Lumiukko

Epäilyttävä lumihahmo on nyt tuijottanut intensiivisesti suoraan rappumme ulko-ovelle jo useamman viikon ajan. Muutama lumipyry on näiden viikkojen kuluessa muovannut hahmon olemuksesta hieman pehmeämmän, joten tänään uskalsin viimein kuvausetäisyydelle. Lauttasaaren lapset, miksi eivät ole lumiukkonne normaaleja (kaksi palloa, porkkana ja kaulahuivi)?

..Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun tämän kerrostalon pihalta löytyy asioita, joista yksinäinen olemus tekee jotenkin arvelluttavia. Loppukesästä suurin piirtein samalla paikalla seissyt parimetrinen auringonkukka sai minut kananlihalle joka kerta kulkiessani tämän ohi. Tämä lumisempi kaveri saattaa siis olla lopulta väkivaltaisen katkontakuoleman kokeneen auringonkukan rauhaton sielu (sen on näköinenkin). Pelottavia molemmat.

Kuolema herätyskelloille!

Vihaan tätä väsymyksen tunnetta joka on sitkeästi ahdistellut minua koko kuluneen vuorokauden. Väsymystä on olemassa montaa lajia ja yleisin näistä on todennäköisesti se, johon liittyy runsaasti näön-vuoksi-haukottelua sekä väsymyksen päivittelyä. Toisin sanoen valittamista ihan vain tottumuksen vuoksi. Tämänpäiväisessä ei kuitenkaan ole ollut kyse siitä. Tämä on väsymystä sen rehellisimmässä olomuodossaan. Tänään olisin yhtään valehtelematta nukahtanut istualleni siinä hetkessä, jona olisin erehtynyt sulkemaan silmäni muutamaa sekuntia pidemmäksi aikaa. Yhtä tuskaa siis.

Muutamia seikkoja, joilla olisin voinut pienentää tämän päivän hirveyttä..
a) olisin aloittanut sen tenttiin lukemisen aiemmin (mainittakoon tässä kohtaa kuitenkin että tentti meni läpi tarpeeksi suurella todennäköisyydellä. Vastasin jokaiseen kysymykseen ja joukkoon mahtui myös muutama varmasti oikea vastaus. Eri asia onkin sitten vastaako tuleva arvosana odotuksiani.)
b) jos kahden printtilipun tulostamiseen ei olisi kulunut arvioidun muutaman minuutin sijasta lähemmäs kokonaista tuntia. Ja ihan sivuhuomautuksena ettemme lopulta edes saaneet kyseisiä lippuja tulostettua, vaan meille askarreltiin uudet liput käsipelillä teatterin lipunmyynnissä. (Thänks Lippupalvelu, tästä edespäin tilaamme lippumme snail mailina kotiovelle mutta teemme senkin vain jos pakon sanelemana joudumme olemaan tekemisissä kanssanne.)
c) jos nälkä ei esityksen jälkeen olisi pakottanut jatkamaan iltaa ravintolaruokailun muodossa oman keittiön sijasta (ah ihanaista Kampin Dragon Springiä, niin luotettavasti rasvaisa ja maukas.)
d) jos kykenisin nukkumaan normaalisti stressistä huolimatta.

Kävimme siis eilen miehen kanssa Kansallisteatterissa katsomassa Kristuksen morsiamen. Teksti oli todella mainio, toteutus ei mielestäni täysin yltänyt tekstin tasolle. Jäin myös miettimään olivatko satunnaiset assosiaatiot HBO:n Angels in America-minisarjan ja esityksen välillä vain oman pääni tuotoksia. Olivathan nuo aiheiltaankin aika lailla samaa kategoriaa. Angels in America on joka tapauksessa upea näytelmä, eli ei ole häpiäksi tämä ollenkaan. Todennäköisesti assosiaatiot tässä tapauksessa kumpusivat kuitenkin ensisijaisesti esityksessä käytetystä musiikista.

Anyway, tykkäsin!

Loppuun haluaisin vielä lainata erästä esityksen jälkeen narikkajonossa kuulemaani keskustelua. En tiedä kuinka monelle tämä avautuu, mutta sanottakoon että tämä kyseinen keskustelu provosoi minua jonkin verran. Välillä tulee miettineeksi, onko tämä todella sellaista yleisöä, jolle haluaisin ikinä kirjoittaa mitään uutta? Kaikki kunnia sanojalle kuitenkin hienoimmasta katarsiksen määritelmästä, jonka olen vähään aikaan kuullut.

"Siitä puuttu semmonen kunnon katarsis. Tiedättekö niinku kunnon kreikkalaisissa draamoissa, semmonen TSÄDÄM! Siinä jäi vain tosi monta mahdollisuutta käyttämättä."
Nainen, n. 50 vuotta

Mikäli minulta kysytään, niin Kristuksen morsiamen loppu oli kyllä hyvinkin katarttinen. Mieluiten ei kysytä, koska katarsiksen kaltaiset ympäripyöreät termit aiheuttavat lähinnä turhaa ahdistusta. Oli miten oli, arvostan kuitenkin jokaista joka silloin tällöin jaksaa vaikka edes tavan vuoksi raahata itsensä teatterin katsomoon. Vaikka vain nukkumaan, kuten vieressäni istunut naishenkilö tämänkertaisessa esityksessä. (Kuorsaus paljasti.)

