Lontoo

Lontoo tuli, Lontoo meni. Matka oli menestys, jonka saatoin aavistaa jo astuessani lentokoneeseen Helsingissä stuertin esittäessä minulle ystävällisesti kysymyksen "Are you expecting?" Eli kun jatkan tätä merkintääni toteamalla että hyvin suuri osa matkasta kului kävelemiseen niin museoissa, shoppaillessa kuin ihan muuten vaan kaupungilla, voin samaan syssyyn todeta että ihan syystä. Liikuntamaksu, here I come! (Vastattuani kieltävästi stuertin esittämään kysymykseen tämä kylläkin yritti pelastaa tilanteen toteamalla "Maybe it was that dress". Yeah, maybe!)

Todellisuudessa kyseinen stuertti taisi pelastaa päiväni tuolla kysymyksellä. Lupaan muistella sinua lämmöllä, Easyjetin ihana stuertti.

Yövyimme reissun ajan White Ferry-nimisessä pikkuhostellissa Pimlicon metroaseman läheisyydessä. Huone oli pieni ja kolea, mutta onneksi peitot olivat sen verran laadukkaat, ettei kylmä sinänsä aiheuttanut ongelmia. Hintaan kuului myös pienimuotoinen aamiaistarjoilu, joten pakolliset marmeladipaahtoleipä- ja murokiintiöt tuli täytettyä. Täyteen tulemisesta sinänsä taas ei kyseisen aamiaisen kohdalla voinut kuitenkaan puhua. Muutoin rauhallisen yhteiselomme miehen kanssa katkaisivatkin matkan aikana lähinnä ne hetket, jolloin tulin aamiaisen jäljiltä nälkäiseksi ja nälän myötä äkäiseksi kun sopivaa ruokailupaikkaa tai markettia ei koskaan tuntunut löytyvän tarpeeksi läheltä kun tarvetta olisi ollut.

Onneksi nälkä-äkäisyys on kohdallani pitkälti sellaista primitiivistä sorttia ja mielialani kohosikin joka kerta samassa tahdissa vatsan täyttymisen kanssa, kun sopiva ruokapaikka viimein sattui kohdalle. Matkamme varrelle sattuneista ruokailukokemuksista mainittakoon mm. kiinalaisbuffetti Chinatownissa sekä ensimmäinen kertani ns. liukuhihnasushipaikassa (eli sellaisessa jossa ne ruoat kiertävät kehää hihnalla josta saa napata haluamansa). Jälkimmäiseen konseptiin ihastuin täysin, samanlaisen saisi tuoda Helsinkiin vaikka heti ja lupaisin alkaa vakioasiakkaaksi saman tien (ellei paikan ruoka olisi ihan täyttä kuraa).

Kunniamaininnan ansaitsee tässä yhteydessä myös hostellilla valmistamamme tortillat sekä Gatwickin lentokentällä lähtiessä nautittu fish&chips-annos, joka oli lajissaan parasta maistamaani.

Kävimme myös katsomassa aiemmassa merkinnässä mainitsemani esitykset, Warhorsen sekä Lion Kingin. Jälkimmäisen kanssa meinasi käydä huonosti ja liput jäivät miltei saamatta, mutta onnistuimme lopulta hankkimaan paikat viimeisen matkapäivän illalle. Paikat eivät ehkä olleet parhaimmat, mutta en viitsi valittaa.

Molemmat esitykset antoivat sitä mitä niiltä odotinkin. Kumpaakaan ei voi ehkä pitää minään draamallisena ilotulituksena, tarinat olivat jokseenkin yllätyksettömiä ja asettuvat nätisti "koko perheelle"-kategoriaan. Leijonakuningas tosin pohjaa Shakespearen Hamletiin joka on varsin kompleksinen näytelmä. Ehkä musikaalimuoto (tai alkuperäinen animaatiomuoto) vain on omiaan laimentamaan kompleksisuutta. Ai niin, ja Leijonakuningas 2 on puolestaan tehty Romeon ja Julian pohjalta. Ihan näin sivuhuomautuksena. Shakespearelaista animaatiotaidetta parhaimmillaan.

Visuaalinen anti molemmissa esityksissä paikkasi kuitenkin muut puutteet kevyesti. Erityisesti Warhorsen nukketeatteriryhmän työskentely oli jotain mitä jaksanen hehkuttaa vielä pitkään jos joku nyt sattuu kysymään. Esityksen kahta "pääosahevosta" oli liikuttelemassa kolme henkilöä, jotka saivat nukkehevosensa liikkeet ja eleet vaikuttamaan niin aidoilta, että näiden elottomuuden pystyi yhtään valehtelematta unohtamaan lähes täysin. Näyttämöllä olisi yhtä hyvin voinut olla eläviä hevosia, joita joku vain ohjasi ja piti aisoissa läpi esityksen. Yhtä teknisesti upeaa nukketeatteria en ole onnistunut näkemään missään.

Suuren osan ajasta käytimme myös museoissa kiertelyyn, koska Lontoon yleisen kalleuden keskellä ilmaiset museot osottautuivat odotetusti aika suureksi houkuttimeksi (vaikka se Suurin houkutin itselleni taisi olla ainakin Natural History Museumin kohdalla real size sinivalas). Kun vielä mainitsen tässä kappaleessa museoissa kiertelyn lisäksi sen seikan, että nautin koko matkan aikana ainoastaan yhden alkoholipitoisen juoman, onnistun varmasti vakuuttamaan kaikki kuivahtaneisuudestani, haha. Se yksi nautittu juoma oli btw hostellilla nautittu "iltapalasiideri" jota siemailin samalla kun pelasimme miehen kanssa Trivial Pursuitia kännykälläni ja läskistyimme kermavaahto-omenatortturuokavaliolla. Elämä on suuri seikkailu!

Puolustaudun kuitenkin (jos sellainen nyt mitenkään on tarpeellista) toteamalla että suunnitelmissa toki oli pubikiertelyä ja siidereiden siemailua, mutta onnistuimme väsyttämään itsemme sen verta tehokkaasti päiväohjelmalla ja sillä jo mainitulla kävelemisellä, että illalla nukahtaminen oli liian suuri houkutus.

