Omaa tilaa kaivaten

Vuoden 2013 olen päättänyt aloittaa panostamalla viimein kirjoitus- ja opiskeluolosuhteiden parantamiseen. Taiteellinen opinnäytteeni alkaa viimein olla vaiheessa, jossa olisi aika siirtyä työstämään varsinaista näytelmätekstiä koneella, luonnoskirjaan raapustelun sijaan. Olen kuitenkin huomannut suurimmaksi ongelmaksi kunnollisen työskentelypisteen puuttumisen. Miehellä on tietokonepöytänsä, oma nurkkauksensa pelaamiselle, opiskelulle ja musiikin parissa puuhailulle, kun taas itse olen röhjöttänyt sohvamme lähes vaihtokuntoon. Sohvailun ergonomisuus ja television petollinen läheisyys ovat tappotuomio luovuudelle, huomattu on. Työelämäkurssillakin joskus muinoin esille nostettu työskentelytilan tärkeys on noussut täysin uuteen valoon, ymmärrän pointin nyt enemmän kuin täysin.

Oikeastaan haluaisin oman, erillisen huoneen jonka voisin pyhittää opiskelulla ja (erityisesti) kirjoittamiselle. Silmät ovat auki sopivien asuntokandidaattien varalta jatkuvasti ja oikean tullessa kohdalle olisin valmis maksamaan isomman potin vuokrastamme tuota omaa tilaa vastaan. Helsingissä opiskelevalle pariskunnalle sopivan kolmion löytyminen vaatisi kuitenkin mieletöntä tuuria ja mielettömällä tuurillakin melkoisia kompromisseja.

Aloitan siis suosiolla siitä työpöydästä, oman pienen & pyhän nurkkaukseni rakentamisesta. Joulun mentyä klikkaan viimein tilaukseen String-hyllykön johon liitän pöytälevyn, esteettisyydestä kun en aio tinkiä (ja onhan tästä ollut puhetta aiemminkin). Toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kuitenkin työtuolin hankinta. Miksi ne kaikki ovat niin ihmeen rumia? (Oikeastaan täydellinen tuoli on jo löytynyt, pimeän tullen kun kävisin mielelläni napsimassa itselleni yhden Kaisa-talon David Rowlandin suunnittelemista työtuoleista, joihin olen täydellisen rakastunut. Miksi näitä ihanuuksia ei myydä yksittäiskappaleina yksityishenkilöille? Mur.)

Tänään yhdeksi sympaattiseksi vaihtoehdoksi pomppasi vanha toverini jumppapallo! Tuo kumirumilus, jonka kanssa olen kuitenkin kehittänyt ystävyyssuhteen Unisportin pallojumpissa, toimisi varmasti hyvänä istuimena ainakin osa-aikaisesti. Pallot itsessäänhän eivät silmää hivele, enkä tästä syystä ole hankkinut sellaista kaksiomme nurkkiin pyörimään. Tänään törmäsin kuitenkin ratkaisuun. Miksi kukaan ei ole tarjonnut minulle päällisen mahdollisuutta (eritoten esitän kysymyksen omille aivoilleni)? Virkatussa harmaassa asussa jumppapallosta tulee minun silmiini valtavan herttainen eikä se pääse sporttisuudellaan ahdistamaan - tykkään! Helpoimman ratkaisun tarjoaa valmiin päällisen ostaminen, nämä Pampulan päälliset tulivat vastaani Katoko-nettikaupassa. Ajattelin kuitenkin uskaltautua diy-linjalle.

Jatkosta kuulette siis joskus. Tai ette enää ikinä.

Kuva Pampula

Alkujärkytyksestätoipuja

Blogihiljaisuus on jatkunut rankasti pidempään kuin on ollut tarkoitus. Psykologian opintojen aloittaminen on vaatinut veronsa. Pääsykokeisiin lukeminen keväällä taisi siis olla vasta esimakua, tämä sekä edessä olevat vuodet kun tulevat kaikesta päätellen sisältämään enemmän kirjojen pänttäämistä kuin mikään opinahjoni aikaisemmin.

