohtinut haluavani omissa töissäni käsitellä valitsemiani aiheita ja ilmiöitä ehkä jopa ylikorostetun kauneuden keinoin, mutta onko tällainen lähestymistapa jo lähtökohtaisesti tuomittavissa pinnalliseksi ja epäsyväksi vain, koska se aukenisi vain sellaisille katsojille, jotka tottuneesti karsivat nähtävikseen ainoastaan kauniita asioita sivuuttaen tyystin rumat?

Ääh!

Miksi puhun käsitteistä, joita en ole määritellyt kunnolla edes itselleni? Mitä tarkoitan rumalla, mitä kauniilla, mitä yhteiskunnallisuudella, mitä milläkin? Päässäni on tällä hetkellä pirun ahdistavaa olla.

Erääseen aiempaan merkintääni viitaten tulin äskettäin miettineeksi, pidänkö mahdollisesti itse teatteria jonkinlaisena päihteenä? Onko mielikuvieni "hyvä teatteri" pohjimmiltaan pakoa todellisuuden nykyhetkestä, koska tämä maailma juuri tällä hetkellä ja tässä muodossaan on mielestäni ahdistava? (En kuitenkaan missään nimessä voi sanoa olevani ns. viihteen puolestapuhuva, teatteri pelkän viihteen vuoksi on mielestäni myös ahdistavaa ja jossain määrin etovaa.)

On joitain ilmiöitä joita kohti haluan mennä ja joita haluan käsitellä itse taiteentekijänä. Mutta haluanko edetä noita ilmiöitä kohti paetakseni jotain sellaista jota kieltäydyn käsittelemästä, koska tuo jokin ahdistaa minua liikaa? Ja kumpi suunta sitten on oikea?

En jaksa pohtia näitä asioita enää tänä iltana. Tällä hetkellä ajattelen lähinnä sitä, kuinka onnellinen olen kun en joudu nukkumaan öitäni yksin. Olisin huomattavasti hermoraunioituneempi jos joutuisin.

Hyvää yötä.

Vaihtoehtoisia hoitomuotoja

On hyvin mahdollista että seuraava ajatuksenpoikanen muotoutui tilanteesta, jossa istuin työpaikallani humalaisten ja narkkareiden vahtina lukien samalla vast'ikään löytämäni ikäiseni amerikkalaisen mormonitytön blogia, jonka elämä (ainakin tähänastisen perehtymiseni perusteella) vaikuttaisi olevan jotakuinkin täydellistä "happily ever after"-kamaa. Oli miten oli, odotellessani bussia kotiin työpäivän väsyttämänä Sokoksen edustalla tulin lyhyen päättelytyön jälkeen seuraavaan lopputulokseen.

Karkeasti ottaen on kaksi tapaa selvitä todellisuuden kohtaamisesta hengissä:

1. Päihtyminen (millä aineella tahansa)
2. Vilpitön halu uskoa/usko satuihin (sekä niihin jotka perustuvat tosielämään että niihin, jotka ovat täysin sepitettyjä/kuvitteellisia.)

Ilmoitan, jos satun keksimään lisää.

Onko syntiä tykätä näteistä asioista?

Miksi kukaan ei kertonut minulle Teeman lähettävän tänään putkena BBC:n Ylpeyden & Ennakkoluulon? Ennätin katsoa ainoastaan kaksi viimeistä osaa. Sinänsä tämä ei haittaa, olen sarjan nähnyt alusta loppuun ties kuinka monesti ja lukenut kirjankin useamman kerran. Jane Austenin kirjat kaikissa muodoissaan ovat aina yhtä ihastuttavia, rakastan!

Muistan esitelleeni Ylpeyden & Ennakkoluulon kun joskus dramaturgian opintojen ensimmäisenä vuonna piti esitellä jokin itselle tärkeä kirja. En ole ollut kovin ahkera kirjojen lukija sitten peruskoulun, joten vaihtoehtoja ei ollut tuolloin kovinkaan monta. Olen sittemmin hiukan petrannut lukemisen suhteen, mutta voisin edelleen valita saman kirjan esiteltäväksi.

