Ah haikeutta

Taas oli päässyt käymään niin, että eläessäni lähes totaalisessa musiikinkuuntelupimiössä (kuluneen kesän runsasta festarointia ei lasketa), oli huomaamattani päässyt taas syntymään kaikkea uutta kaunista.

Sigur Rósin uusi albumi Valtari. Erityisesti tämä kappale.
Sydän on pakahtua jokaisella kuuntelulla.



Ps. Poden suunnatonta Islanti-ikävää. Siksi Sigurkin toimii juuri nyt, se kun kuulostaa ihan Islannilta.

Had a good Flow

Flow on hassu festivaali. 

Poissa telttatalkoot, poissa nuhjuinen festariolemus (kun ei ole useampaan iltaan jaksanut pestä meikkejään/hampaitaan ennen makuupussiin sammumista), poissa tuntien jonottaminen (Ilosaaressakin kesän aikana vieraillut arvosti). 

Tilalla mielettömän upea festarimiljöö, harvinaisen kuunneltava musiikitarjonta, käsittämättömän hintavat ruokakojut (13e hampurilaisateriasta, nyt hei oikeesti) ja kaikista yrityksistään huolimatta homogeeninen festarikansa. (Itsehän luulin alueelle saapuessani bonganneeni "tuon tyypin olen nähnyt jossain"-miehen , tajutakseni hetkeä myöhemmin että kaikki miehet alueella näyttivät samalta. Näiltä ns. hipstereiltä. Hih.) 

.. Parasta oli kuitenkin upea Björk. Häntä aion kuunnella vastaisuudessa huomattavasti useammin. (Hänen upeasta esityksestään minulla ei kuitenkaan ole kuvia, koska niitä ei saanut ottaa, enkä lähes eturivissä uskaltanut salakuvatakaan.)

Festarikesä 2012 alkaa olla virallisesti ohi. Haikeus. Seuraavaksi yhden naisen karavaanini suuntaa kohti Kokkolaa, kesän viimeinen jämälomaviikko on hyvä viettää perheen luona koiraterapiassa. 

Suosikkipoikia

Havaitsin äskettäin että last.fm-tilini mukaan olen kuunnellut musiikkia viimeksi kesällä 2009. Surullista. Epäilen että yksi syy löytyy siitäkin, että en ole missään vaiheessa saanut aikaiseksi koota biisejä läppäriini kuunneltavaksi. Sinne jäivät edellisiin koneisiin. En hirveästi fanita spotifya (ainakaan ilmaisversiona mainoksineen ja muine rajoituksineen), enkä oikein osaa pitää iPodia mukanani. Paras ratkaisu oikeasti olisi taas alkaa päivitellä tämän koneen varantoja. Kun vain saisi aikaiseksi.

Yksi hyvä puoli kuuntelemattomuudessa sentään on. Sinä aikana jona olen elänyt musiikkipimiössäni, ovat useat suosikit ehtineet suoltaa uutta musiikkia vähintään levyllisen verran. Tänään olen keskittynyt last.fm-kärkikaksikkoni uusiin (tai lähinnä minulle uusiin) julkaisuihin: Thricen Major/Minor ja Comeback Kidin Symptoms + Cures. Mainioita molemmat, vaikka jälkimmäinen ei ehkä edeltäjiensä tasolle nousekaan. Last.fm kertoo minun suoneen näille kahdelle yhteensä miltei 1000 soittokertaa. Se on reilu kaksi päivää elämästäni. Ansaitut kaksi päivää.

ps. Thricen levy lähti saman tien tilaukseenkin, sen verran upeaa tavaraa oli jälleen tarjolla. Miten ne osaavatkin, kerrasta toiseen. (Harvoin viitsin enää konkreettisia levyjä ostellakaan, joten kohdallani tämä on suuri kunnianosoitus.)

pps. Hermo menee spotifyn mainoksiin! Oikeasti, kolme peräkkäin!! Jotain rajaa kiitos!!!

ppps. Alkoi muuten loma. 18 päivää vapautta, kyllä kiitos!

Vienna

Perjantai-ilta, kotisohva. Vegeherkkuja-kirjasta otimme (tiettävästi monen muun kyseisen kirjan hankkineen lailla) ensimmäisenä testaukseen kannen minttubrowniet, tarkoitus kun olisi valmistaa kyseistä herkkua miehen synttärijuhlintoihin huhtikuussa. Ja tuli muuten hyvää! Kirjakin sai ensimmäiset tahmaiset sormenjäljet sivujensa reunoille, mutta nehän ovat vain kunniaksi. Näillä pyyhitään tehokkaasti pois huolet epäoikeudenmukaisesta uudesta työvuorolistasta tai siitä että olen jo käyttänyt ennen palkkapäivää useamman euron kuin olin suunnitellut.

