Vegaanisia aatoksia

Posti toi tänään paketillisen ruokakirjoja. Vegaanisia sellaisia. Muun muassa näitä tutkien olisi tarkoitus aloittaa tarkempi perehtyminen kasvissyöntiin, tarkoitus kun olisi pikkuhiljaa säätää syömistottumukset vegaanisemmiksi. Yhdessä yössä ei ole tarkoitus muutosta toteuttaa (kuten eräs ystäväni tässä jokin aika sitten päätti tehdä), vaan pikkuhiljaa totutella ja kokeilla. Esimerkiksi tuttujen ruoka-aineiden korvaamisestahan minulla ei ole juuri minkäänlaista kokemusta.

Olisi toki jalointa sanoa että siirtymiseni kasvipainotteisempaan ruokaan olisi saanut alkusysäyksensä eläinten oikeuksien puolustamisesta. Haluan kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdallani kyse oli ihastumisesta sekä soijasuikaleisiin että -rouheeseen. Eläköön nuo nerokkaat, aina saatavilla olevat ainekset (lihaahan ei paljoa kuivaruokapurkissa säilytellä)! Soijatuotteisiin tutustuminen raivasi nopeasti punaisen lihan tämän talouden ruokailuhetkistä. Eipä ole muuten paljoa tullut ikävä.

Asia johti kuitenkin toiseen. Pikkuhiljaa ajatus punaisesta lihasta alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä. Ja kun on yhden eläinkunnan tuotteen päättänyt jättää pois, alkaa jossain vaiheessa kyseenalaistaa ne loputkin. Miksi ihmeessä ostaa kalkkunaleikkeleitä kun leipä maistuu ilmankin? Tai paistaa broilerisuikaleita riisin kaveriksi, kun soijasuikaleet maksavat vähemmän (ja maistuvat oikein maustettuina ihan yhtä hyviltä)? Ja ne eläinoikeudet, kyllä nekin sittemmin tulivat vahvasti mukaan. Nyt ollaankin sitten jo siinä pisteessä, jossa minun on enimmäkseen vaikea nimetä sellaista eläinkunnan tuotetta, josta en olisi valmis luopumaan.

Enimmäkseen.

On vielä se yksi heikkous, josta en vielä kykene luopumaan. Kala. Onhan se tietenkin typerää, laittaa oma nautintonsa etusijalle yhden kohdalla, kun muista on valmis luopumaan. Kalaruoat ovat kuitenkin minulle vielä liian suuri heikkous voitettavaksi. Toisaalta, en ole missään nimessä halunnut olla liian ankara itselleni. Kalan takia minusta ei ole muotoutumassa 100% vegaania, mutta on se 90% kasvissyöjäkin parempi kuin 100% hälläväliä-sekasyöjä. Ylipäänsä tiukka lokerointi tässäkin asiassa on todennäköisesti vain vahingollista - välimuotoja tarvitaan kynnysten madaltamiseksi.

Nyt aloitan tarkemman tutustumisen tuohon värikylläiseen kirjakasaan. Ensiselailulta ihastuttavia opuksia kaikki. Edessä vähintäänkin herkullinen tulevaisuus, omnom!

Matkaopas suomiretroon

Olen jo pidemmän aikaa tottunut tilaamaan kirjani netin kautta. Tämän kirjan kohdalla toimitusaika oli ennätyksellisen nopea. Noin 20 minuuttia siitä kun klikkasin sen ostoskoriin ja tilaukseen, oli se jo ehtinyt ruokapöydällemme. Eläköön nykyaika! (Tai sitten mieheni, joka sattui olemaan valppaana silitellessäni tätä teosta kirjakaupassa ja keksi tästä ratkaisun syntymäpäivälahjapulmiinsa.)

Kyseessä on Anna-Kaisa Huuskon suomalaisia 40-70-lukujen käyttöesineitä/tekstiilejä/huonekaluja esittelevä Retroaarteet-kirja. Ensimmäinen selailukerta meni bongaillessa, kirjan sivuilta kun löytyy koko joukko niitä turvallisen tuttuja tavaroita, jotka muistoissa yhdistyvät välittömästi mummolaan tai lapsuuden mökkireissuihin. On hauskaa kuinka kaikki nuo kattilat ja purnukat saavatkin tämän kirjan myötä nimen ja historian.

Kaikkine väreineen ja isoine kuvineen tämä käy hyvin ennen nukkumaanmenoa luettavasta satukirjasta. Saduistahan ei toisaalta ole kyse, haaveilun puolelle lukeminen kuitenkin lipsahtaa tuon tuosta.