Kyseisessä kirjassa on paljon sellaista (tai sitten siitä puuttuu paljon sellaista), mikä kykenee helposti saamaan itseään kunnioittavan taiteentekijän piiloutumaan lähimpään pusikkaan. Kirja on yltiöromanttinen, hyvään uskova eikä sisällä jyrkkää yhteiskuntakritiikkiä. Ei lainkaan soveliaita lähtökohtia vakavasti otettavalle taiteelle. Silti useat (kuten minä) palaavat kyseisen teoksen äärelle yhä uudestaan tänäkin päivänä. Todellisuuden pakoilua?

Välillä tuntuu kuin kauneuden ja hyvyyden näyttämiseen pyrkiminen taiteessa olisi syntiä sikäli, että tämä tarkottaisi väistämättä vakavien ja rumien totuuksien huomiotta jättämistä. Toisaalta, mikä on uutta pahuudessa ja rumuudessa? Todennäköisesti jokainen on enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, että elämä sisältää vittumaisia asioita. Miksi pahuuden joka päivä havaitsevan yksilön pitäisi raahautua teatteriin edelleen toteamaan kuinka rumaa elämä on tai voi olla? Mielestäni teatterilla pitää olla lupa tarjota lepopaikka tuosta rumuudesta ilman leimautumista turhanpäiväiseksi viihteeksi. Olkoonkin että Ylpeyden & Ennakkoluulon kaltaiset teokset menevät ehkä liioitellunkin pitkälle kauneuden vaalimisessa ja rumuuden pois pyyhkimisessä, minä en suostu rankkaamaan päinvastaisin metodein ja pyrkimyksin toimivaa teosta piiruakaan korkeammalle! Silloin tällöin tuntuu, että taiteeksi lasketaan juuri rumuutta rumuuden keinoin kuvaileva teos kauneutta kauneudella kuvailevan jäädessä hömppäotsikon alle, vaikka molemmat kuvailisivat olemassa olevia ilmiöitä yhtä lailla ansiokkaasti ja aidosti.

Kyse edellä mainitun kaltaisissa teoksissa on ääripäistä, tuskin itsekään lähtisin kirjoittamaan yhtä kärjistetyn romanttisia teoksia kuin Jane Austen (en siinä varmasti onnistuisikaan). Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa enemmän jyrkkien vastakohtien saattaminen yhteen. Miten kuvata äärimmäistä rumuutta äärimmäisellä kauneudella? Siinä on jo jotain aidosti kiinnostavaa (tässä vaiheessa sen kummemmin erittelemättä mitä nuo ääripäät käytännössä olisivat). Taidan olla tässä vaiheessa opintojani jokseenkin muotokeskeinen. Aihetta enemmän olen kiinnostunut siitä, mikä muoto korostaa parhaiten valitun aiheen ominaispiirrettä. Minulla on pieni aavistus, että rumuus (muotona) ei pysty korostamaan rumuutta (aiheena) samalla tavalla kuin kauneus (muotona) pystyisi sitä korostamaan. Ensin mainittu ei vain ole kovin mielenkiintoista. (Tähän liittyy myös viehtymykseni metaforiin ja symboleihin ja kaikenlaiseen muuhun vertauskuvallisuuteen. Minusta on vain helvetin tylsää ja heikosti älyllistä kuvailla omenaa näyttämällä omena.)

Tulinpas taas jaaritelleeksi.

Ajattelin jatkaa päivää tilailemalla muutamia elokuvia. Mieleeni tuli eilisiltana eräs vuosia sitten näkemäni elokuva, joka jokseenkin sopii myös äsken heittämiini ajatuksiin tuosta kauneuden ja rumuuden vastakohtaisuuden hyödyntämisestä. Lucile Hadzihalilovicin vuonna 2004 ohjaama Innocence jäi mieleeni toisaalta uskomattoman kauniina, toisaalta kaikessa vertauskuvallisuudessaan hämmentävänä elokuvana, jonka ehdottomasti haluan katsoa vielä uudestaan. Koska kyseinen leffa löytyi cdon.comista käypään hintaan, taidan viimein panna toimeksi ja tilata sen itselleni. En sen tarkemmin ala tässä yhteydessä elokuvaa esittelemään, koska sen katsomisesta on sen verta kauan. Uskallan silti suositella!