Jotain odotettavaa

Harvoin tulee elokuvia, joiden saapumista lähimpään elokuvateatteriin voisin luonnehtia odottavani kuin kuuta nousevaa. Tässä kuitenkin yksi, Kazuo Ishiguron kirjaan perustuva Never let me go. Teattereihin kyseinen pätkä näyttäisi ainakin Helsingissä ilmestyvän maaliskuun alussa. (Tästä kyseisestä elokuvasta oli ennakkonäytös Helsingissä viime vuoden loppupuolella. Kuulin asiasta tietenkin vasta näytöstä seuranneena päivänä. Kyllä, harmitti.)

En uskalla odottaa tältä elokuvalta mahdottomia, koska sen takana oleva kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani (eli rima on kohtuullisen korkealla). Samaan kategoriaan laskeutuvat oikeastaan myös kaikki Ishiguron muut teokset. Lienee myös ainoa koskaan löytämäni kirjailija jonka yksi yksittäinen teos on saanut minut lukemaan koko kirjailijan romaanituotannon hyvin lyhyessä ajassa, ahmintametodilla. Rakastan Ishiguron teosten perusvirettä, joka on rauhallinen, tapahtumia sopivalta etäisyydeltä tarkkaileva ja joka kykenee pureutumaan syvälle ihmisyyteen ilman turhaa pauhaamista ja dramaattisia juonenkäänteitä.

Lukekaa kirja, se kannattaa. Löytyy suomeksi käännettynä nimellä Ole luonani ain. Mutta jos ette ole lukijaihmisiä, käykää katsomassa elokuva. Jälkimmäisestä en tietenkään voi mennä vielä takuuseen, mutta tuskin se nyt ihan täyttä kuraa voi olla.

Samalta kirjailijalta esimerkkiteokseksi kelpaa myös vanhempi Pitkän päivän ilta (josta on myös olemassa elokuvaversio joka on ihan mainio ja jossa näyttelee Anthony Hopkins. En siis ole mikään Hopkinsin suuri ihailija, mutta osaahan se mies näytellä.)

Kognitiivista iltapäivää

Kaunis pakkaspäivä on paras kuluttaa sisällä lukien kognitiivista psykologiaa. Ärsyttää jo valmiiksi se, etten ehdi lukea koko tenttialuetta läpi lauantaihin mennessä sellaisella huolellisuudella kuin olen lukenut 2/7 luettavista kappaleista. Englanninkielisen tekstin kanssa operoimisessa sekä plussat että miinukset liittyvät oikeastaan samaan asiaan. Toisaalta tekstiä ei voi vain "lukaista" ja toivoa että jotain jää päähän, koska vaikka ymmärrän tekstiä aivan kiitettävästi, vaatii kieli silti prosessoimista. Toisaalta tuo prosessoiminen (joka nyt tunnetusti on jo suomenkielisen tekstinkin kanssa operoidessa parempi vaihtoehto kuin pelkkä "lukaisu") tulee englanninkielisen tekstin kanssa luontevammin. Muistiinpanojen tekemisessäkin tuntuu olevan puolet enemmän mieltä kun samalla joutuu myös alkeellisesti kääntämään lukemaansa tekstiä.

Mitään ongelmaahan ei taas olisi, jos olisin aloittanut lukemisen esim. viikkoa aikaisemmin. Uusimiskertoja ei enää kyseisen kurssin kohdalla ole käytettävissä, enkä toisaalta haluaisi sössiä kurssia kognitiivisen osuuden takia kun saman kurssin neuro-osuudesta sain jo nelosen..

Ylipäänsä koen tällä hetkellä/edelleen psykologian opiskelun erittäin mielekkäänä. Vaikka alaan kuuluukin paljon spekulointia, erilaisia teorioita ja näkökantoja, on se silti kaikkien humanistihömppäilyvuosien jälkeen juuri sopivan "tiukkaa tiedettä" taideopintojen rinnalle. Avoimen opintojen alussa tuntui lähes huumaavalta ymmärtää esimerkiksi mitä tarkoittaa aktiopotentiaali ja miten se toimii, kun on vuosia tuntenut opinnoissaan jatkuvasti enemmän tai vähemmän epävarmuutta lähes kaikesta (siitäkin huolimatta että alan tässä vaiheessa ymmärtää kyseen olevan suurimmaksi osaksi omien valintojensa hyväksymisestä ja niiden perustelemiseen opettelusta). Tuntuu vapauttavalta kohdata ajoittain jotain sellaista, joka ei tarvitse minun perusteltua mielipidettäni olemassaolonsa tueksi.

Aika palata pänttäämisen pariin. Ensi viikon aion tasapainottamisen nimissä omistaa erään näytelmätekstin työstämiselle. Homma toimii, pänttääminen motivoi luoviin töihin ja aikanaan luova tuska motivoi pänttäämään.

(ps. Kärsin ihan hirveästä sushihimosta. Toissayönä näin unta jossa Helsinki oli muuttunut Tokioksi. Unen aikana lähinnä mätin suuria määriä sushia jossain pikkuravintolassa. Pitäisi opetella valmistamaan itse mutta kyseinen aie etenee tavalliseen tapaansa hitaasti. )

Lista

Olen päättänyt alkaa listaamaan asioita jotka haluaisin elämäni aikana tehdä/kokea.

Toistaiseksi olen lähinnä listannut eläimiä joita haluaisin silittää tai jotka vaihtoehtoisesti haluaisin nähdä läheltä (jos silittämistä ei ole mahdollista suorittaa turvallisesti).

Tätä voisi jo kutsua priorisoimiseksi.

