Alkujärkytyksestätoipuja

Blogihiljaisuus on jatkunut rankasti pidempään kuin on ollut tarkoitus. Psykologian opintojen aloittaminen on vaatinut veronsa. Pääsykokeisiin lukeminen keväällä taisi siis olla vasta esimakua, tämä sekä edessä olevat vuodet kun tulevat kaikesta päätellen sisältämään enemmän kirjojen pänttäämistä kuin mikään opinahjoni aikaisemmin.

Mutta näin alkujärkytyksestä toipuessani ja päästessäni asteittain sisälle myös jatkuvaan englanniksi opiskeluun (ymmärsin kyllä kieltä hyvin jo ennen psykologian opintoja, mutta aivot ovat silti joutuneet koetukselle myös tenttikirjojen 95% englanninkielisyydestä), ja toisaalta koulujoululoman rentouttamana, uskallan taas lupailla suurempaa blogiaktiivisuutta. Aiheita on, kunhan istutan itseni koneen ääreen.

Koska nyt joudun kuitenkin sullomaan itseni peittoihin (kiitos huomisen 11 päivän työputken päättävän vuoron), lopetan merkintäni tällä erää tähän. Tai ehkä sittenkin seuraavaan videoon, joka teki tästäkin illasta pikkuisen iloisemman.

Pikaisempiin tapaamisiin!

Käännekohdan kynnyksillä

Arki palaa järkyttävin isoin askelin. En ole aamuihminen, mielestäni on täysin epäinhimillistä kutsua ketään kotoaan minkäänlaiseen menemiseen ennen kuin kellotaulu osoittaa jotain kaksinumeroista lukua. Minä olen vanha kurttana jo, haluan kahdeksan tuntia unta joka yö ja katsoa ennen nukkumaanmenoani jakson Frasieria (siitäkin huolimatta että osaan jaksot jo lähes jokaista repliikkiä myöten ulkoa.)

Tällä hetkellä paahdan kuitenkin lähes pelkästään aamuvuoroja. Puhelin näyttää herättäessään viittä tai kuutta ja silmät ristissä hoitelen hetkeä myöhemmin töitäni, niitä samoja vanhoja ja tänä kesänä myös vähän uudempia ja haasteellisempia (enemmän paperitöitä, vähemmän asiakaspalvelua, ihmeen virkistävää!) Kohta kuusi vuotta samassa työpaikassa. Jokohan riittäisi? Siltä tuntuu vahvemmin kuin koskaan.

Syksyllä odottava uusi opiskelupaikka on laukaissut pintaan uskomattoman määrän erilaisia tunteita. Ensinnäkin olen käsittämättömän motivoitunut psykologian opintojeni suhteen. Vaikka vuosi sitten sainkin paikan Turusta, on tunne Helsingin paikan varmistuttua ollut täysin toinen. Ikään kuin olisin vasta nyt ensimmäistä kertaa päässyt psykologian opiskelijaksi. Olen listannut jo hyvin tarkasti opintosuunnitelmani tulevalle lukuvuodelle, HOPS-jumalat kiittävät ja kumartavat syvään. Syksyn tullen opiskellaan ja kovaa ja toivon todella etten joudu korjaamaan sanojani seuraavana keväänä.

Myös suhde työpaikkaani muuttui lähes heti opiskelupaikan varmistuttua. Ensimmäistä kertaa elämässäni opiskelen alaa, jossa työllistyminen on lähes varmaa ja jossa myös opiskelun päässä odottava ammattinimike on selkeämpi kuin mihin olen tottunut. Minusta tulee psykologi. Voin kirjoittaa työnhakupalveluihin 'psykologi' ja palvelut listaavat pitkät rivit vapaita työpaikkoja. Vaikka todellisuudessa homma tuskin etenee ihan näin yksinkertaisesti (koska aion joka tapauksessa erikoistua ja mielellään vielä niin, että voisin työelämässä hyödyntää taideopintojani), on tämä selkeyden tunne minulle täysin uusi ja samalla voimakkaasti motivoiva. Nykyinen työpaikkani tuntuu ensimmäistä kertaa täydellisen väliaikaiselta. Olen lähdössä, olipa tuo hetki vuoden tai kolmen päässä. Saattohoito on aloitettu.