Brownievuoka uuniaavikon auringon alla.

Minttutäytteestä ei tullut ihan sellaista valkoista kuin ohjeessa. Hälläväliä!

Omnom!

Seuraava kappale tuli vastaan vetelehtiessäni sohvalla ilman pääsykoekirjaa ja laskinta, kuunnellessani American Idolin Billy Joel-tulkintoja. Jostain syystä minulle iskee lähes välittömästi pakottava tarve kuunnella näitä amerikan laulajakokelaita aina kun jokin suomalaisten vastaava ohjelma iskeytyy ruutuun. Voice of Finland, Suomen Idol, mitä näitä nyt on.. ÄH! Amerikkalaiset saavat laulamisen vaikuttamaan niin helpolta. Myönnän rakastavani amerikkalaistyylistä laulutyyliä, sitä kun ääntä voidaan kuljetella virtuoottisesti ja sillä voidaan leikitellä överiyteen saakka. Juuri sellaista jota American Idol pursuaa. Ja kyse on siis lähinnä taituruuden hämmästelystä, ei siitä että kyseisen kisan voittajat tekisivät musiikkia jota haluan kuunnella. Harvemmin tekevät. Ei se mitään.

Tämän vuoden suosikkejani taitavat olla Elise Testone (ah mikä hurmaava käheä ääni!) ja Jessica Sanchez (kuinka kukaan 16-vuotias voikaan hallita äänensä niin virtuoottisesti).

No, palatakseni hiukan taaksepäin, seuraava ihastuttava kappale tuli eteeni juuri mainitsemassani ohjelmassa. Kiitos mieleni rauhoittamisesta, armas Billy. Pääsykoekirja makaa edelleen laukussaan ja ainoa mihin aion enää tämän illan aikana keskittyä, on brownievuoka. Aikaa on vähän, ja sitten kuitenkin.

Vienna waits for me too.

Reissuromantiikkaa

Havahduin vasta muutamia päiviä sitten siihen, kuinka vähän olen viime aikoina kuunnellut musiikkia. Päätin korjata asian. Tulos: vanhat suosikit kuulostivat hyvältä edelleen, mutta tulin kuitenkin kuunnelleeksi ne läpi vain kerran palaamatta takaisin. Vanhoilla on aikansa, nyt se ei ollut. Ehdin huolestua. Mikä voi olla se tie jolla ihminen hiljalleen kadottaa lopullisesti halunsa kuulla musiikkia?

Tänään kuitenkin, kiitos ohjelmistoaan esitelleen Ava-kanavan, tulin ensi kertaa tietoiseksi duosta Eva & Manu. Folk/rock/indie-genreissä liikkuva musiikki on syntynyt tien päällä kaksikon kierrellessä Eurooppaa, ja reissuromanttiset mielikuvat tuovatkin musiikkiin oman tunnelmalisänsä. Televisiomainoksen taustalla soiva Feet in the Water on kaunein pitkään aikaan kuulemani, lähes kyyneliin asti herkistävä kappale.

Huoli on siis saatu karistettua. Se, etten ole aikoihin kuunnellut musiikkia, ei väistämättä ole merkki siitä että jokin minussa olisi muuttunut tai kadotettu. Se kertonee vain siitä, etten ole pitkiin aikoihin viehättynyt suuresti jostain uudesta kauniista.

Lisää osoitteessa evamanu.com

Ilta Korjaamolla

Se tunne kun tajuaa olleensa räppikeikalla ja viihtyneensä!

Selitys (ja puolustus) löytyy miehen kavereista jotka soittavat tässä kyseisessä kokoonpanossa. Kyse oli siis Pyhimyksen levynjulkkarikeikasta Korjaamolla. Ihan mahdottoman viihdyttävä ilta ja hauskaa musaa! Jos suostun tätä kyseistä genreä kuuntelemaan niin jotain tällaista sen pitää sitten vähintäänkin olla.

Strömsö, here I come!

Kolmen aamuvuoron putken jälkeen pää on täynnä huminaa ja jatkuvan väsymystilan aiheuttamaa humalaa. Kulunut päivä uhkasi myös kääntyä täydeksi katastrofiksi, seuraavista syistä:

1. Päivällä minulle selvisi että toukokuun alussa käyttämäni kesälomaviikko koostuikin VIIME VUODEN kesälomapäivistä (mistä helkkarin varastosta lienevät nekin kaivaneet). En siis ole saamassa lomarahoja ennen elokuuta. Kiristi hermoja.