Museoiden ja esitysten ohella aika kului pitkin kaupunkia samoilussa sekä rahoja tuhlatessa mm. Camdenissa (jälkimmäistä harjoitin jokseenkin holtittomasti, mistä rangaistuksena olen joutunut matkan jälkeen täyttämään kalenteriani ylimääräisillä työvuoroilla). Viimeisenä päivänä ennen paluulentoa teimme vielä pyhiinvaelluksen Paddingtonin asemalle, jotta pääsin poseeraamaan samaan kuvaan Karhuherra Paddingtonin (patsaan) kanssa. Kyseinen hahmo on eittämättä ollut paljolti läsnä viime syksystä saakka, joten matka sai mielestäni onnistuneen päätöksen.

Alle viikon pikkumatkaksi onnistuimme seikkailemaan pitkin Lontoota jopa tehokkaammin kuin olin etukäteen odottanut. Tämä onneksi tarkoitti myös jokseenkin täydellistä arjen unohtamista matkan aikana, mitä voi pitää jo lähes terapeuttisena kokemuksena tämänhetkisen arkihäsläyksen keskellä. Olkoonkin että Lontoo tähän aikaan vuodesta onkin melkolailla harmaa ja sateinen matkailukohde (tosin +10C lämpöasteet tuntuivat aika luksukselta kun kotiin palatessa asteita oli n. -20C), tuntui hyvältä päästä muualle edes muutamaksi päiväksi.

Arkeen palaaminen matkan jälkeen onkin sitten asia erikseen. Varsinaista kotiinpaluuhaikeutta en ole tuntenut (koska ovathan oma sänky ja toimiva suihku/lämmöneristys aina yhtä ilahduttavia asioita), mitä nyt töissä olo on turhauttanut. Minulla ei olisi mitään halua tottua suomalaiseen tuppisuuasiakaskulttuuriin nyt kun olen taas hetken saanut havainnoida kuinka paljon helpommin esimerkiksi kiitokset ja pahoittelut sujuvat briteiltä (tai ylipäänsä puhuminen).

Päätän matkapostaukseni tällä erää tähän ja jatkan töissä istumista (aioin kirjoittaa 'töiden tekemistä', mutta tekemisestä ei tässä yhteydessä oikein voi puhua). Pikkuhiljaa on aika alkaa suunnitella tulevaa Japanin matkaa. Nyt kun on jälleen vuosien jälkeen päässyt maailman kiertämisen makuun, tekee mieli pitää aina seuraavaa kohdetta tiukasti näköpiirissä. Tuulettuminen on tervettä!

Kuolema herätyskelloille!

Vihaan tätä väsymyksen tunnetta joka on sitkeästi ahdistellut minua koko kuluneen vuorokauden. Väsymystä on olemassa montaa lajia ja yleisin näistä on todennäköisesti se, johon liittyy runsaasti näön-vuoksi-haukottelua sekä väsymyksen päivittelyä. Toisin sanoen valittamista ihan vain tottumuksen vuoksi. Tämänpäiväisessä ei kuitenkaan ole ollut kyse siitä. Tämä on väsymystä sen rehellisimmässä olomuodossaan. Tänään olisin yhtään valehtelematta nukahtanut istualleni siinä hetkessä, jona olisin erehtynyt sulkemaan silmäni muutamaa sekuntia pidemmäksi aikaa. Yhtä tuskaa siis.

Muutamia seikkoja, joilla olisin voinut pienentää tämän päivän hirveyttä..
a) olisin aloittanut sen tenttiin lukemisen aiemmin (mainittakoon tässä kohtaa kuitenkin että tentti meni läpi tarpeeksi suurella todennäköisyydellä. Vastasin jokaiseen kysymykseen ja joukkoon mahtui myös muutama varmasti oikea vastaus. Eri asia onkin sitten vastaako tuleva arvosana odotuksiani.)
b) jos kahden printtilipun tulostamiseen ei olisi kulunut arvioidun muutaman minuutin sijasta lähemmäs kokonaista tuntia. Ja ihan sivuhuomautuksena ettemme lopulta edes saaneet kyseisiä lippuja tulostettua, vaan meille askarreltiin uudet liput käsipelillä teatterin lipunmyynnissä. (Thänks Lippupalvelu, tästä edespäin tilaamme lippumme snail mailina kotiovelle mutta teemme senkin vain jos pakon sanelemana joudumme olemaan tekemisissä kanssanne.)
c) jos nälkä ei esityksen jälkeen olisi pakottanut jatkamaan iltaa ravintolaruokailun muodossa oman keittiön sijasta (ah ihanaista Kampin Dragon Springiä, niin luotettavasti rasvaisa ja maukas.)
d) jos kykenisin nukkumaan normaalisti stressistä huolimatta.

Kävimme siis eilen miehen kanssa Kansallisteatterissa katsomassa Kristuksen morsiamen. Teksti oli todella mainio, toteutus ei mielestäni täysin yltänyt tekstin tasolle. Jäin myös miettimään olivatko satunnaiset assosiaatiot HBO:n Angels in America-minisarjan ja esityksen välillä vain oman pääni tuotoksia. Olivathan nuo aiheiltaankin aika lailla samaa kategoriaa. Angels in America on joka tapauksessa upea näytelmä, eli ei ole häpiäksi tämä ollenkaan. Todennäköisesti assosiaatiot tässä tapauksessa kumpusivat kuitenkin ensisijaisesti esityksessä käytetystä musiikista.

Anyway, tykkäsin!

Loppuun haluaisin vielä lainata erästä esityksen jälkeen narikkajonossa kuulemaani keskustelua. En tiedä kuinka monelle tämä avautuu, mutta sanottakoon että tämä kyseinen keskustelu provosoi minua jonkin verran. Välillä tulee miettineeksi, onko tämä todella sellaista yleisöä, jolle haluaisin ikinä kirjoittaa mitään uutta? Kaikki kunnia sanojalle kuitenkin hienoimmasta katarsiksen määritelmästä, jonka olen vähään aikaan kuullut.