Mutta näin alkujärkytyksestä toipuessani ja päästessäni asteittain sisälle myös jatkuvaan englanniksi opiskeluun (ymmärsin kyllä kieltä hyvin jo ennen psykologian opintoja, mutta aivot ovat silti joutuneet koetukselle myös tenttikirjojen 95% englanninkielisyydestä), ja toisaalta koulujoululoman rentouttamana, uskallan taas lupailla suurempaa blogiaktiivisuutta. Aiheita on, kunhan istutan itseni koneen ääreen.

Koska nyt joudun kuitenkin sullomaan itseni peittoihin (kiitos huomisen 11 päivän työputken päättävän vuoron), lopetan merkintäni tällä erää tähän. Tai ehkä sittenkin seuraavaan videoon, joka teki tästäkin illasta pikkuisen iloisemman.

Pikaisempiin tapaamisiin!

Käännekohdan kynnyksillä

Arki palaa järkyttävin isoin askelin. En ole aamuihminen, mielestäni on täysin epäinhimillistä kutsua ketään kotoaan minkäänlaiseen menemiseen ennen kuin kellotaulu osoittaa jotain kaksinumeroista lukua. Minä olen vanha kurttana jo, haluan kahdeksan tuntia unta joka yö ja katsoa ennen nukkumaanmenoani jakson Frasieria (siitäkin huolimatta että osaan jaksot jo lähes jokaista repliikkiä myöten ulkoa.)

Tällä hetkellä paahdan kuitenkin lähes pelkästään aamuvuoroja. Puhelin näyttää herättäessään viittä tai kuutta ja silmät ristissä hoitelen hetkeä myöhemmin töitäni, niitä samoja vanhoja ja tänä kesänä myös vähän uudempia ja haasteellisempia (enemmän paperitöitä, vähemmän asiakaspalvelua, ihmeen virkistävää!) Kohta kuusi vuotta samassa työpaikassa. Jokohan riittäisi? Siltä tuntuu vahvemmin kuin koskaan.

Syksyllä odottava uusi opiskelupaikka on laukaissut pintaan uskomattoman määrän erilaisia tunteita. Ensinnäkin olen käsittämättömän motivoitunut psykologian opintojeni suhteen. Vaikka vuosi sitten sainkin paikan Turusta, on tunne Helsingin paikan varmistuttua ollut täysin toinen. Ikään kuin olisin vasta nyt ensimmäistä kertaa päässyt psykologian opiskelijaksi. Olen listannut jo hyvin tarkasti opintosuunnitelmani tulevalle lukuvuodelle, HOPS-jumalat kiittävät ja kumartavat syvään. Syksyn tullen opiskellaan ja kovaa ja toivon todella etten joudu korjaamaan sanojani seuraavana keväänä.

Myös suhde työpaikkaani muuttui lähes heti opiskelupaikan varmistuttua. Ensimmäistä kertaa elämässäni opiskelen alaa, jossa työllistyminen on lähes varmaa ja jossa myös opiskelun päässä odottava ammattinimike on selkeämpi kuin mihin olen tottunut. Minusta tulee psykologi. Voin kirjoittaa työnhakupalveluihin 'psykologi' ja palvelut listaavat pitkät rivit vapaita työpaikkoja. Vaikka todellisuudessa homma tuskin etenee ihan näin yksinkertaisesti (koska aion joka tapauksessa erikoistua ja mielellään vielä niin, että voisin työelämässä hyödyntää taideopintojani), on tämä selkeyden tunne minulle täysin uusi ja samalla voimakkaasti motivoiva. Nykyinen työpaikkani tuntuu ensimmäistä kertaa täydellisen väliaikaiselta. Olen lähdössä, olipa tuo hetki vuoden tai kolmen päässä. Saattohoito on aloitettu.

