Alkujärkytyksestätoipuja

Blogihiljaisuus on jatkunut rankasti pidempään kuin on ollut tarkoitus. Psykologian opintojen aloittaminen on vaatinut veronsa. Pääsykokeisiin lukeminen keväällä taisi siis olla vasta esimakua, tämä sekä edessä olevat vuodet kun tulevat kaikesta päätellen sisältämään enemmän kirjojen pänttäämistä kuin mikään opinahjoni aikaisemmin.

Mutta näin alkujärkytyksestä toipuessani ja päästessäni asteittain sisälle myös jatkuvaan englanniksi opiskeluun (ymmärsin kyllä kieltä hyvin jo ennen psykologian opintoja, mutta aivot ovat silti joutuneet koetukselle myös tenttikirjojen 95% englanninkielisyydestä), ja toisaalta koulujoululoman rentouttamana, uskallan taas lupailla suurempaa blogiaktiivisuutta. Aiheita on, kunhan istutan itseni koneen ääreen.

Koska nyt joudun kuitenkin sullomaan itseni peittoihin (kiitos huomisen 11 päivän työputken päättävän vuoron), lopetan merkintäni tällä erää tähän. Tai ehkä sittenkin seuraavaan videoon, joka teki tästäkin illasta pikkuisen iloisemman.

Pikaisempiin tapaamisiin!

Mököpäivän herkkulista

Huh mikä päivä. Jollain ilveellä onnistuin keräämään samalle päivälle kaikki minuna olemisen typerimmät puolet. Etten saa aikaiseksi vaikka pitäisi, etten uskalla vaikka pitäisi, etten pääse eteenpäin vaikka pitäisi. Illalla oli pakko hetki vain maata sohvalla ja rypeä itsesäälissä. Pikkuhiljaa tästä on jo noustu. Uusia ideoita kuitenkin kaivataan, jotain millä päästä taas liikkeelle.

Päiväni kirkkain hetki taisi olla jossain myöhäisen aamiaisen kohdilla. Taattu smoothieresepti banaani+jogurtti+appelsiinimehu+marjojamarjojamarjoja ei kykene epäonnistumaan koskaan. Blenderi oli aikoinaan riskiostos. Se on yksi niitä kodinkoneita jotka joko tulevat käytetyiksi - tai hautautuvat lyhyehkön alkuinnostuksen jälkeen ikuisiksi ajoiksi jonkin kaapin perukoille. Myönnettäköön, on tämä oma kappaleenikin muutaman kerran hautautunut. Onneksi kuitenkin vain väliaikaisesti. Omaani estää hautautumasta myös ihana pinkki väri, sitä kun on ilo pitää näkyvillä.

(Huomautettakoon vielä erikseen, että kuvan taustalla näkyvä Baileys ei liity etualalla valmistumistaan odottavaan smoothieen.)

Toinen suuren (luultavasti blenderiä paljon suuremman) kaapinpohjallehautautumisriskin omaa kodinkone nimeltä leipäkone. Omamme saimme vuosi sitten tuparilahjaksi vanhemmiltani, itse olisimme tuskin tulleet hankkineeksi. Ja uskokaa tai älkää, koneen tultua tupaan olemme valmistaneet sillä leivistämme 99,9%! Vaikka esine on ehkä turhan tilaavievä tarkoitukseensa nähden, on sillä kuitenkin monta ominaisuutta puolellaan. Ensinnäkin, on mukavaa nähdä itse mitä leipään tulee (lisäaineilla ei näitä leipiä ole yhtä lailla pilattu kuin kaupan pussileipiä). Toiseksi, leivän valmistus vaatii vain viiden minuutin vaivannäön - ainekset koneeseen, valmis leipä ulos (samalla voi tuntea olevansa paljon aikaansaavampi kuin itse asiassa onkaan). Kolmanneksi, tuoreen leivän tuoksua ja makua on vaikeaa peitota. Leipäkone, suosittelen!

Tämän päivän alakulon aion lopullisesti selättää keskittymällä tuleviin viikkoihin. Ohjelmassa mm. kylpyläreissu työporukalla, huhtikuun aloitus Kööpenhaminassa ja kokonainen viikko perheen ja ystävien seurassa Kokkolassa.

Ennen näitä on kuitenkin suoritettava vähän lisää. Huomenna edessä työpäivä klo 06.30-21.15. Maistuis varmaan teillekin! (Minkä ihmeen tähden en ole jo nukkumassa??)

Huhhei!

Blogi käy tällä hetkellä säästöliekillä. Olen onnistunut lykäämään itseni varsinaiseen työputkeen heti vuoden alkajaisiksi, joten toistaiseksi lupaukset ajan antamisesta itselle eivät ole oikein päässeet toteutumaan. Kunhan saan räpisteltyä vielä muutaman kuuden päivän työviikon ja siinä ohessa onnistun selviytymään uuden musiikkiteatterin kurssista, lienen jo kuivemmilla vesillä. Sitten voinkin alkaa täyspäiväisen pääsykoelukemisen. Nam!

Tällä hetkellä hengissä pysymisen eväät ovat selvät:
- tarpeeksi unta
- tarpeeksi ruokaa
- d-vitamiinin napsiminen
- alla oleva video, jonka haluan nähdä joka aamu (ihan vain koska en pysty katsomaan sitä hymyilemättä)



Minä sydän laiskiaiset.

Kaamospiristäjiä

Joitakin vuosia sitten sain vanhemmiltani joululahjaksi ensimmäisen Arabian muumimukini, tummansinisen Mörkö-aiheisen. En ole koskaan ajatellut alkaa näitä muumimukeja keräilemään, mutta jotenkin tuo yksittäinen muki (vaikka Mörön olemukseen sopiikin) on vaikuttanut kovin orvolta muiden kippojen ja kuppien seassa.

Muutamia päiviä sitten päätin lopultakin hankkia Mörölle kaverin. Päädyin Nipsuun, koska a) Nipsu on ihanin ja b) muki on väritykseltään vastustamattoman turkoosi. Nyt Nipsu on asunut meillä jo pari iltaa ja olen täysin vakuuttunut että hänestä tulee uusi lempparimukini, melko vaatimattomasta tilavuudestaan huolimatta. Hänessä kun on jotain kovin kodikasta ja turvallista sohvapöydän nurkalla istuessaan.

Kotiimme on viimein hankittu myös ensimmäinen joulukoriste ever! En ole turhaan viitsinyt kotiamme koristella, koska vietämme miehen kanssa joulua perheidemme luona. Tämä pöllöhyrränen pysynee käytössä joulun jälkeenkin. Satun nimittäin pitämään pöllöistä ihan ympärivuotisesti, en vain jouluisin.

Taistelu kaamosväsymystä vastaan on juuri nyt kiihkeimmillään. Mikään määrä unta ei tunnu riittävältä, valon määräkin on naurettavan pieni. Kuinka sitä voikin olla näin väsynyt koko ajan? Tälläkin hetkellä päivän jatkuminen tuntuu hyvin epätodennäköiseltä ilman päikkäreitä.

..Saahan kesänodotuksen jo aloittaa?

