Naapurit

Käännekohdan kynnyksillä

Arki palaa järkyttävin isoin askelin. En ole aamuihminen, mielestäni on täysin epäinhimillistä kutsua ketään kotoaan minkäänlaiseen menemiseen ennen kuin kellotaulu osoittaa jotain kaksinumeroista lukua. Minä olen vanha kurttana jo, haluan kahdeksan tuntia unta joka yö ja katsoa ennen nukkumaanmenoani jakson Frasieria (siitäkin huolimatta että osaan jaksot jo lähes jokaista repliikkiä myöten ulkoa.)

Tällä hetkellä paahdan kuitenkin lähes pelkästään aamuvuoroja. Puhelin näyttää herättäessään viittä tai kuutta ja silmät ristissä hoitelen hetkeä myöhemmin töitäni, niitä samoja vanhoja ja tänä kesänä myös vähän uudempia ja haasteellisempia (enemmän paperitöitä, vähemmän asiakaspalvelua, ihmeen virkistävää!) Kohta kuusi vuotta samassa työpaikassa. Jokohan riittäisi? Siltä tuntuu vahvemmin kuin koskaan.

Syksyllä odottava uusi opiskelupaikka on laukaissut pintaan uskomattoman määrän erilaisia tunteita. Ensinnäkin olen käsittämättömän motivoitunut psykologian opintojeni suhteen. Vaikka vuosi sitten sainkin paikan Turusta, on tunne Helsingin paikan varmistuttua ollut täysin toinen. Ikään kuin olisin vasta nyt ensimmäistä kertaa päässyt psykologian opiskelijaksi. Olen listannut jo hyvin tarkasti opintosuunnitelmani tulevalle lukuvuodelle, HOPS-jumalat kiittävät ja kumartavat syvään. Syksyn tullen opiskellaan ja kovaa ja toivon todella etten joudu korjaamaan sanojani seuraavana keväänä.

Myös suhde työpaikkaani muuttui lähes heti opiskelupaikan varmistuttua. Ensimmäistä kertaa elämässäni opiskelen alaa, jossa työllistyminen on lähes varmaa ja jossa myös opiskelun päässä odottava ammattinimike on selkeämpi kuin mihin olen tottunut. Minusta tulee psykologi. Voin kirjoittaa työnhakupalveluihin 'psykologi' ja palvelut listaavat pitkät rivit vapaita työpaikkoja. Vaikka todellisuudessa homma tuskin etenee ihan näin yksinkertaisesti (koska aion joka tapauksessa erikoistua ja mielellään vielä niin, että voisin työelämässä hyödyntää taideopintojani), on tämä selkeyden tunne minulle täysin uusi ja samalla voimakkaasti motivoiva. Nykyinen työpaikkani tuntuu ensimmäistä kertaa täydellisen väliaikaiselta. Olen lähdössä, olipa tuo hetki vuoden tai kolmen päässä. Saattohoito on aloitettu.

Kolmanneksi, ehkä suurimpana yllätyksenä, olen viime aikoina tuntenut hyvin voimakkaita haikeuden ja kaipuun tunteita suhteessa dramaturgian opintoihini. Siitäkin huolimatta, että monessa suhteessa on kyse elämäni vaikeimmista vuosista ja huolimatta niistä lukemattomista päivistä ja tunteista joita en ikävöi hetkeäkään. Kaipaan sitä yhteisöä jonka osaksi en ole koskaan kokenut pääseväni. Lopulta tämäkin tunnemyllerrys on täysin ymmärrettävissä, liittyyhän dramaturgian opintoihini, yhtä lailla kuin kaikkeen teatteriin koskaan liittyneeseen toimintaani, valtava rypäs tähänastisen elämäni suurimpia intohimon tunteita, suurimpia unelmia, suurimpia muistoja ja ihmisiä joita aidosti ikävöin. Jollain oudolla konstilla uusi opiskelupaikkani tuntuu lisäävän myös motivaatiotani vanhaa opiskelupaikkaani kohtaan. (Olen jo vuosia sanonut teatterin olevan kuin se renttumieheni, jonka luoksi palaan kaikesta huolimatta aina uudelleen. Tältä tuntuu edelleen. Ja totta puhuen, en ole aikeissa laittaa tälle suhteistani epävakaimmalle pistettä. En varmasti pystyisikään.)