Kolmanneksi, ehkä suurimpana yllätyksenä, olen viime aikoina tuntenut hyvin voimakkaita haikeuden ja kaipuun tunteita suhteessa dramaturgian opintoihini. Siitäkin huolimatta, että monessa suhteessa on kyse elämäni vaikeimmista vuosista ja huolimatta niistä lukemattomista päivistä ja tunteista joita en ikävöi hetkeäkään. Kaipaan sitä yhteisöä jonka osaksi en ole koskaan kokenut pääseväni. Lopulta tämäkin tunnemyllerrys on täysin ymmärrettävissä, liittyyhän dramaturgian opintoihini, yhtä lailla kuin kaikkeen teatteriin koskaan liittyneeseen toimintaani, valtava rypäs tähänastisen elämäni suurimpia intohimon tunteita, suurimpia unelmia, suurimpia muistoja ja ihmisiä joita aidosti ikävöin. Jollain oudolla konstilla uusi opiskelupaikkani tuntuu lisäävän myös motivaatiotani vanhaa opiskelupaikkaani kohtaan. (Olen jo vuosia sanonut teatterin olevan kuin se renttumieheni, jonka luoksi palaan kaikesta huolimatta aina uudelleen. Tältä tuntuu edelleen. Ja totta puhuen, en ole aikeissa laittaa tälle suhteistani epävakaimmalle pistettä. En varmasti pystyisikään.)

Myllersivätpä tunteet tällä hetkellä millä voimalla ja mihin suuntaan tahansa, on kokonaiskuva selkeämpi kuin vuosiin. Psykologian opinnot ovat ottamassa viimein ilmaa siipiensä alle, samoin taiteellisen opinnäytteeni kirjoittaminen Teatterikorkeakouluun. Nykyisen työsuhteeni päättyminen häämöttää vielä toistaiseksi hahmottumattomassa ajankohdassa, mutta lopun voi jo aistia. Olo on toiveikas ja optimistinen.

Jaksanen vielä muutaman aamuvuoron.

Kesä kuin unelma

Lentokone palautti minut ja miehen takaisin Islannista tänään klo 14.20. Matka oli ihana, Islanti uskomaton, kerron kaikesta enemmän kunhan saan kuvat koneelle ja pääni virkistettyä kunnollisilla yöunilla (viimeisimmät kun jäivät aikaisesta lennosta johtuen alle neljän tunnin.)

Suomeen oli kuitenkin hyvä palata, pilvisestä taivaasta huolimatta. Postiluukun alla odotti paksu kirjekuori Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitokselta. Kyllä, kaikista kevään ja kesän aikana läpikäymistäni epäilyksistä huolimatta onnistuin parantamaan suoritustani viimekeväisestä ja saamaan psykologian opiskelupaikan kotikulmilta (hyvästi etäopiskelu, pahoittelut Turku!) Itse asiassa täydellisesti rimaa hipomatta, koepisteiden sisäänpääsyrajana kun oli tänä vuonna 77,4 ja omassa paperissani komeilivat pisteet 88,7. Fiilikset ovat pilvissä, enkä aio pakottaa niitä laskeutumaan. 

Virallinen juhlinta suoritettakoon viikonloppuna Ilosaarirockissa. Siihen ei pysty sateet eikä mitkään. 

Ah, mikä kesä! Mikä elämä!

Juuri ennen kuin

Huh, huomenna tähän aikaan se on jo ohi! Pääsykoe nimittäin.