Suunnitelmissa kuoriutuminen

Harkitsen ottavani osaa erääseen näytelmäkilpailuun. Tosin harkinnalle ei varsinaisesti ole aikaa koska kilpailutekstien deadline on jo maaliskuun lopussa. Kun tähän lisätään itselleni tuntemattomampi näytelmän muoto, oma hitauteni kirjoittajana sekä vieraan kielen käyttäminen, on osallistumiseni aika tuomittua tavaraa jo tässä vaiheessa.

Tosin heikko kilpailumenestys on lähinnä toivottavaa, sillä ajattelin uhrata tähän yritykseeni tämänhetkisistä rakkaimman tekstintaimeni. Pääasiallinen tavoite onkin saada kyseinen teksti viimein kirjoitusvaiheeseensa, vaikkakin ensin tässä "väärässä muodossa". Parin kuukauden alkuvauhdituksen tuloksena olisi toivon mukaan n. 60-75 sivun kehityskelpoinen näytelmän alkio, jonka pohjalta työstämistä olisi helppoa jatkaa sitten kun aikaa taas jossain vaiheessa on enemmän.

Yksi kysymys tietenkin on, mistä revin aikaa kirjoittamiselle edes noihin muutaman kuukauteen? Ja kuinka kaukana tulevaisuudessa lopulta on tämä vaihe jolloin minulla jälleen on tuota kullanarvoista aikaa?

Muutama kappale vettä

En ole pitkiin aikoihin kuluttanut aikaani musiikin kuunteluun. Tai olen, mutta minulla ei ole aikoihin ollut sellaista kautta jonka aikana aktiivisesti kuuntelisin useita eri artisteja ja siinä sivussa etsisin myös jotain uutta kuunneltavaa (väsyttävää mutta parhaimmillaan niin kovin palkitsevaa toimintaa).

Kuluneen työvuoron olen käyttänyt etsiskellen käsiini vanhoja suosikkeja eli niitä yhtyeitä/artisteja, joita en ole pitkään aikaan kuunnellut mutta joita olen kuitenkin yleensä ottaen kuunnellut paljon. Yksi näistä on yhtye nimeltä Thrice, joka on ehkä Imogen Heapin ohella yksi niitä harvoja jonka kovasti toivoisin näkeväni joskus livenä (paitsi että jälkimmäisen olen nähnyt jo kahdesti, joten tämä lienee siis tällä hetkellä ainoa yksilö toivekategoriassaan). Kyseisen yhtyeen musiikki oli minulla edellisen kerran aktiivisessa kuuntelussa kirjoittaessani kandinnäytelmääni, eritoten Alchemy Indexin Water-levy jolta ovat myös molemmat alla olevat kappaleet (jälkimmäiseen kappaleeseen viitaten voisi jopa kysyä kumpi oli ensin - laulu valaanpyytäjästä vai näytelmä valaasta). Tuolloin tulin kai käyttäneeksi repeat-toimintoa yliannostuksen verran, koska kuuntelu on kyseisen kirjoitusprosessin jälkeen jäänyt vähälle (olen jossain määrin riippuvainen musiikista aina kirjoittaessani, musiikin kuuntelu on tehokkain tapa pitää aivot edes jonkinasteisessa "luovassa tilassa"). Yhtyeen musiikki on kokenut varsin laajan kehityskaaren hypäten historiansa aikana käytännössä genrestä toiseen, mutta eritoten uudemman tuotannon pariin olen kokenut helpoksi palata aina jos olen kaivannut jotain jolla saada ajattelun liikkeelle.

Nyt aikaa kandiprosessista on kulunut jo sen verran, että voisin ottaa yhtyeen uudestaan kuunteluun. Tämä on niitä harvoja tapauksia, joissa pidän myös sanoituksia huomioimisen arvoisina - siitä pisteet. Yleensä sivuutan musiikkia kuunnellessani sanoitukset täysin ja pidän ihmisääntä lähinnä instrumenttina muiden ohella - sanoitusten tilalla voisi olla yhtä hyvin merkityksetöntä muminaa. En halua aliarvioida sanoitustaidetta mutta on pakko myöntää, että moni hyvä ja sinänsä kiinnostava kappale on melkoista silsaa jos arvioidaan ensisijaisesti sanoituksen perusteella. Sääli. (Sanoituksethan ovat käsittääkseni yksi runouden muoto. Itse tunnustaudun hyvinkin lahjattomaksi runoilijaksi. Tästä syystä kunnioitan suuresti kaikki jotka pystyvät luomaan toimivia sanoituksia ja toisaalta ymmärrän heitä jotka kykenevät tuottamaan vain tuota mainitsemaani silsaa.)





(Tällä hetkellä harmittaa eniten eräs kidneypapu jonka olin säästänyt lautasen reunalle ateriani loppuhuipennukseksi, mutta joka epäonnisesti kierähti lattialle ennen h-hetkeään. Kotona tämä ei olisi haitannut, mutta todennäköisesti työpaikan bakteerikanta on lattiatasossa sen verran suuri että papu jatkaa matkaansa biojäteastiaan. Höh. Kidneypavut ovat hyviä. Niissä on kiva rakenne.)

Maanantai-annos ahdistuneisuutta

Ilta kului rattoisasti siivotessa ihmiskuolaa pystypinnoilta, ihmisverta vaakapinnoilta. Iltasiivousta suorittaessani ja yrittäessäni samalla palauttaa hetki sitten paennutta turvallisuuden tunnettani musiikkia kuuntelemalla tulin pohtineeksi sitä, kuinka syvästi oksettava olento ihminen kykenee sille päälle sattuessaan olemaan.