I only want to live in peace, plant potatoes, and dream

Kuinka moni muistaa lukeneensa joskus niitä hiukan pitkänmallisia, pehmeäkantisia Muumipeikko-sarjakuvakirjoja, joihin oli koottu yksiin kansiin Tove Janssonin (ja myöhemmin Lars Janssonin) piirtämiä muumisarjakuvia? Itselleni kyseisistä kirjoista on muodostunut lämmin lapsuusmuisto, ahmin kirjastosta lainaamani albumit alusta loppuun useita kertoja, riemastuen niistä joka kerta yhtä paljon. Toisinaan hyvälle mielelle sai se hieman vinksahtanut muumihuumori, toisinaan ihan vain jokin hauskasti piirretty hahmo tai ilme.

Ei siis ihme että olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni hypistelemästä näitä uudempia kokoelmateoksia, jotka ovat jo pidemmän aikaa kuuluneet kirjakauppojen valikoimiin. Kukkaro ei vain ole kertaakaan antanut periksi, eikä näihin opuksiin ole toiveistani huolimatta törmännyt alennusmyynneissäkään. Jossain vaiheessa huokeampia hintoja metsästäessäni tulin sitten törmänneeksi blogikirjoitukseen, jossa vinkattiin suomenkielisten versioiden olevan itse asiassa erään kanadalaiskustantamon muumikokoelmien toisintoja. Tosin sillä erotuksella, että kanadalaisversioissa piirrosjälki on siistitty toisin kuin suomalaisversioissa, joissa painojälkeä ei ole juuri paranneltu sanomalehtilaadusta. En alkanut vertailevaa tutkimusta tekemään, mutta kuulostaa aika oudolta. Kai omistaan pitäisi pitää parempaa huolta?

Lukemani blogikirjoituksen vakuuttamana päädyin lopulta tilaamaan amazonilta kokoelmasarjan kaksi ensimmäistä osaa, kanadalaisversioita kun saa sitä kautta helposti kaksi yhden suomalaisversion hinnalla. Pakko lienee hankkia myös kolme seuraavaa osaa, eli kaikki ne Tove Janssonin itsensä piirtämät (jostain syystä Lars Janssonin piirtäminä muumit eivät minuun samalla tavalla iske). Monta hymyä on näillä jo onnistuttu synnyttämään, mikään ei siis näyttäisi muuttuneen sitten lapsuuden lukukokemusten.

(Tällaisen pimeän vuodenajan keskellä ei myöskään ole varaa vähätellä yhtäkään tekijää, jolla on positiivinen vaikutus mielialaan.)

Muumien myötä toivotan kaikille myös rauhallista itsenäisyyspäivää! Itse juhlistanen kotisohvalla linnanjuhlia katsellen ja leväten, ellen sitten saa jostain valtaisaa energiapuuskaa ja lähde istumaan iltaa miehen kavereiden seuraan. Tänä vuonna itsenäisyyspäivä tuntuu myös aiheuttavan itselleni paljon ristiriitaisiakin tuntemuksia, en vain täysin osaa täsmentää syytä siihen. Paljon liittynee siihen millaiseksi olen kokenut yleisen ilmapiirin muuttuneen tässä maassa viime aikoina.

Paljon onnea kuitenkin rakkaalle kotimaalle! Ja jos vain voisin, antaisin lahjaksi kasoittain avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta. Niitä kun ei varmasti voi toivoa liikaa kenellekään.

Kotivakoojan yöpöydältä

Muutama päivä sitten posti toi paketin Japanista asti. Pieni täkäläinen kirjakustantamo Édition Paumes on ehtinyt julkaista jo hyvän kasan sisustuskirjoja, joiden kuvissa esitellään useiden eri maiden ja kaupunkien koteja. Useissa blogeissa on näitä hehkutettu, joten uteliaisuudesta päätin tilata oman, suomikoteja esittelevän kappaleeni. Taisin jäädä koukkuun. Tekstistähän ei näissä ymmärrä hölkäsen pöläystä, vaikka sitä paljon kuvien ohessa onkin - rikas kuvamaailma kuitenkin riittää. Seuraavaksi haluaisin ehkä tutustua jonkin muun maan koteihin. Tässä suomiversiossa riittää kuitenkin katseltavaa vielä hyväksi aikaa.