Silmäyksiä harmaan läpi

Talvi ei ole edennyt lainkaan kuten olin odottanut. Viikkoja sitten jo ennustin miehelle että ensilumi sataisi ihan lähipäivinä. Eipä satanut, taidan olla sääsammakkoakin lahjattomampi tässä. Vettä on sentään tullut taivaalta päivittäin, tuuli on viskonut puita ja vääristänyt heijastukset ikkunassa, eikä taivas ole juuri viitsinyt vaihtaa harmaata asuaan valoisampaan. Valon puute on heijastunut suoraan jaksamiseen. Unta riittäisi päiväkausiksi, olo on vetämätön ja ajoittain alakuloinenkin. Onneksi ovat d-vitamiinit ja kirkasvalolamppu. Ilman niitä tuskin saisin itseäni sängystä ylös aamuisin.

Kaikki edelliset seikat huomioon ottaen onkin erikoista, että olen viime aikoina ollut innostuneempi kuin aikoihin. Tämä voi johtua monesta asiasta:

- lähestyvästä vuoden vaihtumisesta, mielessäni tämä edustaa mahdollisuutta monelle uudelle alulle
- lähestyvästä 26-vuotissyntymäpäivästä, myös mahdollisuus uusille aluille (ikäkriisi, pysy poissa!)
- syksyn säästösuunnitelmien onnistumisesta, kädestä suuhun eläminen tuntuu aiheuttavan yllättävän paljon stressiä ja toisaalta säästöjen turvin uskaltanen lähitulevaisuudessa vapauttaa enemmän päiviä muille kuin tienestitöille
- niistä monista ideoista ja projektinsiemenistä jotka ovat mielessäni itäneet jo pidemmän aikaa ja osin jo etsineet muotoaan mm. töherryksinä ja satunnaisina tekstinpätkinä luonnoskirjan sivuilla
- ylipäänsä mielialan paranemisesta viime aikoina, harmaasta talvesta ja kaamosmasennusoireistakin huolimatta (ristiriitaista, eh?)

Lähitulevaisuuden suurimpana haasteena lienee tämän kaiken innostuneisuuden kanavoiminen pidemmälle aikavälille. Satun olemaan hyvin spontaani innostuja, innostun asioista palavasti hetkessä mutta yhtä nopeasti nuo innostukseni usein sammuvatkin.

Olen kuitenkin huomannut että minulle sopii hyvin selkeiden ja hiukan jäykkienkin sääntöjen laadinta. Hyvänä esimerkkinä toimikoot karkkilakkoperinteeni. Tämän vuoden, kuten usean menneen, olen onnistunut elämään karkkilakossa jossa olen kieltänyt itseltäni tiukasti kaikki tuotteet joita todennäköisimmin myydään kaupan karkkihyllyssä. Saan siis ostaa pussin fanipaloja mutten suffelipatukkaa. Monista tämä on kuulostanut huijaukselta, mutta se on erittäin hyvin karsinut elämästäni esimerkiksi ne satunnaiset ostoskoriin lipsahtaneet suklaapatukat ja ohjannut etsimään vaihtoehtoa vaikkapa hedelmäosastolta.

Tämän meneillään olevan karkkilakkoni aion lopettaa vuoden vaihtuessa seuraavaksi. Haluaisin kuitenkin muuntaa tämän karkkilakkoperiaatteeni joksikin innostuksiani hyödyttäväksi. Toisin sanoen minun olisi kehitettävä itselleni metodeja jotka auttavat pitkäjänteisessä työskentelyssä. Karkkilakkovuosista tulkoot metodietsintäni esikuva ja kannustin! Ensi vuonna haluaisin saada aikaiseksi vaikka ja mitä.

(PS. Pitkäjänteisyystyöskentelyvinkkejä otetaan myös vastaan.)

Murrrh!

Olen havainnut viimeaikaisten merkintöjeni käsitelleen lähinnä kaikkea muuta paitsi sitä mitä minulle tällä hetkellä kuuluu. Syy on kuitenkin yksinkertainen - minulle kuuluu töitätöitätöitä. Tällä hetkellä teen työvuoroja sellaista näpsäkkää kuuden vuoron viikkotahtia, joten aikaa ei juuri jää muulle elämälle (työpaikassani kun vuorojen keskipituus on 7-8h iskettynä mahdollisimman hankalasti keskelle päivää). Tarkoitus olisi rauhoittaa tahtia mahdollisimman pian vuoden vaihduttua, sillä mm. pääsykoelukemiseen täytyy varata hyvä kasa aikaa. Tällä hetkellä tavoite on kuitenkin painaa duunia tukka putkella ja kasvattaa säästötilin saldoa nyt kun töitä riittää ja aikaakin toistaiseksi on.

Jatkuvalla vuorotöiden paiskimisella on kuitenkin veronsa (ylläriii!). Väsymys on vain yksi niistä, lisäksi löytyy mm. tuttua turhautumista siihen, kun juuri mitään ei tunnu saavan aikaiseksi. Olisi paljon juttuja joita haluaisi toteuttaa, paikkoja joissa haluaisin käydä ja ystäviä joita haluaisin tavata, mutta kun klo 21 jälkeen illalla könyää kotiin, tuntuu paikka sohvan ja television välissä väistämättä parhaalta olemisen pisteeltä.

Lisäksi töiden riittämiselläkin on kääntöpuolensa. Esimerkiksi se, ettei minulle toiveistani huolimatta voitu antaa vapaata syntymäpäiväkseni (enkä ole tästä epäkohdasta onnistunut vielä useista yrityksistä huolimatta pääsemään eroon). Voisin kyllä kärsiä vaieten, ostaa ruokiksella itselleni jäätelölahjan lohdukkeeksi ja heittää koko asian vitsiksi. Tällä kertaa hyllyllä kuitenkin sattuu odottelemaan jo lippu oopperaan, muiden suunnitelmien lisäksi. Tiedän että pitäisi olla onnellinen kun töitä riittää eivätkä rahat lopu kesken. Epäreiluuden tunnetta on kuitenkin ajottain vaikea väistää.

Onneksi mies lohdutti tuomalla berliininmunkin töihin ja palauttamalla erään tenttikirjan kirjastoon puolestani. Epäonnisuus on aiemminkin todettu ohimeneväksi tilaksi. Kyllä tämä tästä!

Kuva weheartit.com

Money, money, money

Jännittävämpien aiheiden puuttuessa ajattelin kirjoittaa jokusen rivin aiheesta, joka on tullut itselleni entistäkin ajankohtaisemmaksi nyt aloitettuani tiukan säästökuurini. Kyse on rahasta. Jostain mitä minulla ei suurin määrin ole, mutta joka silti onnistuu pitämään itsensä tiukasti osana arkista elämää.

Tämä aihe vaatii kuitenkin rehellisen tunnustuksen. Olen ollut säälittävän huono rahan kanssa siitä lähtien kun olen sitä päässyt käsittelemään. Säästäminen on ollut minulle kutakuinkin outo käsite ja huolimattoman rahankäsittelyn takia olen elänyt kotoa muutettuani miltei jatkuvasti kädestä suuhun. Satunnaisesti olen toki onnistunut saamaan kasaan jonkin isomman summan, yleensä jotain matkaa varten, mutta pian säästötilini saldo on taas huvennut nollaan.

Suurin rahakriisini sai alkunsa muutettuani Helsinkiin ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani. Yhtäkkiä opiskelijabudjettini kasvoi ja minulla alkoi olla varaa asioihin. Tämä tuntui suurelta varsinkin kun olin ensimmäisen Helsinki-vuoteni elänyt käytännössä vanhempieni avustuksella, opintotuki kun hupeni kokonaisuudessaan vuokraan. Aloin hankkia holtittomasti kaikkea haluamaani ja pian löysin myös osamaksujen ja opintolainan hetkelliset ilot. Aloitin yksinkertaisesti liian leveän elämän.

Muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni tilanteesta, jossa minulla ei enää ollutkaan varaa maksaa laskujani. Totuin muistutuslaskuihin ja lopulta perintätoimistojen kirjeisiin. Pahimmillaan en edes avannut postiluukusta tipahtaneita laskuja vaan keräsin ne epämääräiseen kasaan keittokomeroni nurkkaan. Klassinen talousvaikeuksissa olevan oire. Miksi avata kirjeitä kun tietää ettei kykenisi maksamaan? Rahaongelmien myötä tulivat myös ahdistus, häpeä ja jatkuva stressi. Liikuin pitkään ihan siinä reunalla, maksoin laskut kun oli aivan pakko ja onnistuin nipinnapin säilyttämään luottotietoni.

Käänne parempaan tapahtui lopulta noin kaksi vuotta sitten. Tuosta käänteestä kiitän lähes täysin nykyistä parisuhdettani, kuulostipa se kuinka pehmoiselta tahansa. Mies sattui yksinkertaisesti olemaan minua huomattavasti vastuullisempi raha-asioissaan ja se kävi pahasti luonnolle. Tilanne tuntui masentavalta, vaati monet itkut ja ongelman olemassaolon myöntämisen erityisesti itselle. Lopulta onnistuin kuitenkin laatimaan itselleni tiukan suunnitelman päästäkseni eroon piinaavasta laskuvuoresta keittokomeroni nurkassa. Kiristeltyäni hammasta useita kuukausia sain itseni viimein turvallisille vesille. Siinä sivussa onnistuin tekemään talousasioiden hoidosta itselleni mieluisan harrastuksen.

Enää en muista milloin olisin viimeksi saanut kirjeen perintätoimistolta. En itse asiassa muista saaneeni muistutuskirjeitäkään lähemmäs kahteen vuoteen, sillä lähes poikkeuksetta kykenen maksamaan laskuni heti niiden tipahtaessa luukusta. Myös vanhempien rahallisesta tuesta olen onnistunut luopumaan ja näin itsenäistymään taloudellisesti. Nämä ovat minulle valtavia ylpeydenaiheita, koen kyenneeni pelastautumaan siitä suosta, jossa yhä useammat nuoret tällä hetkellä uivat. Oppi on tullut kantapään kautta mutta jäädäkseen.

Oma pelastukseni oli lopulta jokin, jota tätä nykyä kutsun budjetointiharrastukseksi. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan excelillä viikottain (jopa useammin) laatimastani laskelmasta johon kirjaan mahdollisimman tarkasti tuloni eli tulevat palkat (jotka osa-aikaisella vaihtelevat kuukausittain sadoillakin euroilla) sekä menot. Teen erotukset, arvioin paljonko voin säästää ja paljonko pystyn käyttämään perusmenoihin kuten ruokaan ja satunnaisiin huvituksiin. Budjetin laatimisesta on tullut minulle ajan myötä miltei pakkomielle tai sitten vain yhtä arkinen toiminto kuin hampaidenpesusta. Olen oppinut rakastamaan taulukoiden laatimista ja sitä että tiedän jatkuvasti omat rajani.

Tiedän, että olisin voinut kulkea helpommankin reitin päästäkseni nykyiseen tilanteeseen. Toisaalta tilanteeni voisi olla huomattavasti huonompi, olisin voinut menettää luottotietoni ja velkaantua monin verroin pahemmin. Budjettiharrastusta voin ja haluan silti suositella ihan jokaiselle, vaikka vain sen takia että se todella on hauskempaa kuin voisi kuvitella! Turvallissuudentunnetta lisää se, ettei yksi huomattava osa arkea ole enää "pimeää aluetta".

Tuhlailun kanssa joudun edelleen kamppailemaan, kaikkea ei muuteta hetkessä. Parannettavaa on myös budjettien laatimisessa, toisinaan huomaan kaunistelevani saadakseni luvut miellyttämään silmääni enemmän. Nämä tuntuvat kuitenkin pikkujutuilta. Kun ahdistus on onnistuttu karkoittamaan, on viimein aikaa opetella rauhassa vaikkapa sitten säästämisen jaloa taitoa.

Lopulta on myönnettävä yksi asia. Vaikka raha ei tuo onnea, antaa se silti oman pienen apunsa monen suuremman haaveen toteutumiseen.

Kuvat weheartit.com

Yksi päätös, kaksi elokuvaa

Tulin juhlittua lauantaita seuranneena väsyneenä sunnuntaiaamuna tehneeksi hieman suunnittelemattoman siirron, joka on samalla sekä fiksuimpia että ahdistavimpia päätöksiäni hetkeen. Laitoin pankille viestiä halukkuudestani aloittaa opintolainan takaisinmaksun 150e per kuukausi. Suuri raha opiskelijalle, mutta mietittyäni hetken asiaa (ja tutkittuani nykyistä maksusuunnitelmaa jota noudattaen laina olisi maksettu pois vuonna "en halua edes ajatella ikääni silloin") totesin ainoan todellisen jarrun olevan se, että "sittenhän minulla ei ole yhtä paljon rahaa kivoihin juttuihin!" Sanoinpa siis itselleni "Aikuistu nainen!" ja klikkasin lähetä-painiketta, tosin siis suurelta osin pöhnäisen oloni yllyttämänä.

Lopulta kyse on oman tyhmyytensä takaisinmaksusta, maksan takaisin lainaa jonka otin opiskellessani tutkintoa jota en koskaan tule viemään loppuun. Jos nyt päättäisin, laina jäisi ottamatta. Ainahan voisi ajatella sen rahan olleen tarpeen silloin mutta.. not really. Jos jotain olen todella joutunut oppimaan kantapään kautta, niin omien talousasioideni hoitamisen. Nyt ollaan onneksi jo kuivilla vesillä (satunnaisia heräteostoksia emme laske mukaan tähän yhtälöön).

Asiasta seuraavaan. Tänään Finnkinon superpäivää hyödyntäen tulimme käyneeksi illalla elokuvissa x 2. Toisaalta, koska halvempaa hintaa kannattaa hyödyntää ja toisaalta, koska emme osanneet valita vain yhtä elokuvaa katsottavaksemme. Lopulta päädyimme katsomaan Terrence Malickin The Tree of Lifen sekä Kaurismäen Le Havren.

The Tree of Lifesta olin kuullut erinäisiä suitsutuksia etukäteen, mutta huono nimimuistini ei sallinut minun yhdistää elokuvan takaa löytyvää Malickia aiemmin näkemiini elokuviin. Paremmin elokuvia tunteva ystäväni (kiitos Lassi!) onnistui kuitenkin valistamaan minua sen verran, että saatoin todeta nähneeni aikaisemmin ainakin yhden teoksen samalta ohjaajalta, The New Worldin. Kyseisen elokuvan muistan hitaasti etenevänä mutta visuaalisesti äärimmäisen kauniina.



The Tree of Life vastasi varsin hyvin aiempaan muistikuvaani The New Worldista. Reiluun kahteen tuntiin oli mahdutettu sadoittain kauniita kuvia ja niihin liitettyjä arvoituksia. On ilahduttavaa nähdä elokuva joka uskaltaa vaatia katsojalta aikaa ja ajattelua. Syvemmällekin olisi kuitenkin voitu haroa tai etsiä kiinteämpiä yhteyksiä kaiken näytetyn välille. Tiheä kuvien väläyttely kun herätti aika ajoin kysymyksen siitä, haluaako ohjaaja nyt oikeasti sanoa jotain juuri tällä ja tällä kuvalla vai vain näyttää sen koska se on nätti. Toisaalta ei haitannut liiemmin, katsomiseen saattoi asennoitua myös kuin taidenäyttelyssä käymiseen.