Täysin toinen seikka onkin sitten, mitkä ovat tunnelmat vuorokauden kuluttua - helpottuneet, tuskaiset, masentuneet, innostuneet, epätoivoiset, optimistiset..? Ainakin kuluneen päivän olen ollut viime vuotta rauhallisempi. Oikeastaan toivoisin koko kokeen jo olevan ohitse. 

Valmistautuminen on tänä keväänä ollut paljon intensiivisempää kuin viime vuonna. Tuolloinhan aloitin kohtuullisen aktiivisen lukemisen jo helmikuussa, tilastomatematiikan valmennuskurssin alettua. Opiskelu oli tuolloin melko tasaista kokeeseen saakka. Tänä keväänä sain ihan mielettömän motivaatioiskun heti artikkeleiden ilmestyttyä, en muista olleeni yhtä motivoitunut edes ennen yo-kokeita (joihin on oikeastaan turha verrata mitään, koska luin kirjoituksiin vain yhden kirjan). Olen noussut jokaisena töistä vapaana päivänä aikaisin ehtiäkseni klo 9 kirjastolle lukemaan. Intensiivistä opiskelua on ollut 4-10h päivässä, jos ei lasketa muutamia laiskoja päiviä. On tuntunut hyvältä istua tuntikausia kirjaston lukusalissa ja vain päntätä, mielelläni jatkaisin samaa rataa syksyllä yliopistolla. Mutta mutta..

Koska motivaationi kuitenkin heräsi kunnolla vasta artikkeleiden ilmestyttyä, eli n. 1kk ennen tätä hetkeä, ei ole mitään varmuutta että tilastotaitoni riittäisivät mihinkään tositilanteessa. Kaikki menetelmät ovat perusteissaan hallussa, mutta epämatemaattiset aivoni olisivat vaatineet varmasti enemmän harjoitusta pystyäkseen ratkaisemaan kokeen soveltavia tehtäviä. Harjoituspääsykokeessa tilasto-osion pistemääräni oli kylläkin yli kurssin keskiarvon, samoin kuin artikkeliosion pistemäärä (joka oli itse asiassa neljän parhaan joukossa n. 90 kokeen tehneestä, jei!), mutta kyseiselle kokeelle en halua antaa liikaa painoarvoa..

Kaiken kaikkiaan, tunnelmat ovat aika epätietoiset osaamisen suhteen, toisaalta ihmeen rauhalliset!

Tänään en ole enää lukenut. Olen lähinnä maannut sohvalla ja tuijottanut pääsykoemateriaaleja samalla ilmeellä kuin tämä alla näkyvän videon koira muffinssilautasta. Tosin ajatuksemme lienevät aika vastakkaiset.

(Jokunen ilta sitten, laskiessani harjoitukseksi viime vuoden pääsykoetehtäviä, havaitsin menettäneeni yhden pienen todennäköisyyslaskun ja siitä seuranneiden väärien lukemien vuoksi kymmenen koepistettä. Ne kymmenen pistettä olisivat skaalatuissa pisteissä nostaneet pistemääräni n. kahden pisteen verran Helsingin sisäänpääsyrajan yläpuolelle. Yritän olla ajattelematta tätä liikaa. Sen sijaan aion ensi töikseni kokeen alkaessa kirjoittaa suttupaperille sanan "TARKKUUS". Pienestä voi olla kiinni aika isoja asioita.)

Operaatio +7p.

Ja siinä hän taas on, herra Nummenmaa. Viime näkemisestä onkin jo peräti nelisen kuukautta, lienee juuri oikea aika alkaa hieroa tuttavuutta uudelleen.

Käyn tällä hetkellä kehityspsykologian perusteiden kurssia kuokkavieraana Helsingin yliopiston luentosalissa. Perusopinnot kun on psykologiassa järjestetty valtakunnallisen Psykonetin kautta, joten samoja luentoja seuraavat psykologian opiskelijat ympäri Suomen. Myös Turussa, jossa minun oikeasti pitäisi käydä luentoja seuraamassa. Miksi kuitenkaan matkustaa kun samat asiat kuulee ja saliin mahtuu lähempänäkin?