Yritän paraikaa herätellä myös lukuharrastusta (kuvien katselun oheen), koska ulkomaailma näyttää paiskovan niskaan päivä päivältä enemmän vettä ja tuulta sun muuta nautinnollista. Kolme kirjaa odottaa lukemistaan yöpöydällä. Yksi elämänkerta, yksi uusi teos suosikkikirjailijalta sekä eräs armaan opiskelutoverini kirjoittama satukirja. Kirjojen lisäksi myös virkkaaminen on tällä hetkellä tosi in. Vaatimattomana tavoitteenani on väsätä musta torkkupeitto makkariin. Neljä mummonneliötä onkin jo valmiina (ja noitahan tarvitsee vielä vähintään joku tuhat, jee)! Peukalot huutavat hoosiannaa jo tässä vaiheessa.

Pientä mummoutumista havaittavissa?

Kivuuksia

Luin loppuun muutama päivä sitten täälläkin mainitsemani kirjan Half the Sky (löytyy muuten suomennettuna nimellä Puolikas taivasta). Teos saavutti tavoitteensa ainakin tämän yksilön kohdalla, jotain konkreettista oli päästävä tekemään.

Olen kuluttanut viime aikoina turhan paljon aikaa miettiäkseni mihin itseäni hyödyttävään sijoittaisin rahojani. Uudet kengät pitäisi hankkia, uusi kamerakin houkuttelisi, uusiin koristetyynynpäällisiin sorruin jo sijoittamaan. Tällaista ajankäyttöä vasten peilaten Kristofin & Wudunnin kirja onnistui varsin hyvin osoittamaan tärkeämpiäkin pohdinnan aiheita.

Kirjan opastuksesta päädyin tutkimaan kiva.org-sivustoa. Kyseessä on amerikkalainen mikrolaina-organisaatio, jonka kautta on mahdollista lahjoittaa pieni summa rahaa jonkin köyhän maan pienyrittäjälle. Tai lainata, kyse kun mikroluotoissa on pienten lainojen myöntämisestä henkilöille joille lainan saaminen olisi muulla tavoin vaikeaa tai mahdotonta. Lainan saaja käyttää rahan pienyrityksensä rahoittamiseen ja takaisinmaksun myötä myös annettu laina palautuu lahjoittajan tilille josta sen voi ohjata edelleen seuraavalle lainaa tarvitsevalle (tai nostaa vaikka takaisin itselleen jos juuri sillä hetkellä ei ole varaa ostaa lisää leipää kaupasta).

Melko lyhyen harkitsemisen jälkeen päätin alkaa mikrolainaajaksi. En oikeastaan löytänyt mitään syytä olla lähtemättä juttuun mukaan, koska reilu 20€ käyttäisin kyllä helposti moneen tuhannesti turhempaankin asiaan. Suurella todennäköisyydellä raha myös palautuisi minulle aikanaan ja voisin lainata sen edelleen jollekulle toiselle. Ja jos ei jostain syystä palautuisi, eipä sekään elämääni kaataisi.

Vietettyäni illan lueskellen eri lainanhakijoiden tarinoita, päätin lopulta lainata oman kaksikymppiseni Sierra Leonessa asuvalle 26-vuotiaalle Marielle. Rahani olisi osana lainaa jolla Marie rahottaisi aloittamaansa vaatekauppaa.

Olen varma että Marie osaa käyttää tuon rahasumman itseäni paremmin. Todennäköisesti olisin ostanut sillä vain jäätelöä tai jotain tyynynpäällisiä.

Paluu elämään

Kummallinen olo.

Jännityksen kautta ahdistukseen.
Ahdistuksen kautta levottomuuteen.
Levottomuuden jälkeen asteittainen paluu arjen tunnottomuuteen?

Tiistaina olin psykologian pääsykokeissa. Viime vuotiseen lähinnä kokeilumielessä tekemääni kokeeseen verrattuna onnistuin huomattavan hyvin. Kun viimeksi palautin tyhjät paperit tilastomatematiikan osalta tajuamatta yhdestäkään tehtävästä mitään, palautin tänä vuonna paperit joihin olin huolella laskenut 5/8 kokeen tilastomatematiikan tehtävistä (ja loputkin olisin osannut laskea jos aika vain olisi riittänyt). Kokeen yleisestä osasta en osaa sanoa mitään.

Huomattavasta petraamisesta huolimatta en usko saavani opiskelupaikkaa vielä tänä vuonna, yli 1500 hakijasta löytyy varmasti 19 minua pätevämpää saamaan kokeesta paremmat pisteet. Suunta on uskoakseni kuitenkin ylöspäin (ainakin jos onnistun pitämään yllä nyt saavuttamani tason matematiikan osalta). Ja koska huomaan jo täyttäneeni kalenterin syksyn osalta jo valmiiksi tavallista tehokkaammin, tuleva syksy olisi tuskin paras mahdollinen uusien opintojen aloittamiseen.