"Siitä puuttu semmonen kunnon katarsis. Tiedättekö niinku kunnon kreikkalaisissa draamoissa, semmonen TSÄDÄM! Siinä jäi vain tosi monta mahdollisuutta käyttämättä."
Nainen, n. 50 vuotta

Mikäli minulta kysytään, niin Kristuksen morsiamen loppu oli kyllä hyvinkin katarttinen. Mieluiten ei kysytä, koska katarsiksen kaltaiset ympäripyöreät termit aiheuttavat lähinnä turhaa ahdistusta. Oli miten oli, arvostan kuitenkin jokaista joka silloin tällöin jaksaa vaikka edes tavan vuoksi raahata itsensä teatterin katsomoon. Vaikka vain nukkumaan, kuten vieressäni istunut naishenkilö tämänkertaisessa esityksessä. (Kuorsaus paljasti.)

Suunnitelmissa kuoriutuminen

Harkitsen ottavani osaa erääseen näytelmäkilpailuun. Tosin harkinnalle ei varsinaisesti ole aikaa koska kilpailutekstien deadline on jo maaliskuun lopussa. Kun tähän lisätään itselleni tuntemattomampi näytelmän muoto, oma hitauteni kirjoittajana sekä vieraan kielen käyttäminen, on osallistumiseni aika tuomittua tavaraa jo tässä vaiheessa.

Tosin heikko kilpailumenestys on lähinnä toivottavaa, sillä ajattelin uhrata tähän yritykseeni tämänhetkisistä rakkaimman tekstintaimeni. Pääasiallinen tavoite onkin saada kyseinen teksti viimein kirjoitusvaiheeseensa, vaikkakin ensin tässä "väärässä muodossa". Parin kuukauden alkuvauhdituksen tuloksena olisi toivon mukaan n. 60-75 sivun kehityskelpoinen näytelmän alkio, jonka pohjalta työstämistä olisi helppoa jatkaa sitten kun aikaa taas jossain vaiheessa on enemmän.

Yksi kysymys tietenkin on, mistä revin aikaa kirjoittamiselle edes noihin muutaman kuukauteen? Ja kuinka kaukana tulevaisuudessa lopulta on tämä vaihe jolloin minulla jälleen on tuota kullanarvoista aikaa?

Maanantai-annos ahdistuneisuutta

Ilta kului rattoisasti siivotessa ihmiskuolaa pystypinnoilta, ihmisverta vaakapinnoilta. Iltasiivousta suorittaessani ja yrittäessäni samalla palauttaa hetki sitten paennutta turvallisuuden tunnettani musiikkia kuuntelemalla tulin pohtineeksi sitä, kuinka syvästi oksettava olento ihminen kykenee sille päälle sattuessaan olemaan.

Kotimatkalla bussissa mietin puolestaan sitä, että on ehkä väärin väittää että olisi turhaa tehdä myös yhteiskunnan epäkohtia valottavaa teatteria. Tuli mieleeni, että on hyvin mahdollista elää elämäänsä hyvinkin pumpulisesti. Toisin sanoen täysin tietämättä ympärillä tapahtuvista raakuuksista ja rumuuksista. Näille henkilöille rumuuden esittäminen teatterissa voi olla ihan viisasta. Äkkiseltään tuntuu että liika pumpulikin on pahasta. (Käsitykseni on että tämä ryhmä on vähemmistö. Mutta voin olla väärässäkin.)

Toisaalta tuo ajatus on saattanut tässä hetkessä syntyä vain siitä katkerasta "miksi mulle sattuu aina näitä paskoja päiviä"-fiiliksestä, joka kuluneena iltana eittämättä iski. Ensisijaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, etten halua mennä katsomaan lisää "totuuksia" teatteriin, jos voin katsella niitä tosielämässäkin. Teatteriahan pitäisi voida määrätä ihmisille kuin jotain tasapainottavaa lääkettä: elämän rumaa puolta heille jotka eivät sen kanssa joudu juuri tekemisiin ja kauneutta heille jotka tietävät jo tarpeeksi hyvin kuinka rumaa elämä voi täällä olla (en tarkoita tällä sitä että pitäisi olla joka päivä todistamassa ikäviä asioita, ahdistavaksi yltyvä tiedostaminen ajaa varmasti saman asian). Toisaalta en ole varma, kuinka hyvin kumpikaan näistä olettamistani ja jyrkän mustavalkoisesti maalailemistani ryhmistä kykenee ottamaan vastaan jotain omalle kokemukselle vastakohtaista? Jääkö vastakkainen väistämättä vieraaksi, tullen samalla torjutuksi? Olen viime aikoina pohtinut haluavani omissa töissäni käsitellä valitsemiani aiheita ja ilmiöitä ehkä jopa ylikorostetun kauneuden keinoin, mutta onko tällainen lähestymistapa jo lähtökohtaisesti tuomittavissa pinnalliseksi ja epäsyväksi vain, koska se aukenisi vain sellaisille katsojille, jotka tottuneesti karsivat nähtävikseen ainoastaan kauniita asioita sivuuttaen tyystin rumat?

Ääh!

Miksi puhun käsitteistä, joita en ole määritellyt kunnolla edes itselleni? Mitä tarkoitan rumalla, mitä kauniilla, mitä yhteiskunnallisuudella, mitä milläkin? Päässäni on tällä hetkellä pirun ahdistavaa olla.

Erääseen aiempaan merkintääni viitaten tulin äskettäin miettineeksi, pidänkö mahdollisesti itse teatteria jonkinlaisena päihteenä? Onko mielikuvieni "hyvä teatteri" pohjimmiltaan pakoa todellisuuden nykyhetkestä, koska tämä maailma juuri tällä hetkellä ja tässä muodossaan on mielestäni ahdistava? (En kuitenkaan missään nimessä voi sanoa olevani ns. viihteen puolestapuhuva, teatteri pelkän viihteen vuoksi on mielestäni myös ahdistavaa ja jossain määrin etovaa.)