Jälkimmäisenä katsomamme Le Havre puolestaan osoittautui sydämensulatuskamaksi. Niin paljon lämpöä, inhimillisyyttä, toivoa ja hiljaista huumoria ympättynä samaan pakettiin, kaikki elokuvien normi perushösääminen tuntuu niin turhalta kun näkee esimerkin siitä miten pienillä elementeillä voidaan luoda niin suuria hetkiä. Juuri näin! Katsokaa tämä elokuva.

Syysmyrskyt repivät maailmaa ikkunan takana, illalla olin hetken huolissani kaikkien metsän eläinten pärjäämisestä tällaisella säällä. Meitä taas repivät yhtä lailla äänet rakennuksen sisällä. Hissit kun on laitettu vaihtoon ja edellisten purkamisesta lähtevä ääni on varsin läpitunkevaa laatua. Nukkumaan on pyrittävä menemään ajoissa, aamuherätykset kun tarjotaan ihan talon puolesta.

Pimp my Pinnatuoli

Se iski taas, pesänrakennusvimma! Tämä vaikuttaisi olevan jokasyksyinen ilmiö. Kun oleminen siirtyy ulkoa yhä enemmän ja enemmän sisätiloihin, tekee mieli askarrella kodista vielä hiukan lämpöisempi ja mukavampi paikka asua.

Eilen sain ex tempore-luontoisen idean kuluttaessani yksin saunavuoroamme Jukan paahtaessa töissä. Päätin toimia sunnuntaifiiliksen voimin, muina viikonpäivinä kun ryhdyn huomattavasti epätodennäköisemmin toteuttamaan yhtäkkisiä ideoitani. Otin bussin Ruoholahteen ja kävin K-raudassa ostamassa purkin mustaa maalia. Oli aika antaa makkarissa lojuville pinnatuoleille uusi ja ehompi ulkonäkö.

Nämä kaksi tuolia ovat viimeiset ja ilmeisesti kestävimmät niistä neljästä, jotka sain Helsinkiin muuttaessani lahjoituksena silloiselta vuokranantajaltani. Näillä on siis olemassa hentoinen tunnearvo, jos ajattelee niiden olevan ensimmäiset kalusteeni muutettuani nykyiseen kotikaupunkiini. Pitkään ne ovat kuitenkin vain ajelehtineet nurkissa ajaen mm. yöpöydän virkaa. Ilmaiskappaleina, jo käytössä nuhraantuneina ja kaikin puolin varsin tavallisina lajinsa edustajina katsoin niiden olevan erinomainen kohde kaltaiselleni kokemattomalle tuunaajalle.

Homma alkoi kevyellä hionnalla, jonka totesin toimintona olevan aika pyllystä. Mutta itse maalaaminen taitaakin olla se "jälkkäriosuus". Maalaamiseen käytin näköjään Tikkurilan Helmi-kalustemaalia. Tapanani on rautakaupassa asioidessani heittäytyä täysin asiantuntemattomaksi (ihan kuin se toisaalta vaatisi mitään erityistä heittäytymistä), joten täysin kyseenalaistamatta hyväksyin myyjän minulle valitseman maalin. Onneksi väri oli helpolla päätetty ja ilmoitettu, ja kiiltävän pinnan valitseminenkin tuli aika vahvalla selkärankatuntumalla. Voi olla että olisin ilman myyjän apuakin päätynyt tuohon ostamaani maalipurkkiin, täytyyhän sen sopia jos kyljessäkin on tuolin kuvia!

Vaikka tuunausprojektini oli tarkoitus olla nopeahko sunnuntaiprojekti, ehdin sunnuntaina hioa ja maalata ensimmäisen maalikerroksen vasta toiseen tuoleista. Pidemmälle en ehtinyt valon loppuessa parvekkeelta. Maanantaiaamuna ensimmäinen tuoli sai toisen maalikerroksensa ja toinen tuoleista puolestaan hiontansa ja ensimmäisen maalikerroksensa.

Sunnuntai-iltana ensimmäisenä maalia pintaansa saanut tuoli nostettiin parvekkeelta kuivempiin sisätiloihin kuivumaan ja totesin jo tuolloin tuunausprojektini onnistuneeksi ideaksi. Musta tuoli istuu paljon paremmin kämppään jossa suurin osa kalusteista on jo valmiiksi tummia, pienellä vaivalla kodista tuli himpun verran yhtenäisempi. Kaikeksi onneksi tämä idea hyppäsi mieleeni tässä vaiheessa syksyä, myöhemmin parvekkeen lämpötila ei olisi kenties sallinut enää tällaisia projekteja.

Ja siinäpä ne nyt ovat! Tosin toinen vielä yhtä maalikerrosta vailla, mutta kuitenkin. Tuunaaja on erittäin ihastunut (tämänhetkiseen) lopputulokseen. Tylsähköt tuolit muuttuivat kerrasta mielekkääksi osaksi muuta sisustusta. Pesänrakennusvimmaa tämä ei kylläkään helpottanut, todennäköisesti vain pahensi. Mitä sitä seuraavaksi keksisi..?

(Näiden risaisemmat selkänojattomat sisaruksetkaan eivät ole muuten vielä polttopuiksi joutuneet. Satuin bongaamaan ne elokuisella Kokkolan reissullamme saunamökistämme, äidin maalaamina ja jakkaroiksi tuunaamina.)

Niin ne lapset kasvaa

Kasvilapsemme on saavuttanut murrosiän ja kasvaa tällä hetkellä silmissä. Uutta lehteä pukkaa miltei päivittäin, ihan kuin tällä olisi hirveä hätä kasvaa mahdollisimman suureksi ennen syksyä ja pimeyttä. Minne katosi se säälittävän pieni kasvinalku joka oli miltei hukkunut omaan multapaakkuunsa kun se tuotiin tupareihimme sanomalehteen paketoituna?

Eilen mies lunasti lupauksensa, hankki kakkuainekset ja keikautti tarjolle mansikkatäytekakun! Syy kakulle oli tosin matkalla hieman muuttunut, nyt se oli leivottu psykalle pääsyni kunniaksi kun sen alunperin piti olla kandiutumiskakku. Tosin mies on lupaillut leipovansa minulle kakun jo hyvin moneen juhlaan, joten tämä kakku ajakoot yhtä lailla kaikkien kakuttomien synttäreideni kuin opiskelusaavutusteni juhlistamisen virkaa. (Tätä ei pidä ymmärtää niin että olisin jatkuvasti vaatimassa itselleni herkkuja. Silloin tällöin olen myös vaatimatta, esim. nukkuessani.) Maku kakussa oli erinomainen, täytteenä mansikoiden lisäksi melonia (ostimme jo toisen minimelonin, kesän hitti tässä taloudessa), kostukkeena sitruunaa. Paras juttu kakussa on ehkä kuitenkin se, että siitä on vielä puolet jäljellä!

Kakku muistutti siitä surullisesta tosiasiasta, että olen kuluvana kesänä syönyt aivan liian vähän tuoreita mansikoita. En ole tosin heittänyt talviturkkiakaan tälle vuodelle, moni kesäjuttu on siis vielä vaiheessaan. (Ajattelin tosin heittää talviturkkini elokuussa Välimereen, mutta se on kuulemma huijausta. Pyh.)