(Samaan syssyyn ajattelin tilata myös Lars von Trierin kohutun Antichrist-elokuvan. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta kyseisen ohjaajan muita teoksia olen jo pitkään ihaillut. Saa nähdä, meneekö tämä uudempi teos yli omankin ymmärryksen.)

Ennakkokatsaus

Ensi vuodesta on ennakkotietojen mukaan tulossa kaoottinen.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- valmistua teatteritaiteen kandidaatiksi
- aloittaa dramaturgian maisteriopinnot Teatterikorkeakoululla
- saada avoimessa kunnialla suoritetuksi psykologian perusopinnot
- osallistua valmennuskurssille
- onnistua pääsykokeissa ja päästä psykologian opiskelijaksi
- aloittaa uuden näytelmän kirjoittaminen
- matkustella (ainakin nyt sinne Lontooseen)
- tehdä töitä
- SÄÄSTÄÄ!
- nähdä monta näytelmää (useampia lippuja onkin jo varattu "must see"-esityksiin)
- aloittaa (jälleen kerran) liikkuminen
- sivistää itseäni lukemalla enemmän
- nähdä enemmän ystäviä!

Haha, listattuani nuo pidän itseäni vähintäänkin sekopäisenä. Toisaalta jos listaisi tähänastista elämää, ei kyseinen lista varmaankaan näyttäisi yhtään vähemmän kaoottiselta. Olen elänyt kalenterini varassa lukiosta lähtien. Tuolloin kalenteria täyttivät koulun lisäksi teatteritreenit (yleensä proggiksia oli työn alla vähintään kaksi), soittotunnit, orkesteriharkat, kuoroharkat.. En osaa kuvitella elämää ilman erilaisten menojen täyttämää arkea. Nautin siitä että elämässäni on vaihtelua ja mielekästä tekemistä. Kääntöpuoli (hyvin vakava sellainen) onkin sitten, etten tällä tavoin pysty kunnolla paneutumaan kaikkiin tehtäviini - jokin jää aina vaille kaipaamaansa huomiota.

Jossain määrin voi kai pitää ihmeenä, etten ole jo onnistunut ajamaan itseäni loppuun. Tekemisen paljouteen nähden olen kuitenkin tuntenut kiireen aiheuttamaa ahdistusta yllättävän vähän. Osin tämä johtunee kai siitä, että on ollut pakko opetella antamaan itselleen anteeksi se, että en voi suoriutua kaikista tehtävistäni täydellisesti. Usein olen huomannut myös tylsistyväni hyvin äkkiä vain yhden tehtävän täyttäessä arkea. Olen herkästi innostuva ihminen, mutta innostuksen ylläpitäminen on aina osoittautunut monta astetta haasteellisemmaksi. On hyvä olla jotain mihin vaihtaa hetkeksi, jos kyllästyminen uhkaa.

En voi väittää, etteikö ensi vuosi pelottaisi. Toisaalta olen jo laittanut asiat päässäni jonkinlaiseen prioriteettijärjestykseen (maailmani ei kaadu vaikka en onnistuisi saamaan psykologian opiskelupaikkaa, sillä opiskelen jo toista rakastamaani alaa). Lista ei myöskään paljasta sitä, kuinka paljon eri tehtävät lopulta vievät voimavaroja (esim. kandintutkintoon vaadittavat alle 10 opintopistettä tuskin rasittavat suuremmin kevättä valmennuskurssin ohella). Osa listan kohdista taas voidaan laskea suoraan tasapainottavaksi toiminnaksi alkupään työ/opiskelu-kohdille (lukeminen, liikunta, ystävät, matkustelu jne.). Myönnettäköön, tällainen puolustelu on osin täyttä itsepetosta mutta toisaalta - listat ovat mustavalkoisia!

Vaihtoehtoinen versio lienee silti tarpeen. Ihan vain siltä varalta että alkuperäinen suunnitelma alkaisi jossain vaiheessa ahdistamaan liiaksi.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- oppia rauhoittumaan

Sivistymättömän ahdistus

Vaihtoehdot ovat pitkälti seuraavat:

A) Tiedä kaikesta kaikki
B) Älä tiedä mistään mitään.