Kolmanneksi, ehkä suurimpana yllätyksenä, olen viime aikoina tuntenut hyvin voimakkaita haikeuden ja kaipuun tunteita suhteessa dramaturgian opintoihini. Siitäkin huolimatta, että monessa suhteessa on kyse elämäni vaikeimmista vuosista ja huolimatta niistä lukemattomista päivistä ja tunteista joita en ikävöi hetkeäkään. Kaipaan sitä yhteisöä jonka osaksi en ole koskaan kokenut pääseväni. Lopulta tämäkin tunnemyllerrys on täysin ymmärrettävissä, liittyyhän dramaturgian opintoihini, yhtä lailla kuin kaikkeen teatteriin koskaan liittyneeseen toimintaani, valtava rypäs tähänastisen elämäni suurimpia intohimon tunteita, suurimpia unelmia, suurimpia muistoja ja ihmisiä joita aidosti ikävöin. Jollain oudolla konstilla uusi opiskelupaikkani tuntuu lisäävän myös motivaatiotani vanhaa opiskelupaikkaani kohtaan. (Olen jo vuosia sanonut teatterin olevan kuin se renttumieheni, jonka luoksi palaan kaikesta huolimatta aina uudelleen. Tältä tuntuu edelleen. Ja totta puhuen, en ole aikeissa laittaa tälle suhteistani epävakaimmalle pistettä. En varmasti pystyisikään.)

Myllersivätpä tunteet tällä hetkellä millä voimalla ja mihin suuntaan tahansa, on kokonaiskuva selkeämpi kuin vuosiin. Psykologian opinnot ovat ottamassa viimein ilmaa siipiensä alle, samoin taiteellisen opinnäytteeni kirjoittaminen Teatterikorkeakouluun. Nykyisen työsuhteeni päättyminen häämöttää vielä toistaiseksi hahmottumattomassa ajankohdassa, mutta lopun voi jo aistia. Olo on toiveikas ja optimistinen.

Jaksanen vielä muutaman aamuvuoron.

Juuri ennen kuin

Huh, huomenna tähän aikaan se on jo ohi! Pääsykoe nimittäin.

Täysin toinen seikka onkin sitten, mitkä ovat tunnelmat vuorokauden kuluttua - helpottuneet, tuskaiset, masentuneet, innostuneet, epätoivoiset, optimistiset..? Ainakin kuluneen päivän olen ollut viime vuotta rauhallisempi. Oikeastaan toivoisin koko kokeen jo olevan ohitse. 

Valmistautuminen on tänä keväänä ollut paljon intensiivisempää kuin viime vuonna. Tuolloinhan aloitin kohtuullisen aktiivisen lukemisen jo helmikuussa, tilastomatematiikan valmennuskurssin alettua. Opiskelu oli tuolloin melko tasaista kokeeseen saakka. Tänä keväänä sain ihan mielettömän motivaatioiskun heti artikkeleiden ilmestyttyä, en muista olleeni yhtä motivoitunut edes ennen yo-kokeita (joihin on oikeastaan turha verrata mitään, koska luin kirjoituksiin vain yhden kirjan). Olen noussut jokaisena töistä vapaana päivänä aikaisin ehtiäkseni klo 9 kirjastolle lukemaan. Intensiivistä opiskelua on ollut 4-10h päivässä, jos ei lasketa muutamia laiskoja päiviä. On tuntunut hyvältä istua tuntikausia kirjaston lukusalissa ja vain päntätä, mielelläni jatkaisin samaa rataa syksyllä yliopistolla. Mutta mutta..

Koska motivaationi kuitenkin heräsi kunnolla vasta artikkeleiden ilmestyttyä, eli n. 1kk ennen tätä hetkeä, ei ole mitään varmuutta että tilastotaitoni riittäisivät mihinkään tositilanteessa. Kaikki menetelmät ovat perusteissaan hallussa, mutta epämatemaattiset aivoni olisivat vaatineet varmasti enemmän harjoitusta pystyäkseen ratkaisemaan kokeen soveltavia tehtäviä. Harjoituspääsykokeessa tilasto-osion pistemääräni oli kylläkin yli kurssin keskiarvon, samoin kuin artikkeliosion pistemäärä (joka oli itse asiassa neljän parhaan joukossa n. 90 kokeen tehneestä, jei!), mutta kyseiselle kokeelle en halua antaa liikaa painoarvoa..