Kotimatkalla bussissa mietin puolestaan sitä, että on ehkä väärin väittää että olisi turhaa tehdä myös yhteiskunnan epäkohtia valottavaa teatteria. Tuli mieleeni, että on hyvin mahdollista elää elämäänsä hyvinkin pumpulisesti. Toisin sanoen täysin tietämättä ympärillä tapahtuvista raakuuksista ja rumuuksista. Näille henkilöille rumuuden esittäminen teatterissa voi olla ihan viisasta. Äkkiseltään tuntuu että liika pumpulikin on pahasta. (Käsitykseni on että tämä ryhmä on vähemmistö. Mutta voin olla väärässäkin.)

Toisaalta tuo ajatus on saattanut tässä hetkessä syntyä vain siitä katkerasta "miksi mulle sattuu aina näitä paskoja päiviä"-fiiliksestä, joka kuluneena iltana eittämättä iski. Ensisijaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, etten halua mennä katsomaan lisää "totuuksia" teatteriin, jos voin katsella niitä tosielämässäkin. Teatteriahan pitäisi voida määrätä ihmisille kuin jotain tasapainottavaa lääkettä: elämän rumaa puolta heille jotka eivät sen kanssa joudu juuri tekemisiin ja kauneutta heille jotka tietävät jo tarpeeksi hyvin kuinka rumaa elämä voi täällä olla (en tarkoita tällä sitä että pitäisi olla joka päivä todistamassa ikäviä asioita, ahdistavaksi yltyvä tiedostaminen ajaa varmasti saman asian). Toisaalta en ole varma, kuinka hyvin kumpikaan näistä olettamistani ja jyrkän mustavalkoisesti maalailemistani ryhmistä kykenee ottamaan vastaan jotain omalle kokemukselle vastakohtaista? Jääkö vastakkainen väistämättä vieraaksi, tullen samalla torjutuksi? Olen viime aikoina pohtinut haluavani omissa töissäni käsitellä valitsemiani aiheita ja ilmiöitä ehkä jopa ylikorostetun kauneuden keinoin, mutta onko tällainen lähestymistapa jo lähtökohtaisesti tuomittavissa pinnalliseksi ja epäsyväksi vain, koska se aukenisi vain sellaisille katsojille, jotka tottuneesti karsivat nähtävikseen ainoastaan kauniita asioita sivuuttaen tyystin rumat?

Ääh!

Miksi puhun käsitteistä, joita en ole määritellyt kunnolla edes itselleni? Mitä tarkoitan rumalla, mitä kauniilla, mitä yhteiskunnallisuudella, mitä milläkin? Päässäni on tällä hetkellä pirun ahdistavaa olla.

Erääseen aiempaan merkintääni viitaten tulin äskettäin miettineeksi, pidänkö mahdollisesti itse teatteria jonkinlaisena päihteenä? Onko mielikuvieni "hyvä teatteri" pohjimmiltaan pakoa todellisuuden nykyhetkestä, koska tämä maailma juuri tällä hetkellä ja tässä muodossaan on mielestäni ahdistava? (En kuitenkaan missään nimessä voi sanoa olevani ns. viihteen puolestapuhuva, teatteri pelkän viihteen vuoksi on mielestäni myös ahdistavaa ja jossain määrin etovaa.)

On joitain ilmiöitä joita kohti haluan mennä ja joita haluan käsitellä itse taiteentekijänä. Mutta haluanko edetä noita ilmiöitä kohti paetakseni jotain sellaista jota kieltäydyn käsittelemästä, koska tuo jokin ahdistaa minua liikaa? Ja kumpi suunta sitten on oikea?

En jaksa pohtia näitä asioita enää tänä iltana. Tällä hetkellä ajattelen lähinnä sitä, kuinka onnellinen olen kun en joudu nukkumaan öitäni yksin. Olisin huomattavasti hermoraunioituneempi jos joutuisin.

Hyvää yötä.

Kasvikaveri

Olen aina pitänyt itseäni huonona kasvien suhteen. Olen onnistunut ennemmin tai myöhemmin saamaan hengiltä jokaisen huonekasvin, jonka kanssa olen ollut tekemisissä (huolimatta siitä että olen yrittänyt kasveja hoitaa oikeaoppisesti). Sääli sinänsä, sillä olisin mielelläni viherpeukalo. Toisinaan olen jopa haaveillut floristin työstä ja ihanasta arjesta kukkakaupan tiskin takana. Kukkakaupoissa tuoksuu aina niin hyvälle. Luontaisia lahjoja alalle ei vain tunnu löytyvän.

Fiilikset olivatkin siis lähinnä kauhunsekaiset, kun saimme tupaantuliaislahjaksi pienen kasvinalun. En edes muista mitä lajia kyseinen kasvi on, kaikki tämän viralliset nimet ja lempinimet (joita on monta) ovat lueteltuina hoito-ohjelappusessa joka ei tällä hetkellä ole käteni ulottuvilla. Ulkonäöltään kyseessä on aika tavanomainen, kasvin näköinen kasvi. Pyöreät vihreät lehdet (tällä hetkellä 6kpl ja yksi kasvamassa), varsi eikä hirveästi muuta. Kasvin kohtalo kävi sääliksi jo etukäteen koska ajattelin että mitään noin mitätöntä en ainakaan saisi pidettyä hengissä muutamaa päivää kauemmin.