Myllersivätpä tunteet tällä hetkellä millä voimalla ja mihin suuntaan tahansa, on kokonaiskuva selkeämpi kuin vuosiin. Psykologian opinnot ovat ottamassa viimein ilmaa siipiensä alle, samoin taiteellisen opinnäytteeni kirjoittaminen Teatterikorkeakouluun. Nykyisen työsuhteeni päättyminen häämöttää vielä toistaiseksi hahmottumattomassa ajankohdassa, mutta lopun voi jo aistia. Olo on toiveikas ja optimistinen.

Jaksanen vielä muutaman aamuvuoron.

Talvikallioilla

Vuosi 2012 ei olisi voinut alkaa kauniimmin. Vain hetki vuoden vaihtumisen jälkeen taivaalta alkoi sataa puhdasta valkeaa lunta. Aamulla taivas oli kirkas sininen. Valoa olen kaivannut eniten. Saunavuoron jälkeen teimme kävelyretken Lauttasaaren kallioille. Valo oli ehtinyt jo paeta, mutta tyyni meri ja pimeä metsä sopivat ystäviksi yhtä lailla.

Tästä vuodesta aion tehdä hyvän.

Myrskyn merkkejä jo vuodesta 1985

Äiti lähetti minulle aamulla onnitteluviestin, jossa muisteli kuinka syntyessänikin oli juuri nousemassa myrsky. Tosin tuolloin kyseessä taisi olla oikea talvimyrsky, kirpeää pakkasta ja lunta. Nyt on vain puita tanssittava tuuli, ikkunasta näkyvät vaahtopäät jäättömällä merellä ja harmaa taivas, joka lupailee korkeintaan räntäsadetta (toivottavasti jättää toteuttamatta).

Perinteet kunniaan, kuitenkin!

Ilmapallo

Kun illalla palaa kotiin ilmapallo mukanaan,
tietää ettei päivä ole voinut olla täysin epäonnistunut.

Otsahiuksisto

Rakkaani, jospa et tällä kertaa kasvaisi ja minua jättäisi?

Viikko sitten kävin vakiokampaajallani. Tuli jälleen todettua se tosiasia, että kampaaja, tuttukin sellainen, on osattava ohjeistaa hyvin jos tavoitteena on sopuisa yhteiselo tuon päänahasta pukkaavan aineksen kanssa. Tällä kertaa vahinkoa ei siis (luojalle kiitos) tapahtunut, mutta elokuussa huolimattomuus ohjeistuksessa koitui kohtaloksi. Tällä kertaa kampaajalta lähti mukaan juuri sopivasti pyöreä ja rikottu otsis. Ja olemisen keveys. Sellainen, johon liittyy poistunut tarve pyyhkiä irtohiuksia jatkuvasti pois näköaistin tieltä. Ah!

Fakta: en ole soveltuva astettakaan graafisemman leikkauksen kantajaksi. Alan muistuttaa scifihahmoa.

Syystanssiaiset

Olen useana iltana töistä palatessani pysähtynyt ihailemaan katulamppujen valossa liikehtiviä lehtiä. Niitä, jotka eivät ole vielä halunneet päästää irti ja liittyä osaksi maanpinnan lehtimattoa. Tänään jaksoin viimein palata ulos kameran kanssa tallentamaan muutaman palasen tuosta näystä - joka uskoakseni on pian katoamassa talven tieltä.

Aamulla ilmassa nimittäin leijui jo tuttu, kylmä tuoksu.