Kaiken kaikkiaan, tunnelmat ovat aika epätietoiset osaamisen suhteen, toisaalta ihmeen rauhalliset!

Tänään en ole enää lukenut. Olen lähinnä maannut sohvalla ja tuijottanut pääsykoemateriaaleja samalla ilmeellä kuin tämä alla näkyvän videon koira muffinssilautasta. Tosin ajatuksemme lienevät aika vastakkaiset.

(Jokunen ilta sitten, laskiessani harjoitukseksi viime vuoden pääsykoetehtäviä, havaitsin menettäneeni yhden pienen todennäköisyyslaskun ja siitä seuranneiden väärien lukemien vuoksi kymmenen koepistettä. Ne kymmenen pistettä olisivat skaalatuissa pisteissä nostaneet pistemääräni n. kahden pisteen verran Helsingin sisäänpääsyrajan yläpuolelle. Yritän olla ajattelematta tätä liikaa. Sen sijaan aion ensi töikseni kokeen alkaessa kirjoittaa suttupaperille sanan "TARKKUUS". Pienestä voi olla kiinni aika isoja asioita.)

Viisi pientä viikkoa

Aamu toi mukanaan 15 tieteellistä artikkelia, luettavaa sellaiset 167 sivua. Aivoalueita ei tarvitse onneksi tänä vuonna päntätä (rakastan neuropsykologiaa, en vain eniten pääsykoekontekstissa), sen sijaan keskeisiä alueita ja asioita ovat ensimmäisen lukukierroksen jälkeen persoonallisuus- ja kehityspsyka, temperamentti, geenit vs. ympäristötekijät, aggressiivisuus, onnellisuus, kouluiän haasteet..

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoista tavaraa, mutta vaatii huomattavaa työmäärää seuraavien viiden (apua!) viikon aikana. Luojalle kiitos että ymmärsin ilmoittaa itseni artikkelivalmennukseen, ei tämä homma muuten jäsentyisi millään kun tilastomatikankin kanssa riittää vielä sähellettävää. Bloggailu saanee siis jäädä, ainakin suurimmaksi osaksi, samoin kuin aika monet muut ylimääräiset ajanvietteet. Suljen itseni pääsykoekuplaan, se lienee ainoa mahdollisuus suoda itselleni edes jonkinlainen mahdollisuus sisäänpääsyyn.

Näkemisiin siis!

Huhhei!

Blogi käy tällä hetkellä säästöliekillä. Olen onnistunut lykäämään itseni varsinaiseen työputkeen heti vuoden alkajaisiksi, joten toistaiseksi lupaukset ajan antamisesta itselle eivät ole oikein päässeet toteutumaan. Kunhan saan räpisteltyä vielä muutaman kuuden päivän työviikon ja siinä ohessa onnistun selviytymään uuden musiikkiteatterin kurssista, lienen jo kuivemmilla vesillä. Sitten voinkin alkaa täyspäiväisen pääsykoelukemisen. Nam!

Tällä hetkellä hengissä pysymisen eväät ovat selvät:
- tarpeeksi unta
- tarpeeksi ruokaa
- d-vitamiinin napsiminen
- alla oleva video, jonka haluan nähdä joka aamu (ihan vain koska en pysty katsomaan sitä hymyilemättä)



Minä sydän laiskiaiset.

Operaatio +7p.

Ja siinä hän taas on, herra Nummenmaa. Viime näkemisestä onkin jo peräti nelisen kuukautta, lienee juuri oikea aika alkaa hieroa tuttavuutta uudelleen.

Käyn tällä hetkellä kehityspsykologian perusteiden kurssia kuokkavieraana Helsingin yliopiston luentosalissa. Perusopinnot kun on psykologiassa järjestetty valtakunnallisen Psykonetin kautta, joten samoja luentoja seuraavat psykologian opiskelijat ympäri Suomen. Myös Turussa, jossa minun oikeasti pitäisi käydä luentoja seuraamassa. Miksi kuitenkaan matkustaa kun samat asiat kuulee ja saliin mahtuu lähempänäkin?