Ihme on kuitenkin tapahtunut! Juhlista on nyt yli kuukausi ja kyseinen kasvi on edelleen elossa. Ehkä tästä henkilökohtaisesta voitosta johtuen olen onnistunut kehittämään outoja hoivaamistunteita tätä kohtaan. Huomaan pitäväni sitä enemmän lemmikkinä kuin huonekasvina. Aamuisin tapaan ottaa kasvin viereeni valoterapiaistuntoni ajaksi ja tunnen ylpeyttä katsellessani pientä vaaleanvihreää lehdenalkua jota tämä tällä hetkellä urheasti kasvattelee (eräänä aamuna pelkäsin kasvin vihastuneen, koska en muistanut tätä ottaa mukaani kirkasvalon viereen). Pian edessä on myös muutto pienestä muoviruukustaan oikeaan kukkaruukkuun. Olen jo valmiiksi huolissani pikkuiseni pärjäämisestä isommassa multamaailmassa.



Niin.

Tästä voisi edetä kahteen suuntaan.
Joko olisi aika hankkia viimein jokin eläinlemmikki tänne.
Tai sitten ottaa ura floristina uudelleen harkintaan.

Kirppukarsinnat

Ah, rakastan tätä omaisuuden vähentymisen aikaansaamaa keveyden tunnetta! Nyt on lisää tilaa vaatehuoneessa ja varastotiloissa (tosin jälkimmäinen on sen verran kaoottisessa tilassa, ettei siellä havaitsisi tavaramäärän vähenevän edes hyvällä tahdolla tai pyhällä hengellä).

Kävimme tänään Essin kanssa myymässä tarpeettomaksi käyneitä vaatekappaleita Vallilan kirpputorilla. Teimme samanlaisen kirpparireissun noin vuosi sitten ensimmäisen kerran ja kokemukset jäivät tuolloin sen verran positiivisiksi että uusi reissu kannatti tehdä. Myytävää riepua oli tällä kertaa edellistä vähemmän, mutta kuitenkin yhden matkalaukun ja rinkan täyttämiseksi (en ollut yhdessä vuodessa onneksi onnistunut täyttämään vaatekaappiani samalla määrällä vaatteita joita oli varastoihin kertynyt ennen ensimmäistä kirpparikeikkaa, tuolloin mukana oli jopa lukioaikaisia vaatekappaleita). Kamojen raahaamiseen sain onneksi apua mieheltä, vaikka aamulla kuuden aikaan nouseminen ei olekaan tämän (ei tosin allekirjoittaneenkaan) vahvimpia puolia.



Vallilan kirpputori on todennäköisesti yksi parhaita paikkoja myymisen kannalta. Paikka on iso, useimmiten kaikki tai lähes kaikki myyntipöydät ovat käytössä ja kävijöitä on paljon. Tuntuu paljon helpommalta uhrata muutama hassu tunti päivästään myyntipöydän takana seisomiseen kuin esimerkiksi varata jokin itsepalvelukirppiksen pöytä viikoksi. Ostajana taasen en kirpputoreilla usein pyöri, vaikka haluaisin. Esimerkiksi Vallilan kohdalla vika on lähinnä laiskuudessani. Kyseiselle kirpputorille kun olisi noustava todella aikaisin jos haluaisi tehdä parhaat löydöt, eivätkä suurimmatkaan voimat saa minua nousemaan aikaisin viikonloppuaamuina. Aamuihmisyyttä odotellessa. (Toisaalta olen myös melko huono tekemään löytöjä kirpputoreilla kierrellessäni. Helmien bongaaminen epäkiinnostavuuksien keskeltä väsyttää nopeasti, tai sitten minulta vain puuttuu "luovaa silmää" pukeutumisen suhteen.)



Osa nyt mukaani ottamistani vaatteista oli niitä, jotka ensimmäisellä kerralla jäivät myymättä, joten en ollut asettanut toiveitani myynnin suhteen turhan korkealle. Kauppa kävi kuitenkin tälläkin kertaa hyvin (monet niistä ensimmäisen kerran hylkiöistäkin pääsi nyt toisella kierroksella uuteen kotiin) ja sain voittoa sen verran kuin olin toivonutkin, joten voin olla tyytyväinen ja käydä maanantaina nakkaamassa säästötilille muutaman kaivatun lisälantin. Suurin onni on kuitenkin tämä turhista tavaroista eroon pääsemisen aiheuttama hyvän olon tunne! (Tämän reissun kohdalla myös hyvän ystävän seura, kun tätä harvemmin ehdin nykyään tapaamaan.)



(Lopuksi sanottakoon vielä että varastaminen kirpputoreilla on ehkä ääliömäisintä toimintaa mitä tiedän. Suurella kirpputorilla valvomista on usein mahdotonta suorittaa tarpeeksi tarkasti ihmismäärän takia ja eräs myymäni takki lähtikin päivän aikana kävelemään, samoin kaksi Essillä myytävänä ollutta paitaa. Kuinka säälittävä on oltava että varastaa vaatteen josta joutuisi maksamaan vain muutaman hassun euron? En ymmärrä.)

Käytöskukka

Hinku ja Vinku tuntuvat olevan monista asioista paremmin perillä kuin allekirjoittanut.





Muun muassa kaikesta.

(Oli tarkoitus laittaa tämänhetkisen olotilan huomioonottaen tänne vain tuo laiskuus-pätkä, mutta voiko joku muka vastustaa hyväntuulisia Kelluja?)