Muutama elävä yksityiskohta

Tänään palatessani kotiin rannalta kuljin yhtä matkaa lintuemon ja tämän poikasten kanssa. Minä rantapolulla, lintuperhe vedessä rantaviivaa myötäillen. Poikaset tekivät matkaa äitinsä selässä, paitsi sen yhden kerran kun ärhäkkä lokki pelotti ne hetkeksi veden alle. Lokin häivyttyä lintulapset palasivat takaisin äitinsä selkään.

Tuli hyvä mieli.

Ennen kotimatkani viimeistä kadunylitystä kohtasin myös erään novascotiannoutajan isäntineen. Koira kuljetti mukanaan vähintään itsensä pituista paksua keppiä eikä luopunut siitä huolimatta kaikista niistä pikkupoluista ja pensaista, jotka se myös halusi tutkia hölkätessään isäntänsä perässä.

Tulen aina hyvälle mielelle kun vastaan sattuu tulemaan koira joka kuljettaa mukanaan tuollaista suhteettoman suurta puukappaletta (näin on käynyt useamman kerran). Ne näyttävät aina niin ylpeiltä ja onnellisilta niiden keppiensä kanssa, kuin olisivat löytäneet jonkin korvaamattoman arvokkaan aarteen.

Ja kuitenkin se jokin on vain keppi.

Keltaista runoutta

Tänään kohtasin odottamatonta riimirunoutta
- keltainen lehdistö otsikoi Islannin tulivuorenpurkausta.

IS: Taas tuhkaa!
IL: Kaaos uhkaa!

(Välillä sitä huomaa piristyvänsä niin pienistä asioista.)

Tähän on tultu

Havahduin aamulla tilanteesta, johon en olisi koskaan odottanut joutuvani.

Minä, kroonisesti matematiikka-asennevammainen ja lyhyestä matematiikasta B:n kirjoittanut, huomasin
a) käyttäväni aikaani pitkän matematiikan yo-tehtävien laskemiseen
b) saavani täysin oikeita vastauksia kyseisistä tehtävistä.

Minäkäsitykseni horjuu ja pahasti.

Match made in heaven

"Kun mä en rehellisesti.. rehellisesti mä en tiedä koko vitun politiikasta mitään. Mua ei kiinnosta se, mä en halua kuulla siitä, mä en halua tietää siitä, mä en äänestä, mä en voi tehä vittu biisiä siitä niin en mää vittu vaan voi tehä siitä biisiä."

Näin tyhjentävästi vastasi Petri Nygård Maria!-ohjelmassa kysymykseen siitä, haluaisiko tämä tuoda kappaleisiinsa enemmän yhteiskunnallista sanomaa. Mehän ollaan Petrin kanssa sitten ihan samoilla linjoilla, ainakin useiden tännekin postaamieni yhteiskunnallista teatteria vierastavien kirjoitusten perusteella! Tosin minä äänestän, Petri ei.

In real life, tässä kohtaa viimeistään tekee mieli alkaa miettimään omia asenteita ja niiden mustavalkoisuutta. Siitäkin huolimatta että tulevaisuus teatterimaailman Petri Nygårdina kuulostaa vähintäänkin loistokkaalta.

Väistöliikkeitä

Joku on käynyt paukuttamassa asuntomme postiluukkua kahdesti. Nyt kuuluu ääniä joita en tarkasti pysty paikallistamaan, mutta jotka muistuttavat samoja ääniä joita hiiret pitävät kulkiessaan edestakaisin välikatolla (vanhemmilla vieraillessa hiiriäänet ovat tullee tutuiksi, kun katon etäisyys sängyllä maatessa on vain reilu metri). Voimakkuus tässä tapauksessa tosin moninkertainen. Toivon vain ettei jokin nakerra kohta tietään seinän läpi asuntoomme.