On joitain ilmiöitä joita kohti haluan mennä ja joita haluan käsitellä itse taiteentekijänä. Mutta haluanko edetä noita ilmiöitä kohti paetakseni jotain sellaista jota kieltäydyn käsittelemästä, koska tuo jokin ahdistaa minua liikaa? Ja kumpi suunta sitten on oikea?

En jaksa pohtia näitä asioita enää tänä iltana. Tällä hetkellä ajattelen lähinnä sitä, kuinka onnellinen olen kun en joudu nukkumaan öitäni yksin. Olisin huomattavasti hermoraunioituneempi jos joutuisin.

Hyvää yötä.

Sunday blah blah blah's

Sunnuntaiden onnistumisprosentti on täysin omaa luokkaansa, ne kun tuntuvat sisältävän täysin omanlaisensa mielentilan - ns. sunnuntaiolon. Sunnuntaisin onnistuvat monet sellaiset asiat jotka harvemmin onnistuvat muina viikonpäivinä, esim. ruoanlaitto/leipominen niiden itsensä vuoksi eikä pelkästään näläntyydytystarkoituksessa (mitä nuo toiminnot arkipäivisin tuppaavat harmittavan usein olemaan) sekä rauhoittuminen esim. leffan ääreen. (Nykyisin oman lisänsä tuo toki myös uimavuoro, tuo niin usein täälläkin hehkuttamani sunnuntaipäivien riemu.)

Tämän sunnuntain vietimme pitkästä aikaa miehen kanssa kaksin. Aamulla sain itseni ylös (kuten tavallista) paria tuntia ennen miestä ja valoterapiatripin jälkeen sain kerättyä kasan ylimääräistä tarmokkuutta jonka purin menestyksekkäästi äärirajoilleen kasvaneen tiskivuoren tuhoamiseen sekä lattioiden imurointiin. Myöhemmin miehen herättyä, uimisen/saunomisen ja erinomaisen lohisalaatin jälkeen kävimme katsomassa Kokoteatterilla Vanajan naisvankien valmistaman vierailuesityksen Kuningas Lear - Veljeni kuningas. En ollut asettanut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, halusin nähdä esityksen koska ajatus teatterin viemisestä vankilaympäristöön on mielestäni hieno ja kannatettava. Yllätyin silti kuinka ammattimainen ja raikas esittäjiensä tulkinta Learista oli. Ryhmän seitsemän naisvankia olivat lavalla valtavan kauniita ja naisellisia. Esittäjien lisäksi esityksen puvustus oli mielestäni hyvin onnistunut. Puhtaan valkoisissa röyhelöisissä mekoissa esiintyjät olivat kuin joutsenia, pumpulipalloja, lumihiutaleita.. Kyllä, ihastuttava esitys. (Paras osa oli ehkä kuitenkin kumarrusten jälkeen kulisseissa puhjennut viimeisen esityksen jälkeinen riemu. Tuttu tunne.)

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä sekin, kuinka virkistävää on nähdä ammattiteattereidenkin näyttämöllä välillä muita kuin ammattinäyttelijöitä. Kun näyttämöllä on joku muu, joku jonka elämässä näyttäytyminen teatterin lavalla on vain pieni sivupolku eikä valittu ammatti ja yksi elämän pääjuonteista, tuo tämän ihmisen tausta aina omanlaistaan syvyyttä myös esitykseen. Tämä tietenkin korostui tässä esityksessä sikäli, että esittäjien vankilatausta on hyvin keskeinen koko produktion kannalta ja kenties tavallista vaikeampaa sivuuttaa, mutta samalla tavalla homma toimii ihan normaaleissa harrastajateatteriesityksissä asti. Ammattimaisuus tekee teatterista välillä hiukan tylsää. (Tosin vanajalaistenkin esitystä tuki selkeästi ammattimainen ohjaus. Ehkä tylsyys onkin vain ammattinäyttelijöissä. Sorry.)





Esityksen jälkeen kävimme Kaislassa juomassa yhdet, pelaamassa erän tylsähköä lautapeliä jonka nimeä en enää muista (edit: näkyyhän tuo tuossa kuvassa. Quoridor?), ottamassa vahingossa sarjakuvamuodon ottaneen valokuvasarjan kännykälläni (joka jäänee esittelemättä koska mies tuskin haluaa naamakuviaan tuon sarjan muodossa julkisuuteen, vaikka erinomaisia ovatkin!) sekä selailemassa sivistyssanakirjaa vuodelta -62. Tämän jälkeen päätimme vielä uhmata puhjennutta räntä-/vesisekotteista sadekuuroa ja kiertää Valon vuodenaika-teokset, jotka olivat tänään viimeistä iltaa nähtävillä. Jälkeenpäin en ymmärrä mikä mielenhäiriö sai niin helposti uhmaamaan kyseistä paskasäätä, sateen tunkeutuminen vaatteisiin ja kenkiin ei muutu koskaan kokemisen arvoiseksi asiaksi. Tulipahan kuitenkin nähtyä eikä sen puolesta jäänyt harmittamaan! (Teokset tuli tosin käveltyä läpi hiukan hutiloiden ja nopeasti, sattuneista syistä.)





Viimeisenä tämän sunnuntain viimeinen, mielettömän hieno ominaisuus - myös huominen maanantai on vapaa! Tarkoittaa valvomista niin kauan kuin huvittaa, nukkumista ilman herätyskelloa - kelpaa! (Toivon mukaan kukaan ei aamulla hakeudu saikulle, sillä työvuorosta ei olisi varaa tällä hetkellä kieltäytyä jos sellaista satuttaisiin aamulla tarjoamaan.. Pysykää terveinä työtoverini!)

Puppets, more puppets!