Lohisalaattiohje

Ainekset:
- lohi
- salaattipallo
- papuja
- tomaatteja
- kurkkua
- sipulia
- fetajuustoa
- paahtoleipää

Valmistus:
1. Bongaa Hesarista K-Supermarketin lohitarjous
2. Kerro poikaystävälle lohitarjouksesta
3. Pyydä poikaystävää hakemaan tarjouslohi (koska hänellä on vapaata ja sinulla ei)
4. Vastaanota töissä tekstiviestejä koskien lohta ja tämän matkaa uuniin
5. Käy töiden jälkeen noutamassa puuttuvat salaattiainekset
6. Mene kotiin
7. Odottele sohvalla samalla kun mies valmistaa salaattia keittiössä. Vastaa ajottain kysymyksiin koskien salaatin koostumusta (esim. "kuullotetaanko sipulit vai annetaanko mennä sellaisinaan?") ja tarjoa välillä apua esim. pilkkomisessa (todennäköisesti apua ei tarvita joten kysymysten esittäminen on varsin turvallista).
8. Kun lohisalaatti on valmis, siirry sohvalta ruokapöytään ja nauti!

(Koska tämä ohje antaa nyt jokseenkin vääristyneen kuvan roolistani ruoanlaiton kaltaisten arkijuttujen hoidossa, on syytä mainita, että taloutemme työnjaossa toimitan kuitenkin siivousvastaavan virkaa. Mies ei pidä siivoamisesta, itse en ole kovin luova tai ylipäänsä innokas ruoanlaittaja eli rauha maassa ja kaikilla hyvä mieli.)

Sunday blah blah blah's

Sunnuntaiden onnistumisprosentti on täysin omaa luokkaansa, ne kun tuntuvat sisältävän täysin omanlaisensa mielentilan - ns. sunnuntaiolon. Sunnuntaisin onnistuvat monet sellaiset asiat jotka harvemmin onnistuvat muina viikonpäivinä, esim. ruoanlaitto/leipominen niiden itsensä vuoksi eikä pelkästään näläntyydytystarkoituksessa (mitä nuo toiminnot arkipäivisin tuppaavat harmittavan usein olemaan) sekä rauhoittuminen esim. leffan ääreen. (Nykyisin oman lisänsä tuo toki myös uimavuoro, tuo niin usein täälläkin hehkuttamani sunnuntaipäivien riemu.)

Tämän sunnuntain vietimme pitkästä aikaa miehen kanssa kaksin. Aamulla sain itseni ylös (kuten tavallista) paria tuntia ennen miestä ja valoterapiatripin jälkeen sain kerättyä kasan ylimääräistä tarmokkuutta jonka purin menestyksekkäästi äärirajoilleen kasvaneen tiskivuoren tuhoamiseen sekä lattioiden imurointiin. Myöhemmin miehen herättyä, uimisen/saunomisen ja erinomaisen lohisalaatin jälkeen kävimme katsomassa Kokoteatterilla Vanajan naisvankien valmistaman vierailuesityksen Kuningas Lear - Veljeni kuningas. En ollut asettanut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, halusin nähdä esityksen koska ajatus teatterin viemisestä vankilaympäristöön on mielestäni hieno ja kannatettava. Yllätyin silti kuinka ammattimainen ja raikas esittäjiensä tulkinta Learista oli. Ryhmän seitsemän naisvankia olivat lavalla valtavan kauniita ja naisellisia. Esittäjien lisäksi esityksen puvustus oli mielestäni hyvin onnistunut. Puhtaan valkoisissa röyhelöisissä mekoissa esiintyjät olivat kuin joutsenia, pumpulipalloja, lumihiutaleita.. Kyllä, ihastuttava esitys. (Paras osa oli ehkä kuitenkin kumarrusten jälkeen kulisseissa puhjennut viimeisen esityksen jälkeinen riemu. Tuttu tunne.)

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä sekin, kuinka virkistävää on nähdä ammattiteattereidenkin näyttämöllä välillä muita kuin ammattinäyttelijöitä. Kun näyttämöllä on joku muu, joku jonka elämässä näyttäytyminen teatterin lavalla on vain pieni sivupolku eikä valittu ammatti ja yksi elämän pääjuonteista, tuo tämän ihmisen tausta aina omanlaistaan syvyyttä myös esitykseen. Tämä tietenkin korostui tässä esityksessä sikäli, että esittäjien vankilatausta on hyvin keskeinen koko produktion kannalta ja kenties tavallista vaikeampaa sivuuttaa, mutta samalla tavalla homma toimii ihan normaaleissa harrastajateatteriesityksissä asti. Ammattimaisuus tekee teatterista välillä hiukan tylsää. (Tosin vanajalaistenkin esitystä tuki selkeästi ammattimainen ohjaus. Ehkä tylsyys onkin vain ammattinäyttelijöissä. Sorry.)





Esityksen jälkeen kävimme Kaislassa juomassa yhdet, pelaamassa erän tylsähköä lautapeliä jonka nimeä en enää muista (edit: näkyyhän tuo tuossa kuvassa. Quoridor?), ottamassa vahingossa sarjakuvamuodon ottaneen valokuvasarjan kännykälläni (joka jäänee esittelemättä koska mies tuskin haluaa naamakuviaan tuon sarjan muodossa julkisuuteen, vaikka erinomaisia ovatkin!) sekä selailemassa sivistyssanakirjaa vuodelta -62. Tämän jälkeen päätimme vielä uhmata puhjennutta räntä-/vesisekotteista sadekuuroa ja kiertää Valon vuodenaika-teokset, jotka olivat tänään viimeistä iltaa nähtävillä. Jälkeenpäin en ymmärrä mikä mielenhäiriö sai niin helposti uhmaamaan kyseistä paskasäätä, sateen tunkeutuminen vaatteisiin ja kenkiin ei muutu koskaan kokemisen arvoiseksi asiaksi. Tulipahan kuitenkin nähtyä eikä sen puolesta jäänyt harmittamaan! (Teokset tuli tosin käveltyä läpi hiukan hutiloiden ja nopeasti, sattuneista syistä.)





