Yksi päätös, kaksi elokuvaa

Tulin juhlittua lauantaita seuranneena väsyneenä sunnuntaiaamuna tehneeksi hieman suunnittelemattoman siirron, joka on samalla sekä fiksuimpia että ahdistavimpia päätöksiäni hetkeen. Laitoin pankille viestiä halukkuudestani aloittaa opintolainan takaisinmaksun 150e per kuukausi. Suuri raha opiskelijalle, mutta mietittyäni hetken asiaa (ja tutkittuani nykyistä maksusuunnitelmaa jota noudattaen laina olisi maksettu pois vuonna "en halua edes ajatella ikääni silloin") totesin ainoan todellisen jarrun olevan se, että "sittenhän minulla ei ole yhtä paljon rahaa kivoihin juttuihin!" Sanoinpa siis itselleni "Aikuistu nainen!" ja klikkasin lähetä-painiketta, tosin siis suurelta osin pöhnäisen oloni yllyttämänä.

Lopulta kyse on oman tyhmyytensä takaisinmaksusta, maksan takaisin lainaa jonka otin opiskellessani tutkintoa jota en koskaan tule viemään loppuun. Jos nyt päättäisin, laina jäisi ottamatta. Ainahan voisi ajatella sen rahan olleen tarpeen silloin mutta.. not really. Jos jotain olen todella joutunut oppimaan kantapään kautta, niin omien talousasioideni hoitamisen. Nyt ollaan onneksi jo kuivilla vesillä (satunnaisia heräteostoksia emme laske mukaan tähän yhtälöön).

Asiasta seuraavaan. Tänään Finnkinon superpäivää hyödyntäen tulimme käyneeksi illalla elokuvissa x 2. Toisaalta, koska halvempaa hintaa kannattaa hyödyntää ja toisaalta, koska emme osanneet valita vain yhtä elokuvaa katsottavaksemme. Lopulta päädyimme katsomaan Terrence Malickin The Tree of Lifen sekä Kaurismäen Le Havren.

The Tree of Lifesta olin kuullut erinäisiä suitsutuksia etukäteen, mutta huono nimimuistini ei sallinut minun yhdistää elokuvan takaa löytyvää Malickia aiemmin näkemiini elokuviin. Paremmin elokuvia tunteva ystäväni (kiitos Lassi!) onnistui kuitenkin valistamaan minua sen verran, että saatoin todeta nähneeni aikaisemmin ainakin yhden teoksen samalta ohjaajalta, The New Worldin. Kyseisen elokuvan muistan hitaasti etenevänä mutta visuaalisesti äärimmäisen kauniina.



The Tree of Life vastasi varsin hyvin aiempaan muistikuvaani The New Worldista. Reiluun kahteen tuntiin oli mahdutettu sadoittain kauniita kuvia ja niihin liitettyjä arvoituksia. On ilahduttavaa nähdä elokuva joka uskaltaa vaatia katsojalta aikaa ja ajattelua. Syvemmällekin olisi kuitenkin voitu haroa tai etsiä kiinteämpiä yhteyksiä kaiken näytetyn välille. Tiheä kuvien väläyttely kun herätti aika ajoin kysymyksen siitä, haluaako ohjaaja nyt oikeasti sanoa jotain juuri tällä ja tällä kuvalla vai vain näyttää sen koska se on nätti. Toisaalta ei haitannut liiemmin, katsomiseen saattoi asennoitua myös kuin taidenäyttelyssä käymiseen.

Jälkimmäisenä katsomamme Le Havre puolestaan osoittautui sydämensulatuskamaksi. Niin paljon lämpöä, inhimillisyyttä, toivoa ja hiljaista huumoria ympättynä samaan pakettiin, kaikki elokuvien normi perushösääminen tuntuu niin turhalta kun näkee esimerkin siitä miten pienillä elementeillä voidaan luoda niin suuria hetkiä. Juuri näin! Katsokaa tämä elokuva.

Syysmyrskyt repivät maailmaa ikkunan takana, illalla olin hetken huolissani kaikkien metsän eläinten pärjäämisestä tällaisella säällä. Meitä taas repivät yhtä lailla äänet rakennuksen sisällä. Hissit kun on laitettu vaihtoon ja edellisten purkamisesta lähtevä ääni on varsin läpitunkevaa laatua. Nukkumaan on pyrittävä menemään ajoissa, aamuherätykset kun tarjotaan ihan talon puolesta.