2. Töiden jälkeen väsytti ja otin päikkärit. Päikkäreiden jälkeen olen poikkeuksetta vihainen kuin herhiläinen, niin tänäänkin. Hyvä pohja kaikella muulle ikävälle.

3. Ostin uudet kengät hätäostoksena, koska töistä lähtiessäni olikin kesä ja säikähdin koska tajusin ettei minulla ole kunnollisia kesäkenkiä. No, ei ole vieläkään. Lähdettyäni myöhemmin päivällä koeajamaan uusia kesäkenkiäni ne onnistuivat sahaamaan kantapääni verille. Nyt on laastaria ja rakkoa.

4. Sain ilmoituksen kamerapakettini saapumisesta lähi-Siwaan (joka ei oikeastaan ole kauhean lähellä). Lähdinpä siis hakemaan uutta kameraani heti, toivoen sen kohottavan mielialaa. Mutta nilkutettuani jalat verillä Siwalle pidemmän reitin kautta (koska vastaani uhkasi kävellä eräs ex jota en oikeastaan halunnut jalkavammaisena kohdata ja oli pakko kiertää) Siwan työntekijät eivät sitten löytäneetkään pakettiani vaikka etsivät sitä kahden ihmisen voimin n. vartin. Samalla n. 10 hengen jono kasaantui taakseni ähkimään turhautumistaan (kannattaako tulla ruokaostoksille n. kymmenen neliön yhden kassan Siwaan jos ei ole valmis seisomaan jonossa ja odottamaan palvelua?) No, käskivät sitten tulla perjantaina kysymään uudestaan kun olisi myymäläpäällikköä ja matkahuollon asiakaspalvelua ja muita ylijumalia tavoitettavissa. Eipä siinä. Nilkutin verisin jaloin takaisin kotiin.

Seuraavista syistä päiväni ei lopulta ollut totaalinen katastrofi:

1. Mies laittoi herkkuruokaa.

2. Mies yritti valmistaa kinuskikastiketta joka uhkasi muuttua isoksi sokeriköntiksi. Pelastin kastikkeen ja tunsin oloni sankarilliseksi.

3. (Olen syvästi otettu että olen saanut syntyä samana vuonna tämän mestariteoksen kanssa)

Pikapäivitys

Todella hyviä asioita tällä hetkellä:

- Kognitiivisen psykologian tenttiosuudesta napsahti arvosanaksi 4, eli sama kuin neuro-osuudesta (jota en sitten kuitenkaan tullut uusineeksi ajanpuutteesta johtuen). Tämä on lähinnä suuri helpotus, viikko sitten näin koko yön unta jossa sain yhä uudestaan kuulla saaneeni tentistä arvosanaksi 2. Kyseinen uni oli oikeastaan ihan taidokas. Heräsin sen aikana yhä uudestaan unesta jossa olin saanut tentistä kakkosen jonka jälkeen menin aina tarkistamaan asiaa jolloin huomasin saaneeni taas saman kakkosen jonka jälkeen heräsin taas unesta ja sama toistui arviolta n. 10 kertaa.

- Postissa odottava uusi Macbook Pro. Läppäriasia siis hoitui nopeammin kuin uskoin, hyvä niin. Tuntuu että tarve kirjoittaa iskee aina silloin kun on pahin puute joko ajasta tai kun jokin muu homma kusee, kuten tällä kertaa tämä läppäriasia.

- TeaK:n kevään ja kesän yhteisten opintojen tarjonta ei ollut täysin toivoton, joten saanen viimeiset kandipisteeni kasaan varsin kivuttomasti kunhan vain onnistun tunkemaan itseni haluamilleni kursseille.

- The Arkin jäähyväiskeikka illalla Tavastialla. En ole koskaan ollut suurin fani, enkä totta puhuakseni ole kuunnellut kyseistä bändiä aikoihin, mutta keikkansa ovat aina olleet hurmaavia joten väliin en halunnut jättää. Lisäksi pisteitä nostavat keikkaseuralaiset, joiden näkemisestä on kulunut turhan pitkä aika.