Viimeisenä tämän sunnuntain viimeinen, mielettömän hieno ominaisuus - myös huominen maanantai on vapaa! Tarkoittaa valvomista niin kauan kuin huvittaa, nukkumista ilman herätyskelloa - kelpaa! (Toivon mukaan kukaan ei aamulla hakeudu saikulle, sillä työvuorosta ei olisi varaa tällä hetkellä kieltäytyä jos sellaista satuttaisiin aamulla tarjoamaan.. Pysykää terveinä työtoverini!)

Puppets, more puppets!

Enää reilu kuukausi ja siirrymme miehen kanssa viettämään hieman aikaistettua kaksivuotispäivää Lontooseen, ai että! Liian tarkkoja suunnitelmia emme ole matkalle laatineet ja parempi niin, sillä en halua pakata mukaan ylimääräistä stressilastia - sitä on täälläkin tarjolla ihan tarpeeksi. Mennään ja katsellaan siellä sitten mitä halutaan tehdä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Yksi tavoitteistani tälle vuodelle on nähdä enemmän teatteria kuin viime vuonna. Ihan terve tavoite dramaturgiaa opiskelevalle. Itselleni erityisesti jo ihan vain siitä syystä, että pääni pysyy esityksiä katsomalla parhaiten kuosissa kirjoittamisen suhteen (bussissa istumisen ohella). Ei ole niinkään väliä sillä, ovatko nähdyt esitykset täydellisen nerokkaita tai täydellisen turhia - jo pelkästään teatteritilassa oleminen tuntuu virkistävän ns. "teatterillista ajattelua". (Ennen Helsinkiin muuttoa tapasin istua kirjoittamassa harrastajateatterimme katsomossa. Näyttämölle kirjoittaminen on tuhannesti helpompaa, kun näyttämön näkee edessään.)

Näin ollen Suomen ulkopuolelle matkustaminen on liian hyvä tilaisuus hukattavaksi nähdä muutamaa teatterikappaletta. Tällä kertaa ykkösvalinnoiksi näyttäisi nousevan Lion King-musikaali sekä National Theatren War Horse. Ensin mainitun olen halunnut nähdä jo kauan, jälkimmäisen bongasin vast'ikään etsiessäni mahdollista toista aikatauluun mahdutettavaa esitystä. Molemmissa olen kiinnostunut ennen kaikkea visuaalisesta toteutuksesta. En ole juuri onnistunut näkemään nukketeatteria tai sen hyödyntämistä ns. oman genrensä ulkopuolella, joten odotukset noiden kahden kohdalla ovat aika korkealla erityisesti tuolla alueella. Hienoa olisi, jos niistä olisi myös jonkinlaista hahmotusapua näihin päässäni muhiviin origamilintuluonnostelmiin.. (Pelkään kyllä ettei kukaan koskaan tässä maassa onnistuisi toteuttamaan mielikuvaani tuosta linnusta näyttämöllä. Olen syntynyt väärään maahan kirjoittamisineni. Kandinnäytelmänikin olisi näyttänyt huomattavasti komeammalta jos se olisi sisältänyt nukketeatteritekniikoilla toteutetun life size-ryhävalaan. Tosin kirjoitin kyseisen valaan ihmishahmoiseksi alunperinkin. Toisaalta olisin ehkä kirjoittanut sen life size-valaaksi jos sellainen olisi kyetty toteuttamaan. Puku sillä olisi joka tapauksessa pitänyt olla päällä. Ja hattu.)





Noiden lisäksi olisi mukava bongata vielä jokin uudemman draaman edustaja, mutta ainakaan toistaiseksi mitään erityisen kiinnostavaa ei ole osunut silmiini. Kaiken toivoni pistän kuitenkin siihen, että pääsisin näkemään ainakin nuo kaksi nyt mainittua.

Pitäisi alkaa jo kehitellä jotain odoteltavaa ajalle "jälkeen Lontoon matkan". On vähän lystimpää kun on asioita häämöttämässä jossain edessäpäin. Juuri nyt on aika hyvä kohta ajassa. Jokin on niin lähellä että sen voi jo miltei nähdä, mutta mikään ei ole vielä ohitse. Tykkään!

(Talvi)päiväkertosäe

Herään
Menen töihin
Olen töissä
Menen kotiin (tämä kohta vaikuttaa useimmiten puuttuvan)
Makaan jossain sohvan ja television välitilassa
Menen nukkumaan

(Toisto x ääretön)

Elämäni on tällä hetkellä täysin (aivo)kuollutta! Kärsimäni talvikooma on yltynyt jopa niin pahaksi, että olen päätynyt tilaamaan Hobby Hallilta valoterapialampun. Kyseinen lamppu saapui tänään postiin, joten sen mahdollisten vaikutusten testaaminen alkaa välittömästi huomisaamuna. Olen aina suhtautunut erilaisiin vaihtoehtohoitoihin (joihin tämän kyseisen lampun luvatut vaikutukset myös lasken) hyvin suurella skeptisyydellä, mutta toivon todella että tästä valaisimesta olisi jotain apua tähän pimeässä selviytymiseen. Edes lumesellaista.