No, hommassa on yksi mutta. Helsingissä istuessani joudun bongailemaan tuttuja naamoja viime kevään valmennuskurssilta. Niitä naamoja, jotka onnistuivat siinä missä minä en. Piinaavaa. Pitäisi olla onnellinen siitä että onnistui saamaan itselleen oikeuden suorittaa haluamansa tutkinto mutta mutta.. Helsinki oli hakupapereideni ykkösvaihtoehto. Tänne haluan edelleen. Täällä on koko elämä muutenkin, lisäksi psykologian opintojen kannalta täällä ovat myös laajemmat valinnanvaihtoehdot mm. sivuaineiden suhteen ja itseäni enemmän kiinnostavat painotukset. Siirtoa en pysty saamaan, joten ainoa keino siirtyä Helsinkiin on onnistua valintakokeessa.

Olen siis päättänyt jo aloitella tulevien kokeiden pääsykoeurakkaa. Ostin jo uudet vihotkin, eli asia on lukkoon lyöty (tietysti)! Tarkoitus ei tosin tällä hetkellä ole alkaa uurastaa täysiä päiviä tilastomatematiikan parissa vaan ennemmin pitää yllä viime keväänä saavutettua osaamista. (Motivaatiota taas pidän tehokkaasti yllä osallistumalla edelleen perusopintojen kursseille täällä Helsingin päässä.)

Kyse on kuitenkin vain seitsemästä pisteestä, oli ainakin tänä keväänä. Seitsemän pistettä, yhtä kuin suunnilleen yksi laskettu tehtävä enemmän ja usea kokeessa tuhlattu minuutti vähemmän (jos tällä kertaa vaikka lukisin ohjeet tarkemmin enkä laskisi laskua ensin väärälle vastauspaperille yms.) Ensi toukokuussa saa luvan tärpätä, en enää kauheasti jaksaisi näitä hakuhommia..

Psykol.yo.

Kyllä. Niin uskomatonta kuin se onkin, Turun yliopisto on valmis tarjoamaan minulle mahdollisuuden opiskella itseni psykologiksi, ja tänään kolahtikin postiluukusta ns. "paksu kirje". Uskomatonta tämä siis on sikäli, että kirjallista koetta seuranneesta soveltuvuuskokeesta kolmasosan käytin itkemiseen ja toisen kolmasosan dramaturgin toimenkuvan selittämiseen minua haastatelleelle psykologille. Ilmeisesti sain kuitenkin vakuutettua näiden esitysten perusteella minua arvioineet henkilöt. Rohkaisevaa, en ehkä olekaan täysi sekopää! Tai sitten olen juuri sitä.

Fuksioloa ei ole, eikä sille ole tarvettakaan. Olen lukion jälkeen aloittanut jo niin monet opinnot etsiessäni oikeaa paikkaani ja kokenut sitä myöten niin monet fuksisunmuutvuodet ja niihin liittyvät riennot että lienen jo nähnyt mitä nähtävä on. Joihinkin juttuihin tulen varmaan osallistumaan, mutta tämän opiskelupaikan suhteen tavoitteeni on olla mahdollisimman tehokas ja itse asiaan keskittyvä - ilman oheistuotteita. Nykyisiä opintojanihan en siis ole hylkäämässä, vaan kyse on puhtaasti pyrkimyksestä moniavioisuuteen (monella tapaa psykologia ja dramaturgia kulkevat lähellä toisiaan, ne vetävät minua puoleensa samoista syistä). Kaikeksi onneksi minulla on suoritettuna psykologian perus- ja muita korvaavaksi soveltuvia opintoja jotka tulevat helpottamaan yritystäni sen alkumetreillä. Turkuun en ole ainakaan toistaiseksi muuttamassa (aina on myös mahdollisuus että haen vielä uudestaan Helsinkiin).