- Vanhempien tuparilahjaksi antama leipäkone, joka tuottaa samanlaista hyvänolontunnetta kuin pyykkien peseminen. Pyykkiä pestessä tuntee tekevänsä ihan hurjana kotitöitä, vaikka pyykkien nakkaaminen koneeseen ja niiden nostaminen kuivumaan on melko pieni toimenpide. Sama homma leipäkoneen kanssa. Tuntee olevansa todella aikaansaava, kun voi sanoa leiponeensa taas tuoretta leipää, vaikka kaikki mitä vaaditaan on jauhojen nakkaaminen koneeseen ja leivän ottaminen koneesta ulos pari tuntia myöhemmin. Lisäksi itse leipä on osoittautunut erittäinkin syömäkelpoiseksi.

- Kämppäämme vaivannut kirjahyllyvaje on viimein hoidettu. Vaikka sängynalus tarjosikin oivallisen säilytysratkaisun hyllyjen loistaessa poissaolollaan, alkoi jo vähän nyppiä jokainen astmakohtaus jonka sain joutuessani etsimään tarvitsemiani kirjoja sängyn alle kerääntyneiden pölyvallien keskeltä. Nyt ovat kirjat siististi esillä hyllyissä ja lisäksi kämppä näyttää paljon paremmalta niiden kanssa.

- Ulkona on yhä useammin ihania auringonpaisteita!

(Olisin voinut jatkaa päivitystä tekemällä listan asioista, jotka eivät tällä hetkellä ole niin hyvin. Asia hoitunee kuitenkin toteamalla, että olen kohta istunut töissä 10 tuntia.)

Muutama kappale vettä

En ole pitkiin aikoihin kuluttanut aikaani musiikin kuunteluun. Tai olen, mutta minulla ei ole aikoihin ollut sellaista kautta jonka aikana aktiivisesti kuuntelisin useita eri artisteja ja siinä sivussa etsisin myös jotain uutta kuunneltavaa (väsyttävää mutta parhaimmillaan niin kovin palkitsevaa toimintaa).

Kuluneen työvuoron olen käyttänyt etsiskellen käsiini vanhoja suosikkeja eli niitä yhtyeitä/artisteja, joita en ole pitkään aikaan kuunnellut mutta joita olen kuitenkin yleensä ottaen kuunnellut paljon. Yksi näistä on yhtye nimeltä Thrice, joka on ehkä Imogen Heapin ohella yksi niitä harvoja jonka kovasti toivoisin näkeväni joskus livenä (paitsi että jälkimmäisen olen nähnyt jo kahdesti, joten tämä lienee siis tällä hetkellä ainoa yksilö toivekategoriassaan). Kyseisen yhtyeen musiikki oli minulla edellisen kerran aktiivisessa kuuntelussa kirjoittaessani kandinnäytelmääni, eritoten Alchemy Indexin Water-levy jolta ovat myös molemmat alla olevat kappaleet (jälkimmäiseen kappaleeseen viitaten voisi jopa kysyä kumpi oli ensin - laulu valaanpyytäjästä vai näytelmä valaasta). Tuolloin tulin kai käyttäneeksi repeat-toimintoa yliannostuksen verran, koska kuuntelu on kyseisen kirjoitusprosessin jälkeen jäänyt vähälle (olen jossain määrin riippuvainen musiikista aina kirjoittaessani, musiikin kuuntelu on tehokkain tapa pitää aivot edes jonkinasteisessa "luovassa tilassa"). Yhtyeen musiikki on kokenut varsin laajan kehityskaaren hypäten historiansa aikana käytännössä genrestä toiseen, mutta eritoten uudemman tuotannon pariin olen kokenut helpoksi palata aina jos olen kaivannut jotain jolla saada ajattelun liikkeelle.

Nyt aikaa kandiprosessista on kulunut jo sen verran, että voisin ottaa yhtyeen uudestaan kuunteluun. Tämä on niitä harvoja tapauksia, joissa pidän myös sanoituksia huomioimisen arvoisina - siitä pisteet. Yleensä sivuutan musiikkia kuunnellessani sanoitukset täysin ja pidän ihmisääntä lähinnä instrumenttina muiden ohella - sanoitusten tilalla voisi olla yhtä hyvin merkityksetöntä muminaa. En halua aliarvioida sanoitustaidetta mutta on pakko myöntää, että moni hyvä ja sinänsä kiinnostava kappale on melkoista silsaa jos arvioidaan ensisijaisesti sanoituksen perusteella. Sääli. (Sanoituksethan ovat käsittääkseni yksi runouden muoto. Itse tunnustaudun hyvinkin lahjattomaksi runoilijaksi. Tästä syystä kunnioitan suuresti kaikki jotka pystyvät luomaan toimivia sanoituksia ja toisaalta ymmärrän heitä jotka kykenevät tuottamaan vain tuota mainitsemaani silsaa.)