Enää reilu kuukausi ja siirrymme miehen kanssa viettämään hieman aikaistettua kaksivuotispäivää Lontooseen, ai että! Liian tarkkoja suunnitelmia emme ole matkalle laatineet ja parempi niin, sillä en halua pakata mukaan ylimääräistä stressilastia - sitä on täälläkin tarjolla ihan tarpeeksi. Mennään ja katsellaan siellä sitten mitä halutaan tehdä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Yksi tavoitteistani tälle vuodelle on nähdä enemmän teatteria kuin viime vuonna. Ihan terve tavoite dramaturgiaa opiskelevalle. Itselleni erityisesti jo ihan vain siitä syystä, että pääni pysyy esityksiä katsomalla parhaiten kuosissa kirjoittamisen suhteen (bussissa istumisen ohella). Ei ole niinkään väliä sillä, ovatko nähdyt esitykset täydellisen nerokkaita tai täydellisen turhia - jo pelkästään teatteritilassa oleminen tuntuu virkistävän ns. "teatterillista ajattelua". (Ennen Helsinkiin muuttoa tapasin istua kirjoittamassa harrastajateatterimme katsomossa. Näyttämölle kirjoittaminen on tuhannesti helpompaa, kun näyttämön näkee edessään.)

Näin ollen Suomen ulkopuolelle matkustaminen on liian hyvä tilaisuus hukattavaksi nähdä muutamaa teatterikappaletta. Tällä kertaa ykkösvalinnoiksi näyttäisi nousevan Lion King-musikaali sekä National Theatren War Horse. Ensin mainitun olen halunnut nähdä jo kauan, jälkimmäisen bongasin vast'ikään etsiessäni mahdollista toista aikatauluun mahdutettavaa esitystä. Molemmissa olen kiinnostunut ennen kaikkea visuaalisesta toteutuksesta. En ole juuri onnistunut näkemään nukketeatteria tai sen hyödyntämistä ns. oman genrensä ulkopuolella, joten odotukset noiden kahden kohdalla ovat aika korkealla erityisesti tuolla alueella. Hienoa olisi, jos niistä olisi myös jonkinlaista hahmotusapua näihin päässäni muhiviin origamilintuluonnostelmiin.. (Pelkään kyllä ettei kukaan koskaan tässä maassa onnistuisi toteuttamaan mielikuvaani tuosta linnusta näyttämöllä. Olen syntynyt väärään maahan kirjoittamisineni. Kandinnäytelmänikin olisi näyttänyt huomattavasti komeammalta jos se olisi sisältänyt nukketeatteritekniikoilla toteutetun life size-ryhävalaan. Tosin kirjoitin kyseisen valaan ihmishahmoiseksi alunperinkin. Toisaalta olisin ehkä kirjoittanut sen life size-valaaksi jos sellainen olisi kyetty toteuttamaan. Puku sillä olisi joka tapauksessa pitänyt olla päällä. Ja hattu.)





Noiden lisäksi olisi mukava bongata vielä jokin uudemman draaman edustaja, mutta ainakaan toistaiseksi mitään erityisen kiinnostavaa ei ole osunut silmiini. Kaiken toivoni pistän kuitenkin siihen, että pääsisin näkemään ainakin nuo kaksi nyt mainittua.

Pitäisi alkaa jo kehitellä jotain odoteltavaa ajalle "jälkeen Lontoon matkan". On vähän lystimpää kun on asioita häämöttämässä jossain edessäpäin. Juuri nyt on aika hyvä kohta ajassa. Jokin on niin lähellä että sen voi jo miltei nähdä, mutta mikään ei ole vielä ohitse. Tykkään!

Onko syntiä tykätä näteistä asioista?

Miksi kukaan ei kertonut minulle Teeman lähettävän tänään putkena BBC:n Ylpeyden & Ennakkoluulon? Ennätin katsoa ainoastaan kaksi viimeistä osaa. Sinänsä tämä ei haittaa, olen sarjan nähnyt alusta loppuun ties kuinka monesti ja lukenut kirjankin useamman kerran. Jane Austenin kirjat kaikissa muodoissaan ovat aina yhtä ihastuttavia, rakastan!

Muistan esitelleeni Ylpeyden & Ennakkoluulon kun joskus dramaturgian opintojen ensimmäisenä vuonna piti esitellä jokin itselle tärkeä kirja. En ole ollut kovin ahkera kirjojen lukija sitten peruskoulun, joten vaihtoehtoja ei ollut tuolloin kovinkaan monta. Olen sittemmin hiukan petrannut lukemisen suhteen, mutta voisin edelleen valita saman kirjan esiteltäväksi.

Kyseisessä kirjassa on paljon sellaista (tai sitten siitä puuttuu paljon sellaista), mikä kykenee helposti saamaan itseään kunnioittavan taiteentekijän piiloutumaan lähimpään pusikkaan. Kirja on yltiöromanttinen, hyvään uskova eikä sisällä jyrkkää yhteiskuntakritiikkiä. Ei lainkaan soveliaita lähtökohtia vakavasti otettavalle taiteelle. Silti useat (kuten minä) palaavat kyseisen teoksen äärelle yhä uudestaan tänäkin päivänä. Todellisuuden pakoilua?

Välillä tuntuu kuin kauneuden ja hyvyyden näyttämiseen pyrkiminen taiteessa olisi syntiä sikäli, että tämä tarkottaisi väistämättä vakavien ja rumien totuuksien huomiotta jättämistä. Toisaalta, mikä on uutta pahuudessa ja rumuudessa? Todennäköisesti jokainen on enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, että elämä sisältää vittumaisia asioita. Miksi pahuuden joka päivä havaitsevan yksilön pitäisi raahautua teatteriin edelleen toteamaan kuinka rumaa elämä on tai voi olla? Mielestäni teatterilla pitää olla lupa tarjota lepopaikka tuosta rumuudesta ilman leimautumista turhanpäiväiseksi viihteeksi. Olkoonkin että Ylpeyden & Ennakkoluulon kaltaiset teokset menevät ehkä liioitellunkin pitkälle kauneuden vaalimisessa ja rumuuden pois pyyhkimisessä, minä en suostu rankkaamaan päinvastaisin metodein ja pyrkimyksin toimivaa teosta piiruakaan korkeammalle! Silloin tällöin tuntuu, että taiteeksi lasketaan juuri rumuutta rumuuden keinoin kuvaileva teos kauneutta kauneudella kuvailevan jäädessä hömppäotsikon alle, vaikka molemmat kuvailisivat olemassa olevia ilmiöitä yhtä lailla ansiokkaasti ja aidosti.