Tästä alkaa kiirus ja kompromissien aika, hikistä tenttimistä ja piipahduksia kauniiseen Turkuun. Voi olla että rytäkässä menetän toisen kumppaneistani, mutta olen enemmän kuin valmis yrittämään. Tällä hetkellä olo on (kaikesta huolimatta) mukavan turvallinen tulevaisuuden suhteen. Sellainen, että kävi miten kävi, saan lopulta tehdä elääkseni jotain sellaista mistä pidän ja jota kohtaan tunnen aitoa mielenkiintoa - en pakkoa.

Jos taas en onnistukaan, niin tulipahan kokeiltua! Hirveintä olisi jossain vanhainkodissa tuumata kaikkia niitä ovia joiden taakse olisi voinut katsoa, mutta joihin ei sitten kuitenkaan uskaltanut koskea.

(Tässä yhteydessä haluan myös kertoa olevani ihan uskomattoman ylpeä pikkusiskostani joka onnistui saamaan itselleen unelmoimansa opiskelupaikan ja aloittaa tulevana syksynä graafisen suunnittelun opinnot Lahden muotsikassa. Hienoa upeaa siskonen!)

Paluu elämään

Kummallinen olo.

Jännityksen kautta ahdistukseen.
Ahdistuksen kautta levottomuuteen.
Levottomuuden jälkeen asteittainen paluu arjen tunnottomuuteen?

Tiistaina olin psykologian pääsykokeissa. Viime vuotiseen lähinnä kokeilumielessä tekemääni kokeeseen verrattuna onnistuin huomattavan hyvin. Kun viimeksi palautin tyhjät paperit tilastomatematiikan osalta tajuamatta yhdestäkään tehtävästä mitään, palautin tänä vuonna paperit joihin olin huolella laskenut 5/8 kokeen tilastomatematiikan tehtävistä (ja loputkin olisin osannut laskea jos aika vain olisi riittänyt). Kokeen yleisestä osasta en osaa sanoa mitään.

Huomattavasta petraamisesta huolimatta en usko saavani opiskelupaikkaa vielä tänä vuonna, yli 1500 hakijasta löytyy varmasti 19 minua pätevämpää saamaan kokeesta paremmat pisteet. Suunta on uskoakseni kuitenkin ylöspäin (ainakin jos onnistun pitämään yllä nyt saavuttamani tason matematiikan osalta). Ja koska huomaan jo täyttäneeni kalenterin syksyn osalta jo valmiiksi tavallista tehokkaammin, tuleva syksy olisi tuskin paras mahdollinen uusien opintojen aloittamiseen.

Nakattuani Nummenmaan (toistaiseksi) komeroon olen alkanut paikkailla tyhjähköä oloani muilla kirjoilla. Nyt on menossa hyllyssä jo jonkin aikaa odottanut Nicholas Kristofin ja Sheryl Wudunnin Half the Sky. Kirja kuvaa naiskohtaloita eri puolilta maailmaa, naisena oloa kauheimmillaan rinnakkain selviytymistarinoiden kanssa. Vaikka amerikkalaisten erinomaisuutta auttajina aika ajoin alleviivataan hieman liikaa ja vaikka kaikkein syvällisin teos ei ole kyseessä, on se onnistunut herkistämään jo useamman kerran. Ei ole pahasta avata silmiään kohti muuta maailmaa aika ajoin.

Tänään Akateemisesta lähti mukaan myös kirja, joka nyt odottaa lukemistaan kuin karkkipussin paras karkki syömistään. Kazuo Ishiguron Nocturnes tuoreena suomennoksena. En ollut törmännyt kyseiseen teokseen aiemmin, joten tämän löytäminen oli päivän paras juttu.