Melancholia

Elokuviin mennessäni suhtaudun yleensä varsin neutraalisti siihen mitä tulen näkemään. En ole sitä sorttia joka lukisi arvosteluja ja kyselisi muiden mielipiteitä etukäteen, useimmiten valikoin elokuvat sen perusteella että olen sattunut näkemään jonkin kivan trailerin. Ja yleensähän kaikki elokuvat näyttävät trailereissa hyviltä, joten niiden perusteella ei ole kovin viisasta luoda suuria odotuksia. (Trailerihalpaan on pirullisen helppoa langeta.)

Lars von Trier on poikkeustapaus, hänen elokuviaan menen katsomaan aina odottaen näkeväni jotain erinomaista. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, kun kävimme eilisiltana katsomassa herran käsikirjoittaman/ohjaaman Melancholian.

Kaunista, pysäyttävää, syvää. Ai että!

Melancholian keskiössä ovat sisarukset Justine ja Claire, joista kevytmielisempi Justine juhlii elokuvan ensimmäisessä osassa tuhoon tuomittuja häitään, kun toinen osa taas keskittyy rationaalisempaan, juurtuneempaan Claireen. Kaiken taustalla elää maailmanlopun uhka planeetta Melancholian lähestyessä maapalloa, laskelmien antaessa ristiriitaisia tietoja törmäämisen mahdollisuudesta. Lopulta maailmanloppu on kuitenkin väistämätön, pakenemisen mahdottomuus on mielentilana samalla ahdistava ja lumoava. Melancholian tuhotessa Maan katoaa hetkessä myös kaikki ihmisen muovaama luonnottomuus ja pinnallisuus. Siinä kaiken muun ohessa.

Huomaan usein karsastavani liian pitkälle menevää kokeellisuutta elokuvissa ja ehkä esittävässä taiteessa yleensäkin (koska olen niin ihanan konservatiivinen). Trierin elokuvissa kokeileva ja perinteikäs ovat juuri sopivassa suhteessa, pätemättä tai jyräämättä toisiaan. Ne eivät etäännytä katsojaa maailmastaan häiritsevällä tavalla, mutta eivät toisaalta alleviivaa tai päästä helpolla. Kaikki näkemäni Trierin elokuvat kestävät (vaativat) useamman katsomiskerran, niissä riittää sulateltavaa pidemmäksi aikaa. Rakastan yli kaiken Trierin elokuvissaan harjoittamaa ihmisluonnon/-mielen tutkimusta, mielettömän inspiroivaa tavaraa!

.. Puhumattakaan siitä että Melancholia pursuaa uskomattoman kauniita kuvia ja värisävyjä. Loppukuva on yksi kauneimpia näkemiäni.



(Jos ei tästä jo välittynyt niin kyllä, taisin vähän ihastua.)

Paluu elämään

Kummallinen olo.

Jännityksen kautta ahdistukseen.
Ahdistuksen kautta levottomuuteen.
Levottomuuden jälkeen asteittainen paluu arjen tunnottomuuteen?

Tiistaina olin psykologian pääsykokeissa. Viime vuotiseen lähinnä kokeilumielessä tekemääni kokeeseen verrattuna onnistuin huomattavan hyvin. Kun viimeksi palautin tyhjät paperit tilastomatematiikan osalta tajuamatta yhdestäkään tehtävästä mitään, palautin tänä vuonna paperit joihin olin huolella laskenut 5/8 kokeen tilastomatematiikan tehtävistä (ja loputkin olisin osannut laskea jos aika vain olisi riittänyt). Kokeen yleisestä osasta en osaa sanoa mitään.

Huomattavasta petraamisesta huolimatta en usko saavani opiskelupaikkaa vielä tänä vuonna, yli 1500 hakijasta löytyy varmasti 19 minua pätevämpää saamaan kokeesta paremmat pisteet. Suunta on uskoakseni kuitenkin ylöspäin (ainakin jos onnistun pitämään yllä nyt saavuttamani tason matematiikan osalta). Ja koska huomaan jo täyttäneeni kalenterin syksyn osalta jo valmiiksi tavallista tehokkaammin, tuleva syksy olisi tuskin paras mahdollinen uusien opintojen aloittamiseen.

Nakattuani Nummenmaan (toistaiseksi) komeroon olen alkanut paikkailla tyhjähköä oloani muilla kirjoilla. Nyt on menossa hyllyssä jo jonkin aikaa odottanut Nicholas Kristofin ja Sheryl Wudunnin Half the Sky. Kirja kuvaa naiskohtaloita eri puolilta maailmaa, naisena oloa kauheimmillaan rinnakkain selviytymistarinoiden kanssa. Vaikka amerikkalaisten erinomaisuutta auttajina aika ajoin alleviivataan hieman liikaa ja vaikka kaikkein syvällisin teos ei ole kyseessä, on se onnistunut herkistämään jo useamman kerran. Ei ole pahasta avata silmiään kohti muuta maailmaa aika ajoin.