Kyse edellä mainitun kaltaisissa teoksissa on ääripäistä, tuskin itsekään lähtisin kirjoittamaan yhtä kärjistetyn romanttisia teoksia kuin Jane Austen (en siinä varmasti onnistuisikaan). Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa enemmän jyrkkien vastakohtien saattaminen yhteen. Miten kuvata äärimmäistä rumuutta äärimmäisellä kauneudella? Siinä on jo jotain aidosti kiinnostavaa (tässä vaiheessa sen kummemmin erittelemättä mitä nuo ääripäät käytännössä olisivat). Taidan olla tässä vaiheessa opintojani jokseenkin muotokeskeinen. Aihetta enemmän olen kiinnostunut siitä, mikä muoto korostaa parhaiten valitun aiheen ominaispiirrettä. Minulla on pieni aavistus, että rumuus (muotona) ei pysty korostamaan rumuutta (aiheena) samalla tavalla kuin kauneus (muotona) pystyisi sitä korostamaan. Ensin mainittu ei vain ole kovin mielenkiintoista. (Tähän liittyy myös viehtymykseni metaforiin ja symboleihin ja kaikenlaiseen muuhun vertauskuvallisuuteen. Minusta on vain helvetin tylsää ja heikosti älyllistä kuvailla omenaa näyttämällä omena.)

Tulinpas taas jaaritelleeksi.

Ajattelin jatkaa päivää tilailemalla muutamia elokuvia. Mieleeni tuli eilisiltana eräs vuosia sitten näkemäni elokuva, joka jokseenkin sopii myös äsken heittämiini ajatuksiin tuosta kauneuden ja rumuuden vastakohtaisuuden hyödyntämisestä. Lucile Hadzihalilovicin vuonna 2004 ohjaama Innocence jäi mieleeni toisaalta uskomattoman kauniina, toisaalta kaikessa vertauskuvallisuudessaan hämmentävänä elokuvana, jonka ehdottomasti haluan katsoa vielä uudestaan. Koska kyseinen leffa löytyi cdon.comista käypään hintaan, taidan viimein panna toimeksi ja tilata sen itselleni. En sen tarkemmin ala tässä yhteydessä elokuvaa esittelemään, koska sen katsomisesta on sen verta kauan. Uskallan silti suositella!



(Samaan syssyyn ajattelin tilata myös Lars von Trierin kohutun Antichrist-elokuvan. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta kyseisen ohjaajan muita teoksia olen jo pitkään ihaillut. Saa nähdä, meneekö tämä uudempi teos yli omankin ymmärryksen.)

Sivistymättömän ahdistus

Vaihtoehdot ovat pitkälti seuraavat:

A) Tiedä kaikesta kaikki
B) Älä tiedä mistään mitään.

Yleensä seilaa välimaastossa. Tietää jostain melko vähän/ei ollenkaan, jostain sen verta että kykenee jo osallistumaan keskusteluun aiheesta ja jostain niin paljon, ettei kukaan ole tarpeeksi kelvollista keskusteluseuraa. Itseäni ärsyttää hyvin usein oma tietämättömyyteni monista aiheista samalla, kun kaiken ihmisen keräämän tiedon määrä ylittää ymmärrykseni ja lannistaa usein juuri sen verran, että mieluummin makaan sohvalla ottamatta selvää edes seuraavan päivän työvuorostani.

Tällainen ahdistava suhde 'tietoa', 'tietämistä' ja 'sivistyneisyyttä' kohtaan tunkeutuu usein myös kirjoittamiseen. On useita sellaisia aiheita/ilmiöitä, joista tiedän naurettavan vähän. Usein peittelen tietämättömyyteni toteamalla, ettei minua kiinnosta. Nerokas kiertotie. Kaikki mitä on tällöin osattava, on muutama lause joilla pystyy perustelemaan haluttomuutensa keskusteluun paljastamatta kuitenkaan aukkoja sivistyksessään. Kirjoittaessa tämä tietämättömyys voi kuitenkin tunkeutua ärsyttävällä tavalla kuiskimaan tekstin reunalle. "Oletko varma että voit kirjoittaa noin? Oletko varma että sinulla on tarpeeksi tietoa aiheesta kirjoittaaksesi noita repliikkejä?" Itseään on vaikeampaa paeta.

Teatterikorkeakoulussa opiskellessani olen usein tuntenut sietämättömällä tavalla kaikki ne sivistysaukot, jotka olisivat todennäköisesti suurimmassa osassa muita korkeakouluja saaneet olla omassa rauhassaan. Tämä liittynee siihen, että teatterista puhuttaessa pelikenttä sivistyksen alueella on hyvin laaja, se kykenee ulottumaan kaikkille ihmiselämän alueille (siinä sen hienouskin osittain). Tästä seuraa toki myös joitakin ongelmia. Halu kommentoida maailmaa perustuu usein tavallista suuremmalle kiinnostukselle jotain aihetta/aiheita kohtaan. Kiinnostus taas ohjaa yksilöä hankkimaan tietoa. Opiskeluaikanani olen tutustunut useisiin hyvin valveutuneisiin ja sivistyneisiin ihmisiin, joiden kanssa en kykene oman tietämättömyyteni vuoksi keskustelemaan monista asioista samalla tasolla kuin he (tältä minusta on ainakin usein tuntunut, välillä kyse on vain vetäytymisestä ennen itsensä puhumista säkkiin tai muuta epämiellyttävää seurausta). Se on ärsyttänyt minua usein. Kuulun kai itse siihen kastiin, joka tietää monista asioista hiukan, ei mistään erikoisen paljon. En ole koskaan tuntenut kovin suurta intohimoa muuta kuin itse teatteria kohtaan.