Kävimme maanantaina myös katsomassa jo aiemmin täällä mainitsemani, Ishiguron kirjaan perustuvan elokuvan Ole luonani ain. Mielipiteeni: lukekaa kirja. Vaikka nyyhkinkin koko elokuvan loppupuoliskon, kirjan henkeä ei onnistuttu valkokankaalla tavoittamaan. Uskoakseni elokuva toimi minulle koska pystyin sitä jotain vasten peilaamaan, mutta pelkän elokuvan näkevä ei kyllä tämän perusteella saa oikeaa kuvaa itse kirjasta. Elokuva oli ikään kuin kollaasi ydintapahtumista, se ei tavoittanut samanlaista laajuutta ja rauhaa joka alkuperäisteoksessa on.

Loppuun kuva kasvilapsestamme uudessa purkissaan, johon mies tämän viikonloppuna siirsi asumaan. Olen ollut huolissani pienen ja hennon kasvin sopeutumisesta uuteen ympäristöönsä, mutta toistaiseksi nuupahtamisesta ei ole ollut merkkejä. Jos tuo vaikka jaksaisi jatkaa kasvamistaan nyt kun tilaa toiminnan laajentamiselle olisi.

Minun on edelleen vaikea uskoa että tuo tuparikasvimme on pysynyt elossa läsnäolostani huolimatta. Ehkä todellisuus ei tässä(kään) asiassa enää kohtaa sitä kuvaa jonka olen siitä luonut.

Pikapäivitys

Todella hyviä asioita tällä hetkellä:

- Kognitiivisen psykologian tenttiosuudesta napsahti arvosanaksi 4, eli sama kuin neuro-osuudesta (jota en sitten kuitenkaan tullut uusineeksi ajanpuutteesta johtuen). Tämä on lähinnä suuri helpotus, viikko sitten näin koko yön unta jossa sain yhä uudestaan kuulla saaneeni tentistä arvosanaksi 2. Kyseinen uni oli oikeastaan ihan taidokas. Heräsin sen aikana yhä uudestaan unesta jossa olin saanut tentistä kakkosen jonka jälkeen menin aina tarkistamaan asiaa jolloin huomasin saaneeni taas saman kakkosen jonka jälkeen heräsin taas unesta ja sama toistui arviolta n. 10 kertaa.

- Postissa odottava uusi Macbook Pro. Läppäriasia siis hoitui nopeammin kuin uskoin, hyvä niin. Tuntuu että tarve kirjoittaa iskee aina silloin kun on pahin puute joko ajasta tai kun jokin muu homma kusee, kuten tällä kertaa tämä läppäriasia.

- TeaK:n kevään ja kesän yhteisten opintojen tarjonta ei ollut täysin toivoton, joten saanen viimeiset kandipisteeni kasaan varsin kivuttomasti kunhan vain onnistun tunkemaan itseni haluamilleni kursseille.

- The Arkin jäähyväiskeikka illalla Tavastialla. En ole koskaan ollut suurin fani, enkä totta puhuakseni ole kuunnellut kyseistä bändiä aikoihin, mutta keikkansa ovat aina olleet hurmaavia joten väliin en halunnut jättää. Lisäksi pisteitä nostavat keikkaseuralaiset, joiden näkemisestä on kulunut turhan pitkä aika.

- Vanhempien tuparilahjaksi antama leipäkone, joka tuottaa samanlaista hyvänolontunnetta kuin pyykkien peseminen. Pyykkiä pestessä tuntee tekevänsä ihan hurjana kotitöitä, vaikka pyykkien nakkaaminen koneeseen ja niiden nostaminen kuivumaan on melko pieni toimenpide. Sama homma leipäkoneen kanssa. Tuntee olevansa todella aikaansaava, kun voi sanoa leiponeensa taas tuoretta leipää, vaikka kaikki mitä vaaditaan on jauhojen nakkaaminen koneeseen ja leivän ottaminen koneesta ulos pari tuntia myöhemmin. Lisäksi itse leipä on osoittautunut erittäinkin syömäkelpoiseksi.