Yleensä seilaa välimaastossa. Tietää jostain melko vähän/ei ollenkaan, jostain sen verta että kykenee jo osallistumaan keskusteluun aiheesta ja jostain niin paljon, ettei kukaan ole tarpeeksi kelvollista keskusteluseuraa. Itseäni ärsyttää hyvin usein oma tietämättömyyteni monista aiheista samalla, kun kaiken ihmisen keräämän tiedon määrä ylittää ymmärrykseni ja lannistaa usein juuri sen verran, että mieluummin makaan sohvalla ottamatta selvää edes seuraavan päivän työvuorostani.

Tällainen ahdistava suhde 'tietoa', 'tietämistä' ja 'sivistyneisyyttä' kohtaan tunkeutuu usein myös kirjoittamiseen. On useita sellaisia aiheita/ilmiöitä, joista tiedän naurettavan vähän. Usein peittelen tietämättömyyteni toteamalla, ettei minua kiinnosta. Nerokas kiertotie. Kaikki mitä on tällöin osattava, on muutama lause joilla pystyy perustelemaan haluttomuutensa keskusteluun paljastamatta kuitenkaan aukkoja sivistyksessään. Kirjoittaessa tämä tietämättömyys voi kuitenkin tunkeutua ärsyttävällä tavalla kuiskimaan tekstin reunalle. "Oletko varma että voit kirjoittaa noin? Oletko varma että sinulla on tarpeeksi tietoa aiheesta kirjoittaaksesi noita repliikkejä?" Itseään on vaikeampaa paeta.

Teatterikorkeakoulussa opiskellessani olen usein tuntenut sietämättömällä tavalla kaikki ne sivistysaukot, jotka olisivat todennäköisesti suurimmassa osassa muita korkeakouluja saaneet olla omassa rauhassaan. Tämä liittynee siihen, että teatterista puhuttaessa pelikenttä sivistyksen alueella on hyvin laaja, se kykenee ulottumaan kaikkille ihmiselämän alueille (siinä sen hienouskin osittain). Tästä seuraa toki myös joitakin ongelmia. Halu kommentoida maailmaa perustuu usein tavallista suuremmalle kiinnostukselle jotain aihetta/aiheita kohtaan. Kiinnostus taas ohjaa yksilöä hankkimaan tietoa. Opiskeluaikanani olen tutustunut useisiin hyvin valveutuneisiin ja sivistyneisiin ihmisiin, joiden kanssa en kykene oman tietämättömyyteni vuoksi keskustelemaan monista asioista samalla tasolla kuin he (tältä minusta on ainakin usein tuntunut, välillä kyse on vain vetäytymisestä ennen itsensä puhumista säkkiin tai muuta epämiellyttävää seurausta). Se on ärsyttänyt minua usein. Kuulun kai itse siihen kastiin, joka tietää monista asioista hiukan, ei mistään erikoisen paljon. En ole koskaan tuntenut kovin suurta intohimoa muuta kuin itse teatteria kohtaan.

Toisaalta olisi muistettava ihmisen rajallisuus. Tieto on tietoa, mutta ihmisen rajallisuudesta johtuen tieto ja sivistys suodattuu aina jonkinlaisen maailmankuvallisen suodattimen läpi. Lähes kaikesta voi olla vähintään kahta mieltä, ja lähes jokaisen mielipiteen voi perustella (heikommin tai vahvemmin). Intohimo jotain aihetta kohtaan johtaa hyvin usein asenteisiin ja mielipiteisiin, jotka puolestaan ohjaavat uutta tiedonhakua näiden pohjalta. Intohimon riskit liittyvät mustavalkoisuuteen. En väitä, että kaikki sivistyneet teatterintekijät muuttuisivat omien aiheintohimojensa fundamentalisteiksi. En todellakaan. Mutta en voi väittää etteikö minua aika ajoin ärsyttäisi se, kuinka vahvasti jotain mieltä teatteri haluaa olla maailmasta. Vihaan sitä tunnetta, että joku haluaa päättää kantani johonkin asiaan puolestani. Olkoonkin vaikka, että tämä joku tietäisi tuosta asiasta ylivertaisesti enemmän kuin minä.