Toisaalta olisi muistettava ihmisen rajallisuus. Tieto on tietoa, mutta ihmisen rajallisuudesta johtuen tieto ja sivistys suodattuu aina jonkinlaisen maailmankuvallisen suodattimen läpi. Lähes kaikesta voi olla vähintään kahta mieltä, ja lähes jokaisen mielipiteen voi perustella (heikommin tai vahvemmin). Intohimo jotain aihetta kohtaan johtaa hyvin usein asenteisiin ja mielipiteisiin, jotka puolestaan ohjaavat uutta tiedonhakua näiden pohjalta. Intohimon riskit liittyvät mustavalkoisuuteen. En väitä, että kaikki sivistyneet teatterintekijät muuttuisivat omien aiheintohimojensa fundamentalisteiksi. En todellakaan. Mutta en voi väittää etteikö minua aika ajoin ärsyttäisi se, kuinka vahvasti jotain mieltä teatteri haluaa olla maailmasta. Vihaan sitä tunnetta, että joku haluaa päättää kantani johonkin asiaan puolestani. Olkoonkin vaikka, että tämä joku tietäisi tuosta asiasta ylivertaisesti enemmän kuin minä.

Haluaisin uskoa, että sivistymättömyydellä on etua. En tarkoita sivistymättömyydellä tyhmyyttä, vaan ennemmin esimerkiksi sitä ettei satu olemaan täysin perillä esimerkiksi poliittisista ilmiöistä tai uusimmista tutkimustuloksista koskien sademetsien tuhoutumista. Ettei siis ole täysin selvillä ympäröivän maailman tilasta (toisaalta, kukapa olisi). Tarkoitan ennemmin, että vähäisempi tietoisuus koko ihmiskunnasta, eläinkunnasta, ympäröivästä maailmasta jne. voi auttaa rajaamaan huomion pienemmälle, olennaisemmalle alueelle. Tarkastellakseen ihmistä ihmisenä, puhtaasti itsenään, ei liene tarpeellista keräillä yksilöllisen kokemusmaailman osasia kauempaa kuin siltä alueelta, jonka valittu ihminen kykenee paikaltaan istuen aistimaan. Tiedän, ihminen on muutakin kuin se alue, jonka pystyy paikaltaan näkemään ja että ulkomaailma ja sen yksilöä suuremmat ilmiöt tunkeutuvat tajuntaan yhtä lailla missä tahansa. Mutta kun kaikki ihmisen ja yhteiskunnan keksimät/tuottamat/ylläpitämät ilmiöt ovat ylittäneet yksittäisen yksilön käsityskyvyn jo aikoja sitten, onko lopulta arvokkaampaa keskittyä kuvaamaan vaikkapa näytelmätekstissä esimerkiksi kapitalismia kuin sitä, miksi joku juuri tietyllä hetkellä tuntee vastustamatonta halua syödä kalapuikkoja? Kumman käsittelyssä voidaan lopulta päästä lähemmäksi jotain universaalia? (Jos joku sitten onnistuu näkemään himon kalapuikkoja kohtaan kapitalismin kuvauksena, en ole sitä vastaan. Tulkinta-asiat ovat kohta erikseen, tarkoitan tässä yhteydessä ennemmin näytelmän kirjoittajan lähtökohtia.)

Loppujen lopuksi näidenkin vatvominen on kohtuullisen turhaa, koska en voi väittää aihemaailmojen olevan näin mustavalkoisesti jakautuneita (kapitalismi vs. kalapuikot). Kaikki liittyy kaikkeen. Olen kuitenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että esimerkiksi jonkin yhteiskunnallisen (tai muun yksittäisen ihmisen välitöntä kokemusmaailmaa laajemman) ilmiön valitseminen lähtökohdaksi ja lähestymiskulmaksi ei ole teatterissa kovin mielenkiintoista. Ei ainakaan, jos ihmistä käytetään ainoastaan ilmiön kuvailun keinona eikä elävästi ainutlaatuisena osana. Yhteiskunta muuttuu, emmekä ole kykeneviä tarkkailemaan sitä objektiivisesti. Myös ihminen itsessään ihmisyyksineen on varmasti muutoksen tilassa, mutta ei yhtä nopeassa. Meidän on helpompi samaistua ja löytää tuttuutta 100 vuotta sitten kirjoitetun romaanin henkilön tunnemaailmasta kuin yhteiskunnasta jossa tämä on elänyt. Valinta tehdään lopulta siinä, halutaanko edetä suuresta pieneen vai pienestä suureen.

Tässä kohtaa mietin, kuinka kauas olen jo ehtinyt ajautua kirjoitukseni alusta. Tiedosta, tietämättömyydestä, sivistyneisyydestä. Johtopäätöksenä kaiken tämän paatoksen jälkeen voisin kai todeta, että maallisella tiedolla ei ole niin hirveästi merkitystä, että siitä kannattaisi sen enempää stressata (tämä täytyy muistaa!) Ei ole tarpeellista tietää kaikesta kaikkea, koska kaikki aidosti olennainen tieto (ainakin koskien näytelmien kirjoittamista) löytyy ihmisestä itsestään sekä niistä lähimmistä suhteista jotka tämä luo toisiin ihmisiin. Tältä kantilta katsoen jo yhteiskunnan rakenteiden pääpiirteitä syvempi tunteminen ei ole edellytys näytelmän kirjoittamiselle (huh). Jos on pakko valita, valitsen kalapuikon.

Loppukysymys:
olisiko tästä(kin) kirjoituksesta tullut fiksumpi, jos tietäisin enemmän esim. kaikesta?

Voi perse mitä keloja. Lienee aika painua nukkumaan.

Ehdotus:

C) Älä tiedä tietämisestä yhtään mitään.

Vuokrata halutaan: Bussi

Kaksi havaintoa:
1. Paras paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy bussista.
2. Huonoin paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy tietokoneen äärestä.