Yritän saada otetta kirjoittamiseen, mutta sivuseikat vaivaavat. Olen saanut jostain päähäni ajatuksen, että en osaa katsoa ympäröivää todellisuutta tarpeeksi kriittiseksi kirjoittaakseni mitään aidosti merkityksellistä. Pitääkö uskottavaa taidetta tehdäkseen kantaa mukanaan yhtä tai useampaa traumaa ja onko minulla sellaisia? Ja jos/kun on, niin ovatko ne sitten kuitenkaan tarpeeksi hyviä traumoja? Pelkään kuollakseni kirjoittavani vain turhanpäiväisyyksiä, koska minulla ei ole tarpeeksi kokemusta raakuuksista ja ikävistä asioista eikä minulla ole tarpeeksi syvää inhosuhdetta ympäröivään maailmaan.

Voi nyyh. Jospa vain ottaisi kynän käteensä ja alkaisi kirjoittaa. Voisin kirjoittaa väistelevistä ihmisistä, niitähän riittää. Minäkin olen oikein taitava väistelemään kaikkea tekemistään vaativaa. Olen käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa viime aikoina oman kelpaavuuteni arvioimiseen ja sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta kirjoittaa tai tehdä mitään taiteen tapaista. Tuntuu kuin olisi palaamassa alkupisteeseen juuri kun luulee pääsevänsä viimein jaloilleen. Aikaa tuntuu kuluvan liikaa sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta tehdä sitä mitä haluan tehdä?

Televisiossa eläinsuojeluihminen pelastaa koiraa ylös rotkon pohjalta ja uskon että tuon koiraparan pelastaminen on tärkeämpää kuin mikään mitä onnistuisin ikinä kirjoittamaan. Enkä tarkoita tällä että vähättelisin omia tekemisiäni. Yritän vain laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Voivottelun ohella olen käyttänyt aikaani tänään teatterilippujen varailuun sekä pääni silittelyyn. Silittelyä selitän lähinnä uusilla hiustenhoitoaineilla, joita tulin vast'ikään hankkineeksi. En kauhean usein jaksa hankkia/testailla uusia hiustenhoitotuotteita, mutta päätin viimein korjata tilannetta ainakin lämpösuojatuotteiden osalta (tämän sarjan tuotteiden puute on ollut synti ottaen huomioon tapani poltella hiuksiani suoristusraudalla useita kertoja viikossa). Päädyin melko hätäisten vertailujen jälkeen hankkimaan testattavaksi Tigin S-Factor-sarjan moisture serumin ja lämpösuojasuihkeen ja luulenpa etten aio enää elää ilman näitä. Tuotteet toimivat, jos niiden käyttö johtaa pakottavaan hiustensilittelytarpeeseen. Näyttää pidemmän päälle tyhmältä mutta annan itselleni anteeksi - hiukseni ovat niin pehmoiset!

Taidan jatkaa päivääni keskittämällä voimavarani hetkeksi siivoamiseen kirjoittamisen sijaan (koska en näillä keloilla pääse etenemään juuri mihinkään). Siivoaminen muistuttaa asioiden turhanpäiväistä pyörittelyä ja vatvomista siinä mielessä, että kumpikaan ei maailmasta tekemällä lopu.

Muutaman tunnin päästä edessä muita jännittävyyksiä. Niistä kerron joskus myöhemmin, kenties.

Lumiukko

Epäilyttävä lumihahmo on nyt tuijottanut intensiivisesti suoraan rappumme ulko-ovelle jo useamman viikon ajan. Muutama lumipyry on näiden viikkojen kuluessa muovannut hahmon olemuksesta hieman pehmeämmän, joten tänään uskalsin viimein kuvausetäisyydelle. Lauttasaaren lapset, miksi eivät ole lumiukkonne normaaleja (kaksi palloa, porkkana ja kaulahuivi)?

..Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun tämän kerrostalon pihalta löytyy asioita, joista yksinäinen olemus tekee jotenkin arvelluttavia. Loppukesästä suurin piirtein samalla paikalla seissyt parimetrinen auringonkukka sai minut kananlihalle joka kerta kulkiessani tämän ohi. Tämä lumisempi kaveri saattaa siis olla lopulta väkivaltaisen katkontakuoleman kokeneen auringonkukan rauhaton sielu (sen on näköinenkin). Pelottavia molemmat.

Kasvikaveri

Olen aina pitänyt itseäni huonona kasvien suhteen. Olen onnistunut ennemmin tai myöhemmin saamaan hengiltä jokaisen huonekasvin, jonka kanssa olen ollut tekemisissä (huolimatta siitä että olen yrittänyt kasveja hoitaa oikeaoppisesti). Sääli sinänsä, sillä olisin mielelläni viherpeukalo. Toisinaan olen jopa haaveillut floristin työstä ja ihanasta arjesta kukkakaupan tiskin takana. Kukkakaupoissa tuoksuu aina niin hyvälle. Luontaisia lahjoja alalle ei vain tunnu löytyvän.

Fiilikset olivatkin siis lähinnä kauhunsekaiset, kun saimme tupaantuliaislahjaksi pienen kasvinalun. En edes muista mitä lajia kyseinen kasvi on, kaikki tämän viralliset nimet ja lempinimet (joita on monta) ovat lueteltuina hoito-ohjelappusessa joka ei tällä hetkellä ole käteni ulottuvilla. Ulkonäöltään kyseessä on aika tavanomainen, kasvin näköinen kasvi. Pyöreät vihreät lehdet (tällä hetkellä 6kpl ja yksi kasvamassa), varsi eikä hirveästi muuta. Kasvin kohtalo kävi sääliksi jo etukäteen koska ajattelin että mitään noin mitätöntä en ainakaan saisi pidettyä hengissä muutamaa päivää kauemmin.

Ihme on kuitenkin tapahtunut! Juhlista on nyt yli kuukausi ja kyseinen kasvi on edelleen elossa. Ehkä tästä henkilökohtaisesta voitosta johtuen olen onnistunut kehittämään outoja hoivaamistunteita tätä kohtaan. Huomaan pitäväni sitä enemmän lemmikkinä kuin huonekasvina. Aamuisin tapaan ottaa kasvin viereeni valoterapiaistuntoni ajaksi ja tunnen ylpeyttä katsellessani pientä vaaleanvihreää lehdenalkua jota tämä tällä hetkellä urheasti kasvattelee (eräänä aamuna pelkäsin kasvin vihastuneen, koska en muistanut tätä ottaa mukaani kirkasvalon viereen). Pian edessä on myös muutto pienestä muoviruukustaan oikeaan kukkaruukkuun. Olen jo valmiiksi huolissani pikkuiseni pärjäämisestä isommassa multamaailmassa.



Niin.

Tästä voisi edetä kahteen suuntaan.
Joko olisi aika hankkia viimein jokin eläinlemmikki tänne.
Tai sitten ottaa ura floristina uudelleen harkintaan.

Hyönteistutkija

Televisiossa on vanha parrakas hyönteistutkijamies, joka saa ohjelman aikana kiksejä yhtenä hetkenä jonkin jättiläiskuoriaisen jättiläistoukasta, toisena hetkenä istuessaan jonkin pussin sisällä n. 10 000 yöperhosen kanssa ("magical moths!").

Äsken mies sai kiksit löytäessään sademetsässä samoillessaan massiivisen laakamadon ja otti madon luonnollisesti myös käteensä. Niin.

Mielestäni tuonkaltainen toiminta on melko epämiellyttävää jo pelkästään televisiosta katseltuna. En ikipäivänä suostuisi ottamaan käteeni massiivista laakamatoa. Toisaalta on vaikea keksiä mitä massiivinenkaan laakamato voisi tehdä, jos se jostain syystä päättäisi vahingoittaa minua. Tästä taas seuraa kysymys siitä kumpi lopulta on enemmän järjissään. Minä, koska en suostuisi koskemaan suurimpaan osaan hyönteistutkijan löytämistä ötököistä pitkällä tikullakaan vai hyönteistutkija, joka kaikesta päätellen osaa suhtautua pieneliöihin rationaalisemmin?