Haluaisin uskoa, että sivistymättömyydellä on etua. En tarkoita sivistymättömyydellä tyhmyyttä, vaan ennemmin esimerkiksi sitä ettei satu olemaan täysin perillä esimerkiksi poliittisista ilmiöistä tai uusimmista tutkimustuloksista koskien sademetsien tuhoutumista. Ettei siis ole täysin selvillä ympäröivän maailman tilasta (toisaalta, kukapa olisi). Tarkoitan ennemmin, että vähäisempi tietoisuus koko ihmiskunnasta, eläinkunnasta, ympäröivästä maailmasta jne. voi auttaa rajaamaan huomion pienemmälle, olennaisemmalle alueelle. Tarkastellakseen ihmistä ihmisenä, puhtaasti itsenään, ei liene tarpeellista keräillä yksilöllisen kokemusmaailman osasia kauempaa kuin siltä alueelta, jonka valittu ihminen kykenee paikaltaan istuen aistimaan. Tiedän, ihminen on muutakin kuin se alue, jonka pystyy paikaltaan näkemään ja että ulkomaailma ja sen yksilöä suuremmat ilmiöt tunkeutuvat tajuntaan yhtä lailla missä tahansa. Mutta kun kaikki ihmisen ja yhteiskunnan keksimät/tuottamat/ylläpitämät ilmiöt ovat ylittäneet yksittäisen yksilön käsityskyvyn jo aikoja sitten, onko lopulta arvokkaampaa keskittyä kuvaamaan vaikkapa näytelmätekstissä esimerkiksi kapitalismia kuin sitä, miksi joku juuri tietyllä hetkellä tuntee vastustamatonta halua syödä kalapuikkoja? Kumman käsittelyssä voidaan lopulta päästä lähemmäksi jotain universaalia? (Jos joku sitten onnistuu näkemään himon kalapuikkoja kohtaan kapitalismin kuvauksena, en ole sitä vastaan. Tulkinta-asiat ovat kohta erikseen, tarkoitan tässä yhteydessä ennemmin näytelmän kirjoittajan lähtökohtia.)

Loppujen lopuksi näidenkin vatvominen on kohtuullisen turhaa, koska en voi väittää aihemaailmojen olevan näin mustavalkoisesti jakautuneita (kapitalismi vs. kalapuikot). Kaikki liittyy kaikkeen. Olen kuitenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että esimerkiksi jonkin yhteiskunnallisen (tai muun yksittäisen ihmisen välitöntä kokemusmaailmaa laajemman) ilmiön valitseminen lähtökohdaksi ja lähestymiskulmaksi ei ole teatterissa kovin mielenkiintoista. Ei ainakaan, jos ihmistä käytetään ainoastaan ilmiön kuvailun keinona eikä elävästi ainutlaatuisena osana. Yhteiskunta muuttuu, emmekä ole kykeneviä tarkkailemaan sitä objektiivisesti. Myös ihminen itsessään ihmisyyksineen on varmasti muutoksen tilassa, mutta ei yhtä nopeassa. Meidän on helpompi samaistua ja löytää tuttuutta 100 vuotta sitten kirjoitetun romaanin henkilön tunnemaailmasta kuin yhteiskunnasta jossa tämä on elänyt. Valinta tehdään lopulta siinä, halutaanko edetä suuresta pieneen vai pienestä suureen.

Tässä kohtaa mietin, kuinka kauas olen jo ehtinyt ajautua kirjoitukseni alusta. Tiedosta, tietämättömyydestä, sivistyneisyydestä. Johtopäätöksenä kaiken tämän paatoksen jälkeen voisin kai todeta, että maallisella tiedolla ei ole niin hirveästi merkitystä, että siitä kannattaisi sen enempää stressata (tämä täytyy muistaa!) Ei ole tarpeellista tietää kaikesta kaikkea, koska kaikki aidosti olennainen tieto (ainakin koskien näytelmien kirjoittamista) löytyy ihmisestä itsestään sekä niistä lähimmistä suhteista jotka tämä luo toisiin ihmisiin. Tältä kantilta katsoen jo yhteiskunnan rakenteiden pääpiirteitä syvempi tunteminen ei ole edellytys näytelmän kirjoittamiselle (huh). Jos on pakko valita, valitsen kalapuikon.

Loppukysymys:
olisiko tästä(kin) kirjoituksesta tullut fiksumpi, jos tietäisin enemmän esim. kaikesta?

Voi perse mitä keloja. Lienee aika painua nukkumaan.

Ehdotus:

C) Älä tiedä tietämisestä yhtään mitään.