Teurastus

Ostin melonin ja puin sen. Jälkiruokasuunnitelmat menivät uusiksi siltä illalta.

Tänään mies sai minut viimein vakuutetuksi siitä, että melonin oli aika tulla syödyksi. En halunnut katsella valmistelutoimia huivin riisumista pidemmälle.

Rauha hänen vetiselle sielulleen. Hyvältä maistui.

Kesäkesäkesäkesä!

.. Ja senpä kunniaksi istuu tämä tyttö päivänsä sisätiloissa pohtimassa kuinka pitäisi mennä vaikka minne, yleensä rannalle, mutta joko olen aina koululla/töissä/liian väsynyt, kiitos töiden ja koulun. Ns. pinnistysviikot menossa, kaksi yhteisten opintojen kurssia ja muutamat rästiesseet niin kandi on kursittu kunnialla kokoon. Vapaata aikaa ei ennen tuon tavoitteen toteutumista kalenterista löydy, mutta kun näin lähellä ollaan niin motivaatiokin on ihan kiitettävä. (Ilmeisesti olen onnistunut imemään kaiken työmotivaationkin opiskelukäyttöön, koska töissä oleminen on tällä hetkellä todella tuskallista. Olen melko varma että urani nykyisessä työpaikassa alkaa olla ehtoopuolellaan, ainakin jos fiilikset eivät tästä ala kohoamaan.)

Kiireestä huolimatta onnistuin eilen viimein toteuttamaan ensimmäisen rantamöllötykseni tälle kesälle, kun luovan kirjoittamisen kurssilta saimme lähteä hieman aikaisemmin harjoittamaan itsenäistä työskentelyä. Minun itsenäinen työskentelyni oli täten makoilua Larun kallioilla, seurana A.S Byattin Riivaus jonka olen viimein saanut kaivettua kirjahyllystä luettavakseni, sekä n. 1000 pikkuhyönteistä jotka eivät millään halunneet jättää rauhaan. Ei tehnyt hyvää kouluhommien edistymiselle tuollainen makoilu, mielenterveydelle sitäkin enemmän!

Seurailin pitkään myös eri lintulajien toimintaa rannassa. Yksi tunnistamattomaksi jäänyt vesilintuyksilö taisteli pitkään omaan kokoonsa suhteutettuna ison kalanmöhkäleen kanssa, joka kiemurteli ja karkaili ja taisi onnistua muutaman kerran karkaamaan vielä matkalta linnun vatsaan. Lopulta taistelu päättyi linnun voittoon, kiemurteleva olio katosi tämän vatsaan. Minä puolestani pohdin vielä useaan otteeseen illan aikana, miltä tuntuisi niellä jotain elävänä sillä tavalla ja tuntea kuinka se jokin vielä kiemurtelisi vatsassa ja hiipuisi sitten hitaasti. En usko että nauttisin.

Rantaelämän virkistämänä jatkoin iltaa vielä Vallilaan, pelaamaan erän Talismania Riikan ja Lassin luona. Ystäväni ovat jokin aika sitten ottaneet kämppiksikseen kaksi persialaista kissaa joihin olen syvästi ihastunut (vaikkakin ovat jo aiheuttaneet minulle mm. viikon nuhataudin, kiitos astmaisuuteni). Kissaa en pystyisi ikinä itse ottamaan, olen niille liian allerginen, mutta silloin tällöin olen valmis riskeeraamaan terveyteni ihan vain halatakseni jotain näin suloista!

Pihalla käydään humalaista keskustelua josta olen toistaiseksi onnistunut kuulemaan vain sanat 'eturauhanen' ja 'kameli', välillä joku myös imitoi suden ulvontaa. Kesä tekee ihmisistä niin ihanan vapautuneita.

(Olen viime päivinä testaillut uutta kameraani. Olin ollut pitkään tyytymätön pokkarikameraani, jonka aikoinaan ostin juurikaan vertailematta vaihtoehtoja. Sen ottamat kuvat olivat selvästi melko kehnolaatuisia, päättelin tämän eritoten siitä kuinka helposti aina sopivan tilaisuuden tullen sorruin syrjähyppyihin ja napsin kuvia kavereiden kameroilla ennemmin kuin omallani. Ja yhteen syrjähyppyyn tuo suhde ex-kamerani kanssa päättyikin, napsittuani ystävieni tupareissa 85% kuvista muilla kameroilla vaikka omani oli laukussa mukana. Muutama viikko sitten lähti tilaukseen Canonin S95, johon päädyin tehtyäni huomattavasti paremman pohjatyön perusteella, luettuani arvosteluja ja keskustelupalstoja yms. Kameran sain käyttööni viime viikolla, kun lähi-Siwan henkilökunta viimein onnistui sen löytämään, ja olen ollut tyytyväinen. Uskoakseni tämä suhde kestää edellistään pidempään. Yllä olevat kuvat on kaikki napsittu tällä uudella ystävälläni..)

Strömsö, here I come!

Kolmen aamuvuoron putken jälkeen pää on täynnä huminaa ja jatkuvan väsymystilan aiheuttamaa humalaa. Kulunut päivä uhkasi myös kääntyä täydeksi katastrofiksi, seuraavista syistä:

1. Päivällä minulle selvisi että toukokuun alussa käyttämäni kesälomaviikko koostuikin VIIME VUODEN kesälomapäivistä (mistä helkkarin varastosta lienevät nekin kaivaneet). En siis ole saamassa lomarahoja ennen elokuuta. Kiristi hermoja.

2. Töiden jälkeen väsytti ja otin päikkärit. Päikkäreiden jälkeen olen poikkeuksetta vihainen kuin herhiläinen, niin tänäänkin. Hyvä pohja kaikella muulle ikävälle.

3. Ostin uudet kengät hätäostoksena, koska töistä lähtiessäni olikin kesä ja säikähdin koska tajusin ettei minulla ole kunnollisia kesäkenkiä. No, ei ole vieläkään. Lähdettyäni myöhemmin päivällä koeajamaan uusia kesäkenkiäni ne onnistuivat sahaamaan kantapääni verille. Nyt on laastaria ja rakkoa.

4. Sain ilmoituksen kamerapakettini saapumisesta lähi-Siwaan (joka ei oikeastaan ole kauhean lähellä). Lähdinpä siis hakemaan uutta kameraani heti, toivoen sen kohottavan mielialaa. Mutta nilkutettuani jalat verillä Siwalle pidemmän reitin kautta (koska vastaani uhkasi kävellä eräs ex jota en oikeastaan halunnut jalkavammaisena kohdata ja oli pakko kiertää) Siwan työntekijät eivät sitten löytäneetkään pakettiani vaikka etsivät sitä kahden ihmisen voimin n. vartin. Samalla n. 10 hengen jono kasaantui taakseni ähkimään turhautumistaan (kannattaako tulla ruokaostoksille n. kymmenen neliön yhden kassan Siwaan jos ei ole valmis seisomaan jonossa ja odottamaan palvelua?) No, käskivät sitten tulla perjantaina kysymään uudestaan kun olisi myymäläpäällikköä ja matkahuollon asiakaspalvelua ja muita ylijumalia tavoitettavissa. Eipä siinä. Nilkutin verisin jaloin takaisin kotiin.

Seuraavista syistä päiväni ei lopulta ollut totaalinen katastrofi:

1. Mies laittoi herkkuruokaa.

2. Mies yritti valmistaa kinuskikastiketta joka uhkasi muuttua isoksi sokeriköntiksi. Pelastin kastikkeen ja tunsin oloni sankarilliseksi.