No, hommassa on yksi mutta. Helsingissä istuessani joudun bongailemaan tuttuja naamoja viime kevään valmennuskurssilta. Niitä naamoja, jotka onnistuivat siinä missä minä en. Piinaavaa. Pitäisi olla onnellinen siitä että onnistui saamaan itselleen oikeuden suorittaa haluamansa tutkinto mutta mutta.. Helsinki oli hakupapereideni ykkösvaihtoehto. Tänne haluan edelleen. Täällä on koko elämä muutenkin, lisäksi psykologian opintojen kannalta täällä ovat myös laajemmat valinnanvaihtoehdot mm. sivuaineiden suhteen ja itseäni enemmän kiinnostavat painotukset. Siirtoa en pysty saamaan, joten ainoa keino siirtyä Helsinkiin on onnistua valintakokeessa.

Olen siis päättänyt jo aloitella tulevien kokeiden pääsykoeurakkaa. Ostin jo uudet vihotkin, eli asia on lukkoon lyöty (tietysti)! Tarkoitus ei tosin tällä hetkellä ole alkaa uurastaa täysiä päiviä tilastomatematiikan parissa vaan ennemmin pitää yllä viime keväänä saavutettua osaamista. (Motivaatiota taas pidän tehokkaasti yllä osallistumalla edelleen perusopintojen kursseille täällä Helsingin päässä.)

Kyse on kuitenkin vain seitsemästä pisteestä, oli ainakin tänä keväänä. Seitsemän pistettä, yhtä kuin suunnilleen yksi laskettu tehtävä enemmän ja usea kokeessa tuhlattu minuutti vähemmän (jos tällä kertaa vaikka lukisin ohjeet tarkemmin enkä laskisi laskua ensin väärälle vastauspaperille yms.) Ensi toukokuussa saa luvan tärpätä, en enää kauheasti jaksaisi näitä hakuhommia..

Voi tätä onnea

Rakas sai kuin saikin opiskelupaikan Helsingistä, viides varasija riitti! On tunnustettava että tämä tieto on kihelmöinyt vatsaani tänään jopa enemmän kuin oma psykalle pääsyni onnistui kihelmöimään vajaa kuukausi sitten. Olen niin valtavan onnellinen toisen puolesta ja samalla helpottunut. Kaikki tuntuu paljon selkeämmältä nyt, edessä ei enää ole esimerkiksi vaikean valinnan tekemistä asuinpaikan suhteen. Meillä ei ole kiire täältä minnekään. (Tämä lisää huomattavasti todennäköisyyttä myös sille, että haen vielä opiskelupaikkaa Helsingin psykalta - viimeistään maisteriopintojen ajalle.)

Myös kauan kaivattu ja odotettu lomakuukauteni alkoi tänään, tarkalleen ottaen n. neljä tuntia sitten. Olin töistä päästyäni niin hyvällä tuulella, ettei edes ärsyttänyt kun en vielä löytänyt sopivia kenkiä lauantain hääjuhlallisuuksia varten. Yhdet kengät sentään löysin, Vagabondin haaleanvaaleanpunaiset tennarit alennuksesta, mutta eihän niillä kehtaa häihin mennä (tosin kallioisella juhlapaikalla tennarit eivät ehkä olisi se huonoin vaihtoehto).

Joku taitaa olla hieman haaleanvaaleanpunaisella tuulella.

Ainoa pientä haikeutta lietsova seikka tässä päivässä oli viileähkö aamu, joka sai harmittelemaan kotiin jätettyä huivia ja kieli samalla syksyn lähestymisestä. En millään haluaisi vielä päästää irti tästä kesästä, vastahan ehdin tottua eväsretkiin rantakallioille ja kaikkeen tähän överivihreyteen jota rakastan! Ulkona on nyt niin ihmeellisen kaunista. Kesät tuntuvat muuttuvan joka vuosi lyhyemmiksi, samalla kun ne muuttuvat yhä merkityksellisemmiksi. Vanhenemisoireilua.