(Samainen hyönteistutkija samoilee ohjelmassa myös purkautuvan tulivuoren välittömässä läheisyydessä ja pelastuu täpärästi taivaalta sinkoilevilta kiviltä. Tämän perusteella vapautan itseni vastaamasta omaan kysymykseeni.)

Tästä tuli jossain määrin mieleen myös joululomani aikana useamman kerran kuulemani juttu jonkin kanavan aamuohjelmasta, jossa kuulemma oli ollut vieraana joku hyönteisiä syövä henkilö. Pätkän kohokohta oli ollut juontajien rohkaistuminen jauhomatojen maistelemiseen (olivat ilmeisesti tykänneet). Vieraan mukaan lihan loppuessa maailmasta ihmisten on opeteltava korvaamaan liha hyönteisillä.

Aha.

Taidan olla nössö ja harkita kelkasta hyppäämistä ajoissa. (Kaikella kunnioituksella hyönteisiä ja heidän armoitettua proteiinipitoisuuttaan kohtaan. Jonkin arvion mukaanhan n. 80% maapallon väestöstä käyttää jo hyönteisiä ruokavalionsa osana, joten en voi perustella kantaani kuin peloillani ja länsimaalaisella hienohelmaisuudellani.)

Vaihtoehtoisia hoitomuotoja

On hyvin mahdollista että seuraava ajatuksenpoikanen muotoutui tilanteesta, jossa istuin työpaikallani humalaisten ja narkkareiden vahtina lukien samalla vast'ikään löytämäni ikäiseni amerikkalaisen mormonitytön blogia, jonka elämä (ainakin tähänastisen perehtymiseni perusteella) vaikuttaisi olevan jotakuinkin täydellistä "happily ever after"-kamaa. Oli miten oli, odotellessani bussia kotiin työpäivän väsyttämänä Sokoksen edustalla tulin lyhyen päättelytyön jälkeen seuraavaan lopputulokseen.

Karkeasti ottaen on kaksi tapaa selvitä todellisuuden kohtaamisesta hengissä:

1. Päihtyminen (millä aineella tahansa)
2. Vilpitön halu uskoa/usko satuihin (sekä niihin jotka perustuvat tosielämään että niihin, jotka ovat täysin sepitettyjä/kuvitteellisia.)

Ilmoitan, jos satun keksimään lisää.

Liikunnan riemua

Löysin kännykästäni tallennettuna erään näyteikkunanäkymän viime keväältä. Summaa aika hyvin käsitykseni liikunnan ilosta. Suomeksi: ajatus on kiva, mutta toteutus kusee (eli tuottaa kipua ja tuskaa, useimmiten.)



En ole koskaan varsinaisesti nauttinut liikkumisesta. Noin vuosi sitten tein kuitenkin pyhän uudenvuodenlupauspäätöksen alkaa liikkua heti vuosiluvun vaihduttua uudeksi. Muutamaa kuukautta myöhemmin (tämä laskettakoon vielä HETI vuodenvaihteen jälkeen tapahtuneeksi) kävinkin maksamassa yliopistoliikunnan liikuntamaksun puoleksi vuodeksi. Tuolloin tutustuin useampaankin otteeseen pallojumppaan (jonka edelleen koen helpoiten lähestyttäväksi ryhmäliikuntamuodoksi, koska siinä on se pallo), sekä joihinkin muihin ryhmäliikuntavaihtoehtoihin ja laadittiinpa minulle myös oma saliohjelma. Kuten ennakkoon pelkäsin, innostus kuitenkin lopahti pian kevään kiireiden myötä. Juuri ennen puolen vuoden täyteen tuloa ehdin vielä innostua uudestaan liikkumaan, mutta määräajan täytyttyä en kuitenkaan uusinut maksua (en muista syytä, tokkopa sellaista on koskaan ollutkaan). Sen jälkeen olenkin lähinnä laiskotellut ja kasvatellut taikinamahaa.