3. (Olen syvästi otettu että olen saanut syntyä samana vuonna tämän mestariteoksen kanssa)

Pannukakkuaavikko

Töissä käyminen vahingoittaa elämää lukemattomilla tavoilla.

Yksi harmittavimmista on ruokailutottumusten kapeutuminen eineksiin ja muuhun yksipuoliseen höttöön. Jalot ajatukset eväiden valmistamisesta kuolevat nopeasti, kun työvuoroja kertyy samalle viikolle usein 5-6 ja kotiin päästessä mielekkäin vaihtoehto on keittiössä hääräämisen sijaan sohvalla makaaminen.

Lisäksi (kuten olen tainnut ennenkin mainita) kunnostaudun itse hyvin harvoin minkäänlaisessa keittiötoiminnassa. Olen huomannut kahden vuoden aikana tulleeni pikkuhiljaa riippuvaiseksi rakkaani ruoanlaittotaidoista. Koska tämä on keittiön puolella huomattavan paljon itseäni taitavampi ja luovempi (tai sitten vain rohkeampi), suostun usein ottamaan kontolleni suurimman osan siivoustöistä - ihan vain että voisin helpommin suostutella miehen laittamaan ruoat itseni sijaan.

Näistä lähtökohdista käsin valmistetaan pienellä vaivalla arjen hurmostila, jonka tärkeimmät ainekset ovat vapaapäivä, keittiön puolelle onnistuneesti suostuteltu mies ja kotitekoinen ruoka. Viime viikkoina näiden tuloksena on syöty mm. simpukka-katkarapusalaattia ja fish&chipsejä. Pöydän ääressä on kieltämättä istunut erittäin tyytyväinen ja hyvin ruokittu tyttöystävä.

Eilen oli kuitenkin poikkeuksellinen päivä - myös minä kunnostauduin kokkaushommissa (sivuhuomautus: vihaan termiä 'kokata' kaikissa taivutusmuodoissaan enkä oikeastaan ymmärrä miksi käytin sitä tässä)! Kun mies onnistuneesti huolehti siitä "oikeasta ruoasta" ja valmisti pastaa pastakastikkeineen, parmankinkkuineen, basilikoineen ja rucoloineen, otin minä vastuulleni jälkiruoan ja henkilökohtaisen bravuurini - pannukakun! Sen valmistus on vuosien varrella muuttunut yhä helpommaksi, ohjekin löytyy helposti kun vain avaa keittokirjan sen rypistyneimmän ja kuluneimman aukeaman kohdalta. Vaniljajäätelön ja vadelmahillon kanssa erittäin maistuvaa, kiinnittämättä huomiota siihen kuinka erinomaisen lihottavasta ruokalajista on kyse.

Hyvä ruoka osoittautuu yhä uudelleen yhdeksi parisuhteen parhaista puolista. Kuluneiden kahden vuoden aikana olen syönyt parempia ruokia ja ylipäänsä paremmin kuin koskaan ennen. Lisäksi kokeilunhaluni erilaisten ruokien suhteen on kasvanut jatkuvasti. Jos joku olisi ennen tätä parisuhdetta sanonut että lempiruoka-aineksiini tulisivat vielä kuulumaan esim. linssit, simpukat ja soijasuikaleet, olisin todennäköisesti pudistellut päätäni. Tässä hetkessä puditelen päätäni ainoastaan omalle rajoittuneisuudelleni.

Seuraavia vapaapäiviä odotellessa..

Paluu elämään

Kummallinen olo.

Jännityksen kautta ahdistukseen.
Ahdistuksen kautta levottomuuteen.
Levottomuuden jälkeen asteittainen paluu arjen tunnottomuuteen?

Tiistaina olin psykologian pääsykokeissa. Viime vuotiseen lähinnä kokeilumielessä tekemääni kokeeseen verrattuna onnistuin huomattavan hyvin. Kun viimeksi palautin tyhjät paperit tilastomatematiikan osalta tajuamatta yhdestäkään tehtävästä mitään, palautin tänä vuonna paperit joihin olin huolella laskenut 5/8 kokeen tilastomatematiikan tehtävistä (ja loputkin olisin osannut laskea jos aika vain olisi riittänyt). Kokeen yleisestä osasta en osaa sanoa mitään.

Huomattavasta petraamisesta huolimatta en usko saavani opiskelupaikkaa vielä tänä vuonna, yli 1500 hakijasta löytyy varmasti 19 minua pätevämpää saamaan kokeesta paremmat pisteet. Suunta on uskoakseni kuitenkin ylöspäin (ainakin jos onnistun pitämään yllä nyt saavuttamani tason matematiikan osalta). Ja koska huomaan jo täyttäneeni kalenterin syksyn osalta jo valmiiksi tavallista tehokkaammin, tuleva syksy olisi tuskin paras mahdollinen uusien opintojen aloittamiseen.

Nakattuani Nummenmaan (toistaiseksi) komeroon olen alkanut paikkailla tyhjähköä oloani muilla kirjoilla. Nyt on menossa hyllyssä jo jonkin aikaa odottanut Nicholas Kristofin ja Sheryl Wudunnin Half the Sky. Kirja kuvaa naiskohtaloita eri puolilta maailmaa, naisena oloa kauheimmillaan rinnakkain selviytymistarinoiden kanssa. Vaikka amerikkalaisten erinomaisuutta auttajina aika ajoin alleviivataan hieman liikaa ja vaikka kaikkein syvällisin teos ei ole kyseessä, on se onnistunut herkistämään jo useamman kerran. Ei ole pahasta avata silmiään kohti muuta maailmaa aika ajoin.

Tänään Akateemisesta lähti mukaan myös kirja, joka nyt odottaa lukemistaan kuin karkkipussin paras karkki syömistään. Kazuo Ishiguron Nocturnes tuoreena suomennoksena. En ollut törmännyt kyseiseen teokseen aiemmin, joten tämän löytäminen oli päivän paras juttu.

Kävimme maanantaina myös katsomassa jo aiemmin täällä mainitsemani, Ishiguron kirjaan perustuvan elokuvan Ole luonani ain. Mielipiteeni: lukekaa kirja. Vaikka nyyhkinkin koko elokuvan loppupuoliskon, kirjan henkeä ei onnistuttu valkokankaalla tavoittamaan. Uskoakseni elokuva toimi minulle koska pystyin sitä jotain vasten peilaamaan, mutta pelkän elokuvan näkevä ei kyllä tämän perusteella saa oikeaa kuvaa itse kirjasta. Elokuva oli ikään kuin kollaasi ydintapahtumista, se ei tavoittanut samanlaista laajuutta ja rauhaa joka alkuperäisteoksessa on.

Loppuun kuva kasvilapsestamme uudessa purkissaan, johon mies tämän viikonloppuna siirsi asumaan. Olen ollut huolissani pienen ja hennon kasvin sopeutumisesta uuteen ympäristöönsä, mutta toistaiseksi nuupahtamisesta ei ole ollut merkkejä. Jos tuo vaikka jaksaisi jatkaa kasvamistaan nyt kun tilaa toiminnan laajentamiselle olisi.

Minun on edelleen vaikea uskoa että tuo tuparikasvimme on pysynyt elossa läsnäolostani huolimatta. Ehkä todellisuus ei tässä(kään) asiassa enää kohtaa sitä kuvaa jonka olen siitä luonut.