Lupaan raportoida myöhemmin ovatko aivoni reagoineet kyseiseen valaisimeen jotenkin.

Jos hankintani osoittautuukin lopulta vain astetta kirkkaammalla valolla loistavaksi lampuksi, aion alentaa sen toimittamaan tavallisen lukulampun virkaan. Tällä hetkellä asunnostamme puuttuu tarpeeksi hyvin valaistu lukunurkkaus (tästä syystä olen jäljessä kaikkien luku-urakoideni suhteen, ihan totta). Tietenkin olisi mahdollista napsauttaa vain kattolamppuun valo, mutta en tiedä onko mitään pahempaa tunnelmanpilaajaa iltaisin kuin tylsä yleisvalaistus (eli se kattovalo). Tällä hetkellä olisi lukemistaan odottamassa kognitiivisen psykologian opus sekä ah niin ihana Nummenmaa ja hänen tilastolliset menetelmänsä, jonka haluaisin lukaista läpi ennen valmennuskurssin alkamista. Tässä talvikoomassani mikään ei voisi kuitenkaan kiinnostaa vähemmän kuin "ruveta toimeen".



Kirjoitusinto ja kaikki luovuuskin tuntuu katoavan välittömästi arkiväsymyksen astuessa näyttämölle. Pitäisi pitää omaa kirjoittamista hengissä edes tätä blogia päivittämällä, sillä minkäänlaiseen kirjoittamiseen ei tunnu tällä hetkellä riittävän aikaa eikä toisaalta (kiitos tämän kroonistuneen väsymykseni) haluakaan. Kaikki olisi niin paljon paremmin jos olisi kesä ja oikea Aurinko ja puistot ja ruohikot ja aamu-uinnit meressä ja niin edespäin. Alkaa minun puolestani jo riittää tämä talvimeininki. Joulukin meni jo!

Päivä jatkukoon. Omaa olemassaoloani koskevaa aivokuolemateoriaa aion seuraavaksi vahvistaa muutamalla erällä pinballia.

Hyönteistutkija

Televisiossa on vanha parrakas hyönteistutkijamies, joka saa ohjelman aikana kiksejä yhtenä hetkenä jonkin jättiläiskuoriaisen jättiläistoukasta, toisena hetkenä istuessaan jonkin pussin sisällä n. 10 000 yöperhosen kanssa ("magical moths!").

Äsken mies sai kiksit löytäessään sademetsässä samoillessaan massiivisen laakamadon ja otti madon luonnollisesti myös käteensä. Niin.

Mielestäni tuonkaltainen toiminta on melko epämiellyttävää jo pelkästään televisiosta katseltuna. En ikipäivänä suostuisi ottamaan käteeni massiivista laakamatoa. Toisaalta on vaikea keksiä mitä massiivinenkaan laakamato voisi tehdä, jos se jostain syystä päättäisi vahingoittaa minua. Tästä taas seuraa kysymys siitä kumpi lopulta on enemmän järjissään. Minä, koska en suostuisi koskemaan suurimpaan osaan hyönteistutkijan löytämistä ötököistä pitkällä tikullakaan vai hyönteistutkija, joka kaikesta päätellen osaa suhtautua pieneliöihin rationaalisemmin?

(Samainen hyönteistutkija samoilee ohjelmassa myös purkautuvan tulivuoren välittömässä läheisyydessä ja pelastuu täpärästi taivaalta sinkoilevilta kiviltä. Tämän perusteella vapautan itseni vastaamasta omaan kysymykseeni.)

Tästä tuli jossain määrin mieleen myös joululomani aikana useamman kerran kuulemani juttu jonkin kanavan aamuohjelmasta, jossa kuulemma oli ollut vieraana joku hyönteisiä syövä henkilö. Pätkän kohokohta oli ollut juontajien rohkaistuminen jauhomatojen maistelemiseen (olivat ilmeisesti tykänneet). Vieraan mukaan lihan loppuessa maailmasta ihmisten on opeteltava korvaamaan liha hyönteisillä.

Aha.

Taidan olla nössö ja harkita kelkasta hyppäämistä ajoissa. (Kaikella kunnioituksella hyönteisiä ja heidän armoitettua proteiinipitoisuuttaan kohtaan. Jonkin arvion mukaanhan n. 80% maapallon väestöstä käyttää jo hyönteisiä ruokavalionsa osana, joten en voi perustella kantaani kuin peloillani ja länsimaalaisella hienohelmaisuudellani.)

Vaihtoehtoisia hoitomuotoja

On hyvin mahdollista että seuraava ajatuksenpoikanen muotoutui tilanteesta, jossa istuin työpaikallani humalaisten ja narkkareiden vahtina lukien samalla vast'ikään löytämäni ikäiseni amerikkalaisen mormonitytön blogia, jonka elämä (ainakin tähänastisen perehtymiseni perusteella) vaikuttaisi olevan jotakuinkin täydellistä "happily ever after"-kamaa. Oli miten oli, odotellessani bussia kotiin työpäivän väsyttämänä Sokoksen edustalla tulin lyhyen päättelytyön jälkeen seuraavaan lopputulokseen.

Karkeasti ottaen on kaksi tapaa selvitä todellisuuden kohtaamisesta hengissä:

1. Päihtyminen (millä aineella tahansa)
2. Vilpitön halu uskoa/usko satuihin (sekä niihin jotka perustuvat tosielämään että niihin, jotka ovat täysin sepitettyjä/kuvitteellisia.)

Ilmoitan, jos satun keksimään lisää.