Haluan kuitenkin antaa itselleni kunnian tämän vuoden osalta sikäli, että ainakin yliopistoliikunnan suhteen suoritukseni tämän vuoden osalta on verrattomasti parempi kuin erään aiemmin vuoden, jolloin tulin liikuntainnostuksissani maksaneeksi maksun kerralla koko vuodeksi, enkä tuolloin käyttänyt maksamaani liikuntamahdollisuutta KERTAAKAAN. Hyvä minä! Liikunnallisuuskäyräni on siis ollut silmiinpistävän nousujohteinen.

Suunnitelmissa olisi tehdä ensi vuoden osalta jälleen tuo elämäntapamuutokseen pyrkivä uudenvuodenlupaus - lupaan liikkua enemmän. Ehdin jo pyytää vanhemmiltani joululahjaksi liikuntamaksun sponsoroimista ensi vuodelle. Vanhemmat ilmeisesti ostivat ehdotukseni (voi paska). Tämä tarkoittaa että minulla olisi yksi lupaus lunastettavana vuodelle 2011. Hikeä pukkaa jo pelkästä ajatuksesta, voi voi. Olen sohvaperunoiden kruunaamaton kuningatar!

(ps. Myönnettäköön vielä loppuun, että kuluneena vuotena olen onnistunut tuntemaan muutamaan otteeseen jotain sellaista jota en koskaan uskonut kokevani - liikunnan jälkeen iskevän hyvän olon tunteen. Harmi että vihaan hikoilua yli kaiken. Muutenhan minua ei estäisi mikään!)

Vuokrata halutaan: Bussi

Kaksi havaintoa:
1. Paras paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy bussista.
2. Huonoin paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy tietokoneen äärestä.

Nämä havainnot asettavat tiettyjä esteitä etenemiselle. Pakkasella olisi varmaan todella kivaa istua rundilla bussissa (ihan minkä vaan linjan) ja yrittää tehdä taidetta. Aivoni, keksikää vaihtoehtoisia lokaatioita luovuudelle!

Tietokone kuitenkin tappaa kaiken luovan tekemisen. Olen kai jossain määrin internet-riippuvainen, minun on vaikea istua koneen ääressä avaamatta nettiä ja kun netti on auki, keksin tasaisin väliajoin sivuja joilla minun on ehdottomasti juuri sillä nimenomaisella hetkellä vierailtava (pakoilua). Ja kun kirjoittaminen vaatisi ehdotonta keskittymistä, muodostuu tilanteesta lähinnä ahdistava. Paras keino tässä vaiheessa lienee ottaa rajut otteet käyttöön, kävellä lähimpään kirjakauppaan, ostaa muistikirja ja alkaa kirjoittaa/hahmotella vanhanaikaisesti kynällä paperille. Tässä vaiheessa tuskin saisin mitään tarkkaa dialogintynkää tai muuta paperille, mutta kaikenlainen luonnostelu kuumottelisi jo.

Tällä hetkellä haluaisin eniten nähdä lavalla jättimäisen origamikurjen. Koska en usko että ihan heti olen löytämässä ilokseni näytelmää jossa tuollaisen suunnattoman geometrisen paperilinnun pystyisin näkemään, pitänee sellainen kirjoittaa itse.. Mitä ilmeisimmin minulla on jonkinasteinen pakkomielle kirjoittaa näyttämölle a) lapsia ja b) (suuria) eläimiä/olentoja. Pitäisi yrittää laajentaa repertuaaria (eli kehitellä kiertoteitä pakkomielteille).