Sushia ja rakkautta

Huomenna olemme rakkaan avomieheni kanssa olleet yhdessä tasan kaksi vuotta. Vuosi sitten juhlistimme yhdessäoloamme Tukholmalla (en ollut ennen käynyt), laivan buffetilla (Afrikkaviikot ja strutsinlihaa) ja toisen risteily-yön saapuessa helpottaen miehelle noussutta korkeaa kuumetta otsalle asetelluilla, hytin vessassa kylmiksi kastelluilla pyyhkeillä (what would Muumimamma do).

Tänä vuonna päätimme jäädä kotiin. Osin siksi, että tavallaan juhlimme jo yhdessäoloamme matkustaessamme Lontooseen helmikuussa ja osin siksi, että Lontoo myös vei kaikki rahamme.

Koska olisi kuitenkin syntiä jättää käyttämättä hyvä syy tehdä jotain erikoista, päädyimme lopulta miehen ehdotuksesta toteuttamaan pitkään pöydällä lojuneen suunnitelman. Huomenna olisi siis tarkoitus valmistaa ensimmäiset kotitekoiset sushit.

Pari viikkoa sitten ostin avuksi sushikirjan, jonka kuvat olen ehtinyt jo useamman kerran kuolata läpi. Tänään taas, odottaessani miestä luennolta, kävin tutustumassa Annankadulla sijaitsevan Tokyokanin valikoimiin. Kyseinen liike myy mm. japanilaisia elintarvikkeita, astioita, vaatteita. Mukaan tarttui lopulta kaikenlaista perusjuttuja, riisistä wasabiin. Eniten aikaa taisin kuitenkin kuluttaa näteimpien syömäpuikkojen valitsemiseen.

Mistään "rakkaudesta ensi silmäyksellä" ei minun ja sushin kohdalla voi puhua. Ensimmäistä kertaa pääsin maistelemaan sushia 24-vuotissyntymäpäivänäni. Tuolloin jouduin peittelemään irvistyksiäni useamman kerran ja olin täysin varma etten enää ikinä koskisi kyseisiin mötiköihin.

Jokin taika kyseisessä ruokalajissa kuitenkin on. Jonkin aikaa ensimmäisen kokeilun jälkeen se iski, täysin yllättäen - sushihimo. Ensimmäisen kokeilun jälkeen olemme poikenneet ruokailemassa eri sushipaikoissa useammankin kerran. Kyse ei noina kertoina ole vain yhdestä ruokailuvaihtoehdosta muiden joukossa, kyse on nimenomaan tuon jostain yhä uudelleen hiipivän himon tyydyttämisestä.

Huomenna mies käy vielä ostamassa päälliset ja täytteet, sitten alkaa (haparoivan) ensiaskeleen otto sushin valmistamiseen kotioloissa. Toivon mukaan tämän jälkeen kynnys sushikokkailuun madaltuu ja himo tulee tyydytetyksi aiempaa useammin (ja halvemmalla). Päätavoite kai on saada aikaan mötiköitä, jotka eivät hajoa käsiin ja ovat syötävissä puikoilla. Ja tietenkin siinä sivussa juhlistaa sitä tärkeintä - rakkautta ja parisuhteellista elämää.

(Kaikella rehellisyydellä voin kertoa, etten ole eläissäni syönyt niin hyviä ruokia kuin kuluneen kahden vuoden aikana. Kaikki kiitos tästä ruokaan askeleen verran avoimemmin mielin suhtautuvalle miehelle, joka on saanut omankin ruokavalioni hiukan monipuolisemmaksi.)

Paluu päiväjärjestykseen

Ensin meni tietokone, sitten meni netti. Ensin palasi netti, sitten saapui taloon uusi tietokone. My new darling, Macbook Pro, jonka ylivertaisiin kykyihin kuuluu mm. youtube-videoiden pyörittäminen pätkimättä (mainitakseni vain yhden asian, johon edellisen koneeni vähäiset voimat eivät riittäneet). Odotan pitkää yhteistä taivalta tämän rakkaani kanssa.

Menossa vapaapäivä, kutsun tätä tyyneydeksi myrskyn edellä. Edessä kuuden päivän työviikko, alkaen huomenna aamuvuorolla klo 06.30. Lisäksi on kaikki muut menot ja asiat joita en ole jaksanut tehdä, ja joita ei tietenkään olisi voinut tehdä esimerkiksi tänään. Onneksi voin aina vakuuttaa itselleni tämän(kin) olevan laiskurielämäni viimeinen päivä.

Viime viikolla oli omalta osaltani kuluvan lukuvuoden ensimmäinen koulupäivä. Kalenteristani löytyi hieman yllättäen tyhjää aikaa uudelle musiikkiteatterille, joten tulevat keskiviikkoaamut tulen viettämään pitkästä aikaa Teatterikorkealla. Ensimmäisestä keskiviikostani selvisin melko hyvin huomioonottaen että saavuin koululle myöhässä, olen hukannut kulkuläpyskäni (muuton yhteydessä viime syksynä, ei ole palaamassa takaisin) ja ääneni oli kyseisenä aamuna vaihtunut vaimeaan pihinään (tämä ei tosin ole hirveän huono asia, koska pihisemällä on helppoa kalastaa sympatiaa ja toisaalta se toimii hyvänä perusteluna pidättäytyä yleiseen keskusteluun osallistumisesta). Ylipäänsä kuitenkin, itselleni tyypillisestä stressaamisesta huolimatta, koulussa olo tuntui hyvinkin virkistävältä.

Eilen wokkiin pilkkomani punasipulin tuoksu pysyttelee edelleen sormissani. Sitkeä sipulipiru.

Tässä yhteydessä annettakoon myös muutama todiste etenevästä tätiytymisestäni:
1. Heräsin eilen luvattoman aikaisin ehtiäkseni Sokokselle ennen töitä ostamaan 3+1-päiviltä tarjouksessa olleen henkilövaa'an. Tämän tuikitarpeellisen esineen hankittuani tunsin loppupäivän kieroa mielihyvää bongaillessani töissä saman vaa'an ostaneita ohikulkijoita ja ajatellessani kuinka ne pian loppuisivat jonkun hitaamman nenän edestä.
2. Olen kuluttanut koko päivän etsien internetistä uusia koristetyynynpäällisiä. Vain vaihtoehtojen runsaus on estänyt minua toistaiseksi tilaamasta yksiäkään itselleni.

Vielä muutama hetki yksinäisyyttä, sitten mies tulee töistä. Hellyyttä, iltapala, nukkumaan. Perusasiat kunnossa.

Lopuksi jotain nättiä.

Pikapäivitys

Todella hyviä asioita tällä hetkellä:

- Kognitiivisen psykologian tenttiosuudesta napsahti arvosanaksi 4, eli sama kuin neuro-osuudesta (jota en sitten kuitenkaan tullut uusineeksi ajanpuutteesta johtuen). Tämä on lähinnä suuri helpotus, viikko sitten näin koko yön unta jossa sain yhä uudestaan kuulla saaneeni tentistä arvosanaksi 2. Kyseinen uni oli oikeastaan ihan taidokas. Heräsin sen aikana yhä uudestaan unesta jossa olin saanut tentistä kakkosen jonka jälkeen menin aina tarkistamaan asiaa jolloin huomasin saaneeni taas saman kakkosen jonka jälkeen heräsin taas unesta ja sama toistui arviolta n. 10 kertaa.