Nämä havainnot asettavat tiettyjä esteitä etenemiselle. Pakkasella olisi varmaan todella kivaa istua rundilla bussissa (ihan minkä vaan linjan) ja yrittää tehdä taidetta. Aivoni, keksikää vaihtoehtoisia lokaatioita luovuudelle!

Tietokone kuitenkin tappaa kaiken luovan tekemisen. Olen kai jossain määrin internet-riippuvainen, minun on vaikea istua koneen ääressä avaamatta nettiä ja kun netti on auki, keksin tasaisin väliajoin sivuja joilla minun on ehdottomasti juuri sillä nimenomaisella hetkellä vierailtava (pakoilua). Ja kun kirjoittaminen vaatisi ehdotonta keskittymistä, muodostuu tilanteesta lähinnä ahdistava. Paras keino tässä vaiheessa lienee ottaa rajut otteet käyttöön, kävellä lähimpään kirjakauppaan, ostaa muistikirja ja alkaa kirjoittaa/hahmotella vanhanaikaisesti kynällä paperille. Tässä vaiheessa tuskin saisin mitään tarkkaa dialogintynkää tai muuta paperille, mutta kaikenlainen luonnostelu kuumottelisi jo.

Tällä hetkellä haluaisin eniten nähdä lavalla jättimäisen origamikurjen. Koska en usko että ihan heti olen löytämässä ilokseni näytelmää jossa tuollaisen suunnattoman geometrisen paperilinnun pystyisin näkemään, pitänee sellainen kirjoittaa itse.. Mitä ilmeisimmin minulla on jonkinasteinen pakkomielle kirjoittaa näyttämölle a) lapsia ja b) (suuria) eläimiä/olentoja. Pitäisi yrittää laajentaa repertuaaria (eli kehitellä kiertoteitä pakkomielteille).

Post Scriptum

Varmasti osin vielä eilisestä keikasta inspiroituneena ajattelin muistionomaisesti listata joitakin asioita, joita olen huomannut kaipaavani teatteritaiteelta. Lista lähtee siitä yksinkertaisesta havainnosta joka on noussut mieleeni katsoessani sekä eilistä että joitakin muita näkemiäni keikkoja - tältä teatterin pitäisi näyttää.

Teatterikorkeakoulussa olen useaan otteeseen joutunut toteamaan oman teatterikäsitykseni olevan enemmän tai vähemmän ristiriidassa jonkin yleisemmän käsityksen kanssa. Kokemukseni mukaan suuri osa teatteriesityksistä ottaa aiheekseen yhteiskunnan jonkinlaisena muodottomana ameebana ja keinokseen useimmiten jonkinasteisen aggression. Tiedän tämän olevan rankka yleistys, enkä ehkä osaa täydellisen tarkasti määritellä mitä vaikkapa aggressiolla tarkoitan (kuinka heikoilla jäillä olenkaan), mutta en ole voinut tätä tunnetta kieltää ja opiskeluni tässä vaiheessa alan yhä vahvemmin hahmotella omaa vastalausettani tälle.

Monella tapaa oma kandinnäytelmäni tarttui jo tuohon havaintooni. Ehkä turhankin silotellussa olomuodossaan se oli jälkeenpäin arvioituna hyvinkin äkäinen kannanotto tuohon "aggressioyhteiskunnallisuuteen", joka tässä vaiheessa ärsyttää minua yhä enemmän. Miksi ihmeessä tuonkaltainen teatteri tulisi tässä ajassa nostaa kaiken yläpuolelle?

Seuraavia minä toivoisin näkeväni teatterin lavalla enemmän:
.. sadunomaisuus
.. eteerisyys
.. herkkyys
.. taianomaisuus
.. naiivius
.. harmonia
.. minimalismi
.. edelliseen kätkettynä runsaus
.. psykologinen draama (voi vanhoillisuuttani!)
.. puhuvat eläimet
.. metaforat
.. värit
.. hiljaisuus
.. fantasian ja todellisuuden sekoittaminen

.. Huomautettakoon, etten missään nimessä koe edellisiä aihetta rajoittaviksi tekijöiksi. Sadunomaisuus ei sulje pois raakuutta, naiivius ei sulje pois syvyyttä.

Paljon on vielä kehityttävä, ennen kuin voin sanoa itsekään olevani kykenevä kuvailemani teatteritaiteen synnyttämiseen. Välillä tuntuu, että kandivaiheen opinnoissa aikani on suureksi osaksi kulunut sisäiseen taisteluun siitä, pyrkiäkö siihen mitä huomaa ympärillä toteutettavan vai myöntääkö se seikka, että tällainen olen ja tällaisesta pidän. Omaksi helpotuksekseni varsinkin kandinnäytelmän kirjoittamisen aikana aloin ensinnäkin paremmin hahmottamaan oman ahdistukseni syyn, toisaalta kykenin ensimmäisiä kertoja antamaan periksi omille mieltymyksilleni ja ehkä hiukan raottamaan muillekin sitä, minkä itse koen merkitykselliseksi teatterissa.

Toivon mukaan tulevaisuudessa minua on mahdollista haukkua siitä, kuinka kirjoitan näytelmiä joissa kaikki sanotaan kierrellen kaarrellen metaforien kautta ja kaikki on ah niin kaunista ja eteeristä, mutta paskaakos minä silloin enää siitä! Suoraan sanoan, kaikkihan me tiedämme että elämämme täällä on useimmiten hikeä, verta, paskaa ja kyyneliä. Mitä uutta on siis suoraan sanomisessa ja rumuuden tuomisessa näyttämölle sellaisenaan - näkeehän tuota helpomminkin kuin teatteriin menemällä.

(Jälkihuomautuksen jälkihuomautus. Tämä on todennäköisesti suorinta puhetta jota olen pitkään aikaan harjoittanut, ja luonteeni mukaisesti koen tässä vaiheessa suurta tarvetta siloitella sanomisiani. Mutta enpä siloittele, yritän opetella näkemään asioita välillä mustavalkoisemmin, rajoittuneiden kakkuloiden läpi!)