- Kämppäämme vaivannut kirjahyllyvaje on viimein hoidettu. Vaikka sängynalus tarjosikin oivallisen säilytysratkaisun hyllyjen loistaessa poissaolollaan, alkoi jo vähän nyppiä jokainen astmakohtaus jonka sain joutuessani etsimään tarvitsemiani kirjoja sängyn alle kerääntyneiden pölyvallien keskeltä. Nyt ovat kirjat siististi esillä hyllyissä ja lisäksi kämppä näyttää paljon paremmalta niiden kanssa.

- Ulkona on yhä useammin ihania auringonpaisteita!

(Olisin voinut jatkaa päivitystä tekemällä listan asioista, jotka eivät tällä hetkellä ole niin hyvin. Asia hoitunee kuitenkin toteamalla, että olen kohta istunut töissä 10 tuntia.)

Kognitiivista iltapäivää

Kaunis pakkaspäivä on paras kuluttaa sisällä lukien kognitiivista psykologiaa. Ärsyttää jo valmiiksi se, etten ehdi lukea koko tenttialuetta läpi lauantaihin mennessä sellaisella huolellisuudella kuin olen lukenut 2/7 luettavista kappaleista. Englanninkielisen tekstin kanssa operoimisessa sekä plussat että miinukset liittyvät oikeastaan samaan asiaan. Toisaalta tekstiä ei voi vain "lukaista" ja toivoa että jotain jää päähän, koska vaikka ymmärrän tekstiä aivan kiitettävästi, vaatii kieli silti prosessoimista. Toisaalta tuo prosessoiminen (joka nyt tunnetusti on jo suomenkielisen tekstinkin kanssa operoidessa parempi vaihtoehto kuin pelkkä "lukaisu") tulee englanninkielisen tekstin kanssa luontevammin. Muistiinpanojen tekemisessäkin tuntuu olevan puolet enemmän mieltä kun samalla joutuu myös alkeellisesti kääntämään lukemaansa tekstiä.

Mitään ongelmaahan ei taas olisi, jos olisin aloittanut lukemisen esim. viikkoa aikaisemmin. Uusimiskertoja ei enää kyseisen kurssin kohdalla ole käytettävissä, enkä toisaalta haluaisi sössiä kurssia kognitiivisen osuuden takia kun saman kurssin neuro-osuudesta sain jo nelosen..

Ylipäänsä koen tällä hetkellä/edelleen psykologian opiskelun erittäin mielekkäänä. Vaikka alaan kuuluukin paljon spekulointia, erilaisia teorioita ja näkökantoja, on se silti kaikkien humanistihömppäilyvuosien jälkeen juuri sopivan "tiukkaa tiedettä" taideopintojen rinnalle. Avoimen opintojen alussa tuntui lähes huumaavalta ymmärtää esimerkiksi mitä tarkoittaa aktiopotentiaali ja miten se toimii, kun on vuosia tuntenut opinnoissaan jatkuvasti enemmän tai vähemmän epävarmuutta lähes kaikesta (siitäkin huolimatta että alan tässä vaiheessa ymmärtää kyseen olevan suurimmaksi osaksi omien valintojensa hyväksymisestä ja niiden perustelemiseen opettelusta). Tuntuu vapauttavalta kohdata ajoittain jotain sellaista, joka ei tarvitse minun perusteltua mielipidettäni olemassaolonsa tueksi.

Aika palata pänttäämisen pariin. Ensi viikon aion tasapainottamisen nimissä omistaa erään näytelmätekstin työstämiselle. Homma toimii, pänttääminen motivoi luoviin töihin ja aikanaan luova tuska motivoi pänttäämään.

(ps. Kärsin ihan hirveästä sushihimosta. Toissayönä näin unta jossa Helsinki oli muuttunut Tokioksi. Unen aikana lähinnä mätin suuria määriä sushia jossain pikkuravintolassa. Pitäisi opetella valmistamaan itse mutta kyseinen aie etenee tavalliseen tapaansa hitaasti. )