- Postissa odottava uusi Macbook Pro. Läppäriasia siis hoitui nopeammin kuin uskoin, hyvä niin. Tuntuu että tarve kirjoittaa iskee aina silloin kun on pahin puute joko ajasta tai kun jokin muu homma kusee, kuten tällä kertaa tämä läppäriasia.

- TeaK:n kevään ja kesän yhteisten opintojen tarjonta ei ollut täysin toivoton, joten saanen viimeiset kandipisteeni kasaan varsin kivuttomasti kunhan vain onnistun tunkemaan itseni haluamilleni kursseille.

- The Arkin jäähyväiskeikka illalla Tavastialla. En ole koskaan ollut suurin fani, enkä totta puhuakseni ole kuunnellut kyseistä bändiä aikoihin, mutta keikkansa ovat aina olleet hurmaavia joten väliin en halunnut jättää. Lisäksi pisteitä nostavat keikkaseuralaiset, joiden näkemisestä on kulunut turhan pitkä aika.

- Vanhempien tuparilahjaksi antama leipäkone, joka tuottaa samanlaista hyvänolontunnetta kuin pyykkien peseminen. Pyykkiä pestessä tuntee tekevänsä ihan hurjana kotitöitä, vaikka pyykkien nakkaaminen koneeseen ja niiden nostaminen kuivumaan on melko pieni toimenpide. Sama homma leipäkoneen kanssa. Tuntee olevansa todella aikaansaava, kun voi sanoa leiponeensa taas tuoretta leipää, vaikka kaikki mitä vaaditaan on jauhojen nakkaaminen koneeseen ja leivän ottaminen koneesta ulos pari tuntia myöhemmin. Lisäksi itse leipä on osoittautunut erittäinkin syömäkelpoiseksi.

- Kämppäämme vaivannut kirjahyllyvaje on viimein hoidettu. Vaikka sängynalus tarjosikin oivallisen säilytysratkaisun hyllyjen loistaessa poissaolollaan, alkoi jo vähän nyppiä jokainen astmakohtaus jonka sain joutuessani etsimään tarvitsemiani kirjoja sängyn alle kerääntyneiden pölyvallien keskeltä. Nyt ovat kirjat siististi esillä hyllyissä ja lisäksi kämppä näyttää paljon paremmalta niiden kanssa.

- Ulkona on yhä useammin ihania auringonpaisteita!

(Olisin voinut jatkaa päivitystä tekemällä listan asioista, jotka eivät tällä hetkellä ole niin hyvin. Asia hoitunee kuitenkin toteamalla, että olen kohta istunut töissä 10 tuntia.)

Työtoverini muistolle 20.2.2011

Olen melko varma, että jouduin tänä aamuna todistamaan erään ystäväni kuolemaa. Hänen lähtönsä oli ollut odotettavissa, joskaan se ei lopulta tapahtunut yhtä dramaattisesti kuin olin etukäteen kuvitellut. Ennemmin se oli pehmeä, sellainen humps, jonka kuulin kadottuani hetkeksi vessaan.

Vessan ovelta näin ystäväni makaavan kyljellään sohvan vierellä. Hän oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi. En muista nähneeni tuota sävyä aiemmin. Viimeiset sanansa hän toisti kaikkien hallitsemieni kielten lisäksi kanji-merkein, mikä oli mielestäni erityisen herkkää. Nuo viimeiset sanat olivat pyyntö, samalla lupaus. Tein mitä hän toivoi, uskoin mitä hän lupasi. Ystäväni ei kuitenkaan enää herännyt.

Hyvästi rakas Macbook.

EDIT Nyt pari aamua tämän luonnoksen kirjoittamisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen että tämä läppärin hajoaminenhan on ihan pyllystä. Ei sillä, etten olisi tajunnut asiaa jollain tasolla jo koneen hajotessa, mutta jotenkin tuolloin vielä ajattelin että pärjään kyllä hetken ilmankin ja että onhan aina miehen kone ja toisaalta kaikista tärkeistä tiedostoista varmuuskopio.

Nyttemmin olen tajunnut että kaikki kirjoitustyö pysyy jäissä siihen saakka että saan uuden koneen. Ja uuden koneen saamiseen voi mennä yli kuukausi koska a) rahaa uuteen on vasta myöhemmin ja b) uuden macin hankinta on kuukauden päästä fiksumpaa, kun uudet mallit tulevat markkinoille ja vanhat myydään alta pois (jälkimmäinen on isäni analyysi tilanteesta, itse en ihan noin perillä ole näistä asioista). Ja koska en pysty/halua käyttää miehen konetta kirjoittamisessa, on se käytännössä bye bye muutamille tämänhetkisille projekteille. Katsellaan asioita uudestaan sitten kun uusi Mac joskus paketistaan kuoriutuu.

Flunssavaara

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa merkintä, jossa lähinnä ylistäisin tätä ja seuraavaa viikkoa. Tälle viikolle kalenteriini on merkitty vain kaksi työvuoroa, joista maanantainen aamuvuoro ei tuntunut missään ja perjantainen pottivuoro kuluu todennäköisesti yhtä vaivattomasti. Ensi lauantaista torstaihin ohjelmassa puolestaan talviloma ja LONTOO. Nämä kaksi viikkoa ovat luultavasti parasta mitä tällä vuodella on ollut toistaiseksi tarjota!

Ja sitten herään tähän päivään nenä tukossa ja suu kuivana, hytisten pahaenteisestä viluntunteesta. Onko tämä muka jossain määrin reilua?

Kaikeksi onneksi edessä on vapaapäivä, jonka aion käyttää makaamalla peiton alla sohvalla keskittäen kaiken energiani orastavan flunssan voittamiseen (joka ainakin toistaiseksi vaikuttaisi olevan taltutettavissa ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan). Samalla ajattelin käyttää tilannetta hyväkseni oikeuttamalla sillä mm. pienimuotoisen herkuttelun sekä turhien televisio-ohjelmien katselun. Yleensä ottaen sairastan todella harvoin ja välillä olenkin tuntenut pientä kateutta flunssa-aaltojen uhreja kohtaan, kun en itse ole sairastelun nojalla voinut heittäytyä potilaaksi ja hoivattavaksi. Flunssa sinänsä ei siis olisi maailmanloppu. Tällä kertaa ajoitus olisi kuitenkin täysin väärä.

En viitsi kuitenkaan vielä hätäillä. Ensi viikolla tähän aikaan olen joka tapauksessa Lontoossa ja minulla on kivaa, tulipa nenästä sitten limaa tai ei. Mieluummin tietenkin ei.

Muita kivoja asioita tässä päivässä (ja osin eilisessä):
- kuumaan kaakaoon kastetut sokerikorput
- huuto.netistä huutamani ihana Marimekon laukku jota nyt odotan saapuvaksi
- simpanssiohjelma Animal Planetilla (simpanssit ovat ihania ja Jane Goodall hieno ihminen)

Loppuun video joka ei liity oikein mihinkään, mutta joka saa hyvälle mielelle (koska pingviinejä katsoessa ei voi tulla kuin hyvälle mielelle).



(Elämäni korjattuja harhakäsityksiä: kuningaspingviinit EIVÄT ole ihmisen kokoisia. Tämän ymmärtäminen oli melkoinen pettymys pari vuotta sitten. Puolustuksekseni sanottakoon että en ollut kai nähnyt kuningaspingviiniä samassa kuvassa vertailukohdan kanssa. Yksinään kuvissa valkoisilla jäätiköillä ne näyttävät aina niin suurilta.)