Tänään Akateemisesta lähti mukaan myös kirja, joka nyt odottaa lukemistaan kuin karkkipussin paras karkki syömistään. Kazuo Ishiguron Nocturnes tuoreena suomennoksena. En ollut törmännyt kyseiseen teokseen aiemmin, joten tämän löytäminen oli päivän paras juttu.

Kävimme maanantaina myös katsomassa jo aiemmin täällä mainitsemani, Ishiguron kirjaan perustuvan elokuvan Ole luonani ain. Mielipiteeni: lukekaa kirja. Vaikka nyyhkinkin koko elokuvan loppupuoliskon, kirjan henkeä ei onnistuttu valkokankaalla tavoittamaan. Uskoakseni elokuva toimi minulle koska pystyin sitä jotain vasten peilaamaan, mutta pelkän elokuvan näkevä ei kyllä tämän perusteella saa oikeaa kuvaa itse kirjasta. Elokuva oli ikään kuin kollaasi ydintapahtumista, se ei tavoittanut samanlaista laajuutta ja rauhaa joka alkuperäisteoksessa on.

Loppuun kuva kasvilapsestamme uudessa purkissaan, johon mies tämän viikonloppuna siirsi asumaan. Olen ollut huolissani pienen ja hennon kasvin sopeutumisesta uuteen ympäristöönsä, mutta toistaiseksi nuupahtamisesta ei ole ollut merkkejä. Jos tuo vaikka jaksaisi jatkaa kasvamistaan nyt kun tilaa toiminnan laajentamiselle olisi.

Minun on edelleen vaikea uskoa että tuo tuparikasvimme on pysynyt elossa läsnäolostani huolimatta. Ehkä todellisuus ei tässä(kään) asiassa enää kohtaa sitä kuvaa jonka olen siitä luonut.

Jotain odotettavaa

Harvoin tulee elokuvia, joiden saapumista lähimpään elokuvateatteriin voisin luonnehtia odottavani kuin kuuta nousevaa. Tässä kuitenkin yksi, Kazuo Ishiguron kirjaan perustuva Never let me go. Teattereihin kyseinen pätkä näyttäisi ainakin Helsingissä ilmestyvän maaliskuun alussa. (Tästä kyseisestä elokuvasta oli ennakkonäytös Helsingissä viime vuoden loppupuolella. Kuulin asiasta tietenkin vasta näytöstä seuranneena päivänä. Kyllä, harmitti.)

En uskalla odottaa tältä elokuvalta mahdottomia, koska sen takana oleva kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani (eli rima on kohtuullisen korkealla). Samaan kategoriaan laskeutuvat oikeastaan myös kaikki Ishiguron muut teokset. Lienee myös ainoa koskaan löytämäni kirjailija jonka yksi yksittäinen teos on saanut minut lukemaan koko kirjailijan romaanituotannon hyvin lyhyessä ajassa, ahmintametodilla. Rakastan Ishiguron teosten perusvirettä, joka on rauhallinen, tapahtumia sopivalta etäisyydeltä tarkkaileva ja joka kykenee pureutumaan syvälle ihmisyyteen ilman turhaa pauhaamista ja dramaattisia juonenkäänteitä.

Lukekaa kirja, se kannattaa. Löytyy suomeksi käännettynä nimellä Ole luonani ain. Mutta jos ette ole lukijaihmisiä, käykää katsomassa elokuva. Jälkimmäisestä en tietenkään voi mennä vielä takuuseen, mutta tuskin se nyt ihan täyttä kuraa voi olla.

Samalta kirjailijalta esimerkkiteokseksi kelpaa myös vanhempi Pitkän päivän ilta (josta on myös olemassa elokuvaversio joka on ihan mainio ja jossa näyttelee Anthony Hopkins. En siis ole mikään Hopkinsin suuri ihailija, mutta osaahan se mies näytellä.)

Onko syntiä tykätä näteistä asioista?

Miksi kukaan ei kertonut minulle Teeman lähettävän tänään putkena BBC:n Ylpeyden & Ennakkoluulon? Ennätin katsoa ainoastaan kaksi viimeistä osaa. Sinänsä tämä ei haittaa, olen sarjan nähnyt alusta loppuun ties kuinka monesti ja lukenut kirjankin useamman kerran. Jane Austenin kirjat kaikissa muodoissaan ovat aina yhtä ihastuttavia, rakastan!

Muistan esitelleeni Ylpeyden & Ennakkoluulon kun joskus dramaturgian opintojen ensimmäisenä vuonna piti esitellä jokin itselle tärkeä kirja. En ole ollut kovin ahkera kirjojen lukija sitten peruskoulun, joten vaihtoehtoja ei ollut tuolloin kovinkaan monta. Olen sittemmin hiukan petrannut lukemisen suhteen, mutta voisin edelleen valita saman kirjan esiteltäväksi.

