Elokuviin mennessäni suhtaudun yleensä varsin neutraalisti siihen mitä tulen näkemään. En ole sitä sorttia joka lukisi arvosteluja ja kyselisi muiden mielipiteitä etukäteen, useimmiten valikoin elokuvat sen perusteella että olen sattunut näkemään jonkin kivan trailerin. Ja yleensähän kaikki elokuvat näyttävät trailereissa hyviltä, joten niiden perusteella ei ole kovin viisasta luoda suuria odotuksia. (Trailerihalpaan on pirullisen helppoa langeta.)
Lars von Trier on poikkeustapaus, hänen elokuviaan menen katsomaan aina odottaen näkeväni jotain erinomaista. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, kun kävimme eilisiltana katsomassa herran käsikirjoittaman/ohjaaman Melancholian.
Kaunista, pysäyttävää, syvää. Ai että!
Melancholian keskiössä ovat sisarukset Justine ja Claire, joista kevytmielisempi Justine juhlii elokuvan ensimmäisessä osassa tuhoon tuomittuja häitään, kun toinen osa taas keskittyy rationaalisempaan, juurtuneempaan Claireen. Kaiken taustalla elää maailmanlopun uhka planeetta Melancholian lähestyessä maapalloa, laskelmien antaessa ristiriitaisia tietoja törmäämisen mahdollisuudesta. Lopulta maailmanloppu on kuitenkin väistämätön, pakenemisen mahdottomuus on mielentilana samalla ahdistava ja lumoava. Melancholian tuhotessa Maan katoaa hetkessä myös kaikki ihmisen muovaama luonnottomuus ja pinnallisuus. Siinä kaiken muun ohessa.
Huomaan usein karsastavani liian pitkälle menevää kokeellisuutta elokuvissa ja ehkä esittävässä taiteessa yleensäkin (koska olen niin ihanan konservatiivinen). Trierin elokuvissa kokeileva ja perinteikäs ovat juuri sopivassa suhteessa, pätemättä tai jyräämättä toisiaan. Ne eivät etäännytä katsojaa maailmastaan häiritsevällä tavalla, mutta eivät toisaalta alleviivaa tai päästä helpolla. Kaikki näkemäni Trierin elokuvat kestävät (vaativat) useamman katsomiskerran, niissä riittää sulateltavaa pidemmäksi aikaa. Rakastan yli kaiken Trierin elokuvissaan harjoittamaa ihmisluonnon/-mielen tutkimusta, mielettömän inspiroivaa tavaraa!
.. Puhumattakaan siitä että Melancholia pursuaa uskomattoman kauniita kuvia ja värisävyjä. Loppukuva on yksi kauneimpia näkemiäni.
(Jos ei tästä jo välittynyt niin kyllä, taisin vähän ihastua.)
2 kommenttia:
Katsoin sun innoittamana eilen Antichristin. En oikeasti osaa sanoa siitä mitään. Hirveitä kohtia. Mun äitihän kävi joskus katsomassa sen leffassa ja puhuu vieläkin siitä, että oli kyllä ihan sairas ja kauhea, miten tollasta. ("Äiti, mitä odotat kun meet katsomaan ton nimisen elokuvan?!") Mut joo, en tiedä, mitä itse odotin, mutta en ehkä ihan tuota kuitenkaan. En siis todellakaan tiedä, pidinkö siitä. Ainakin se häiritsi, lienee tarkoituskin.
Nyt on pakko kyllä myöntää että itsehän en ole nähnyt Antichristia. Dvd:n olen kyllä hankkinut hyllyyn aikoja sitten mutta mulla on jokin ihme kynnys sen katsomiseen (tästäkään syystä en mielellään kuule mielipiteitä elokuvista etukäteen, ja Antichrististahan niitä mielipiteitä sai kuulla "muutamia"). Pakko ehkä ryhdistäytyä ja tunkea dvd soittimeen, katsotaan sitten joudunko korjaamaan näitä triermyönteisiä näkemyksiäni!
Lähetä kommentti