Nakattuani Nummenmaan (toistaiseksi) komeroon olen alkanut paikkailla tyhjähköä oloani muilla kirjoilla. Nyt on menossa hyllyssä jo jonkin aikaa odottanut Nicholas Kristofin ja Sheryl Wudunnin Half the Sky. Kirja kuvaa naiskohtaloita eri puolilta maailmaa, naisena oloa kauheimmillaan rinnakkain selviytymistarinoiden kanssa. Vaikka amerikkalaisten erinomaisuutta auttajina aika ajoin alleviivataan hieman liikaa ja vaikka kaikkein syvällisin teos ei ole kyseessä, on se onnistunut herkistämään jo useamman kerran. Ei ole pahasta avata silmiään kohti muuta maailmaa aika ajoin.

Tänään Akateemisesta lähti mukaan myös kirja, joka nyt odottaa lukemistaan kuin karkkipussin paras karkki syömistään. Kazuo Ishiguron Nocturnes tuoreena suomennoksena. En ollut törmännyt kyseiseen teokseen aiemmin, joten tämän löytäminen oli päivän paras juttu.

Kävimme maanantaina myös katsomassa jo aiemmin täällä mainitsemani, Ishiguron kirjaan perustuvan elokuvan Ole luonani ain. Mielipiteeni: lukekaa kirja. Vaikka nyyhkinkin koko elokuvan loppupuoliskon, kirjan henkeä ei onnistuttu valkokankaalla tavoittamaan. Uskoakseni elokuva toimi minulle koska pystyin sitä jotain vasten peilaamaan, mutta pelkän elokuvan näkevä ei kyllä tämän perusteella saa oikeaa kuvaa itse kirjasta. Elokuva oli ikään kuin kollaasi ydintapahtumista, se ei tavoittanut samanlaista laajuutta ja rauhaa joka alkuperäisteoksessa on.

Loppuun kuva kasvilapsestamme uudessa purkissaan, johon mies tämän viikonloppuna siirsi asumaan. Olen ollut huolissani pienen ja hennon kasvin sopeutumisesta uuteen ympäristöönsä, mutta toistaiseksi nuupahtamisesta ei ole ollut merkkejä. Jos tuo vaikka jaksaisi jatkaa kasvamistaan nyt kun tilaa toiminnan laajentamiselle olisi.

Minun on edelleen vaikea uskoa että tuo tuparikasvimme on pysynyt elossa läsnäolostani huolimatta. Ehkä todellisuus ei tässä(kään) asiassa enää kohtaa sitä kuvaa jonka olen siitä luonut.

Jotain odotettavaa

Harvoin tulee elokuvia, joiden saapumista lähimpään elokuvateatteriin voisin luonnehtia odottavani kuin kuuta nousevaa. Tässä kuitenkin yksi, Kazuo Ishiguron kirjaan perustuva Never let me go. Teattereihin kyseinen pätkä näyttäisi ainakin Helsingissä ilmestyvän maaliskuun alussa. (Tästä kyseisestä elokuvasta oli ennakkonäytös Helsingissä viime vuoden loppupuolella. Kuulin asiasta tietenkin vasta näytöstä seuranneena päivänä. Kyllä, harmitti.)

En uskalla odottaa tältä elokuvalta mahdottomia, koska sen takana oleva kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani (eli rima on kohtuullisen korkealla). Samaan kategoriaan laskeutuvat oikeastaan myös kaikki Ishiguron muut teokset. Lienee myös ainoa koskaan löytämäni kirjailija jonka yksi yksittäinen teos on saanut minut lukemaan koko kirjailijan romaanituotannon hyvin lyhyessä ajassa, ahmintametodilla. Rakastan Ishiguron teosten perusvirettä, joka on rauhallinen, tapahtumia sopivalta etäisyydeltä tarkkaileva ja joka kykenee pureutumaan syvälle ihmisyyteen ilman turhaa pauhaamista ja dramaattisia juonenkäänteitä.

Lukekaa kirja, se kannattaa. Löytyy suomeksi käännettynä nimellä Ole luonani ain. Mutta jos ette ole lukijaihmisiä, käykää katsomassa elokuva. Jälkimmäisestä en tietenkään voi mennä vielä takuuseen, mutta tuskin se nyt ihan täyttä kuraa voi olla.

Samalta kirjailijalta esimerkkiteokseksi kelpaa myös vanhempi Pitkän päivän ilta (josta on myös olemassa elokuvaversio joka on ihan mainio ja jossa näyttelee Anthony Hopkins. En siis ole mikään Hopkinsin suuri ihailija, mutta osaahan se mies näytellä.)