(Tällä hetkellä harmittaa eniten eräs kidneypapu jonka olin säästänyt lautasen reunalle ateriani loppuhuipennukseksi, mutta joka epäonnisesti kierähti lattialle ennen h-hetkeään. Kotona tämä ei olisi haitannut, mutta todennäköisesti työpaikan bakteerikanta on lattiatasossa sen verran suuri että papu jatkaa matkaansa biojäteastiaan. Höh. Kidneypavut ovat hyviä. Niissä on kiva rakenne.)

Jälleennäkeminen

Eilen harhaillessani youtube-maailmassa päädyin lopulta katselemaan Sigur Rósin musiikkivideoita ja totesin niiden kauneuden jälleen kerran. En tiedä kumpi viehättää enemmän, itse musiikki vai musiikkivideoiden estetiikka. Ehkä kuitenkin kaikki osaset sievässä symbioosissa keskenään. Juuri tällaisia inspiraation lähteitä haluaisin löytää enemmän. Näissä on kohdallaan kaikki. Värit, tunnelma, liike, musiikki.. Pakahdun.

Täydellisen kaunista.







(Viimeisen vanhusten sotaleikkivideon pohjalta taisin nähdä viime yönä untakin. Tosin kyseinen uni oli hieman raaempi ja painajaismaisempi. Jos tämän merkintäni ydin ei olisi jonkin kauniin ja minua suuresti inspiroivan materiaalin esittelyssä, mainitsisin tähän loppuun vielä ampuneeni kyseisessä unessa Hitleriä pakaraan. Se siitä sitten, uneni eivät kohtaa kauneuskäsityksiäni läheskään joka yö.)

Imogen Heap @ Tavastia

Tässä kohtaa ilmoitettakoon, että kirjoittaja on edelleen lumoutuneessa ja sitä kautta hehkutusalttiissa tilassa. Uskon kuitenkin sen olevan täysin luvallista ottaen huomioon, että hän on juuri todistanut yhtä parhaista näkemistään keikoista. Imogen Heapin eilinen keikka Tavastialla - niin kaunista!

En ole missään vaiheessa elämääni ollut varsinainen "fanittaja". Jos ei lasketa lapsuudenaikaista rakkauttani Aikakonetta kohtaan, en ole voinut sanoa erityisesti ihailevani montakaan musiikintekijää/bändiä. Imogenin musiikki on kuitenkin poikkeus tähän sääntöön. Löydettyäni viitisen vuotta sitten Frou Froun, ja sitä reittiä seuraten Imogenin oman tuotannon, olen säännöllisesti kuunnellut tätä yhtälailla hakiessani inspiraatiota kirjoittamiseen kuin halutessani vain kuulla jotain kaunista. Jokin Immin musiikin estetiikassa kohtaa oman kauneuskäsitykseni täysin. Oman kirjoittamiseni kautta tarkasteltuna Immin musiikista löytyy senkaltaista kauneutta, jota haluaisin tavoitella omissa teksteissäni (lähinnä sellaisesta sumuisen tarkasta tunnelma-/mielentilavinkkelistä tarkasteltuna).

Varsin onnekkaaksi voin siis sanoa tuntevani itseni, kun olen nyt vuoden sisällä nähnyt suosikkini kaksi kertaa livenä - ensin Ilosaarirockissa, nyt Tavastialla. Ilosaaressa keikan näkeminen nosti kyyneleet silmiin, sen verta hienolta tuntui tämän näkeminen lavalla. Tavastian keikka osottautui vielä paremmaksi. Sen lisäksi että olin aavistellut itse musiikin toimivan paremman pienemmässä klubitilassa kuin suurella festarilavalla, oli itse artisti Tavastialla hurmaavampi kuin aiemmin, kaikkine hassuine välispiikkeineen ja touhuamisineen. Tunnelma oli lämmin ja musiikki lumoavaa. Tällaisia keikkakokemuksia lisää minulle, kiitos! :)

Tässä vaiheessa katson paremmaksi vaieta, ennen kuin alan liiaksi muistuttaa sitä pikkutyttöä joka aikoinaan silmät kirkkaina kuunteli Aikakoneen kasetteja huoneessaan. Loppuun muutama youtube-kaappaus. Ensimmäinen uusimmalta levyltä, toinen taas Frou Froun kappale, johon aikoinaan rakastuin ensikuulemalta ja jonka kautta löysin myös Immin musiikin. Yksi iloisimmista yllätyksistä keikalla olikin tämän jälkimmäisen kappaleen kuuleminen livenä. Iloisia yllätyksiä elämä pullollaan. :)