Kyseisessä kirjassa on paljon sellaista (tai sitten siitä puuttuu paljon sellaista), mikä kykenee helposti saamaan itseään kunnioittavan taiteentekijän piiloutumaan lähimpään pusikkaan. Kirja on yltiöromanttinen, hyvään uskova eikä sisällä jyrkkää yhteiskuntakritiikkiä. Ei lainkaan soveliaita lähtökohtia vakavasti otettavalle taiteelle. Silti useat (kuten minä) palaavat kyseisen teoksen äärelle yhä uudestaan tänäkin päivänä. Todellisuuden pakoilua?

Välillä tuntuu kuin kauneuden ja hyvyyden näyttämiseen pyrkiminen taiteessa olisi syntiä sikäli, että tämä tarkottaisi väistämättä vakavien ja rumien totuuksien huomiotta jättämistä. Toisaalta, mikä on uutta pahuudessa ja rumuudessa? Todennäköisesti jokainen on enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, että elämä sisältää vittumaisia asioita. Miksi pahuuden joka päivä havaitsevan yksilön pitäisi raahautua teatteriin edelleen toteamaan kuinka rumaa elämä on tai voi olla? Mielestäni teatterilla pitää olla lupa tarjota lepopaikka tuosta rumuudesta ilman leimautumista turhanpäiväiseksi viihteeksi. Olkoonkin että Ylpeyden & Ennakkoluulon kaltaiset teokset menevät ehkä liioitellunkin pitkälle kauneuden vaalimisessa ja rumuuden pois pyyhkimisessä, minä en suostu rankkaamaan päinvastaisin metodein ja pyrkimyksin toimivaa teosta piiruakaan korkeammalle! Silloin tällöin tuntuu, että taiteeksi lasketaan juuri rumuutta rumuuden keinoin kuvaileva teos kauneutta kauneudella kuvailevan jäädessä hömppäotsikon alle, vaikka molemmat kuvailisivat olemassa olevia ilmiöitä yhtä lailla ansiokkaasti ja aidosti.

Kyse edellä mainitun kaltaisissa teoksissa on ääripäistä, tuskin itsekään lähtisin kirjoittamaan yhtä kärjistetyn romanttisia teoksia kuin Jane Austen (en siinä varmasti onnistuisikaan). Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa enemmän jyrkkien vastakohtien saattaminen yhteen. Miten kuvata äärimmäistä rumuutta äärimmäisellä kauneudella? Siinä on jo jotain aidosti kiinnostavaa (tässä vaiheessa sen kummemmin erittelemättä mitä nuo ääripäät käytännössä olisivat). Taidan olla tässä vaiheessa opintojani jokseenkin muotokeskeinen. Aihetta enemmän olen kiinnostunut siitä, mikä muoto korostaa parhaiten valitun aiheen ominaispiirrettä. Minulla on pieni aavistus, että rumuus (muotona) ei pysty korostamaan rumuutta (aiheena) samalla tavalla kuin kauneus (muotona) pystyisi sitä korostamaan. Ensin mainittu ei vain ole kovin mielenkiintoista. (Tähän liittyy myös viehtymykseni metaforiin ja symboleihin ja kaikenlaiseen muuhun vertauskuvallisuuteen. Minusta on vain helvetin tylsää ja heikosti älyllistä kuvailla omenaa näyttämällä omena.)

Tulinpas taas jaaritelleeksi.

Ajattelin jatkaa päivää tilailemalla muutamia elokuvia. Mieleeni tuli eilisiltana eräs vuosia sitten näkemäni elokuva, joka jokseenkin sopii myös äsken heittämiini ajatuksiin tuosta kauneuden ja rumuuden vastakohtaisuuden hyödyntämisestä. Lucile Hadzihalilovicin vuonna 2004 ohjaama Innocence jäi mieleeni toisaalta uskomattoman kauniina, toisaalta kaikessa vertauskuvallisuudessaan hämmentävänä elokuvana, jonka ehdottomasti haluan katsoa vielä uudestaan. Koska kyseinen leffa löytyi cdon.comista käypään hintaan, taidan viimein panna toimeksi ja tilata sen itselleni. En sen tarkemmin ala tässä yhteydessä elokuvaa esittelemään, koska sen katsomisesta on sen verta kauan. Uskallan silti suositella!



(Samaan syssyyn ajattelin tilata myös Lars von Trierin kohutun Antichrist-elokuvan. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta kyseisen ohjaajan muita teoksia olen jo pitkään ihaillut. Saa nähdä, meneekö tämä uudempi teos yli omankin ymmärryksen.)