Kunhan mies palaa töistä kymmenen jälkeen, taidan haluta taas iltauinnille. Samanlainen pakottava tarve päästä rannalle iski viimeksi sunnuntai-iltana. Tuolloin tapasimme myös jo aiemmin kesällä useaan otteeseen havainnoimamme vesilintupoikueet, olivat tulleet yhtenä isona joukkona ruokailemaan rantaveteen. Olivat jo kovin kasvaneet. Missä välissä nekin ennättivät?

Jäniksestä kilpikonnaksi

Huh, elämä yrittää tällä hetkellä väkisin tehdä itsestään vaikean. Tänään Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta julkisti valintakoetuloksensa ja ilmoitti kirjeellä miehen päässeen 5. varasijalle musiikkitieteeseen. Toissavuonna sisälle pääsi vielä neljänneltäkin varasijalta, joten pientä toivonkipinää voinee elätellä. Jos tuuria ei kuitenkaan ole, on taloudessamme syksyn tullen kaksi Turun yliopiston opiskelijaa, sillä miehellä on siellä kaksi vuotta poissaololla pantattu musatieteen opiskelupaikka jemmassa.

Aamu kului keskustellessa eri mahdollisuuksista. Emme kumpikaan halua muuttaa Turkuun. Minulle se ei käytännössä ole edes vaihtoehto, koska TeaK vaatii vielä tulevana lukuvuonna läsnäoloani enemmän kuin psyka. Näyttää siis siltä, että vierailemme molemmat tulevana vuonna Turussa lähes viikottain. Se on vaivalloinen vaihtoehto, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Myöhemmin kaupungilla käydessä tulin pohtineeksi sitä, kuinka paljon vaikeammaksi tällaiset suuret muutokset tulevat iän myötä. Joskus lukion jälkeen kaikki oli yksinkertaisempaa (helppo sanoa näin jälkikäteen). Senkus haki kouluun ja jos sattui pääsemään, niin lähti opiskelemaan sitten - vaikka toiselle puolelle maata. Nyt mikään ei tunnu enää onnistuvan helposti sormia napsauttamalla. Nyt on työpaikka täällä, keskeneräiset opinnot, ystäviä ja parisuhde, opintotukikuukausiakin enää maksimissaan kahden vuoden opiskeluun riittävä määrä. Siinä sivussa annos iän tuomaa hidastumaa ja odotuksia. Koitapa siinä sitten tehdä isoja muutoksia elämään. (Tietenkin nämä ovat pitkälti asennekysymyksiä, jos muutokset ajattelee vaikeiksi niin sellaisiksi ne sitten muuttuvatkin.)

Toisaalta olen onnellinen siitä että vielä uskallan lähteä laivaani kääntämään. Tällä hetkellä käytännön järjestelyt, raha-asiat ja ajankäytön suunnittelu teettävät paljon harmia, mutta vielä tässä elämänvaiheessa olen valmis näkemään mokoman vaivan. Vielä viisi vuotta eteenpäin ja tämä kaikki voisi olla vielä monta astetta vaikeampaa.

Ja jos motivaatio meinaa jossain vaiheessa hiipua, voi aina palauttaa mieleen vaihtoehdon joka tällä hetkellä olisi lopulta se kaikkein vaivattomin - lopettaa opiskelu kokonaan ja ryhtyä päätoimiseksi pelinhoitajaksi.

.. not.

Psykol.yo.

Kyllä. Niin uskomatonta kuin se onkin, Turun yliopisto on valmis tarjoamaan minulle mahdollisuuden opiskella itseni psykologiksi, ja tänään kolahtikin postiluukusta ns. "paksu kirje". Uskomatonta tämä siis on sikäli, että kirjallista koetta seuranneesta soveltuvuuskokeesta kolmasosan käytin itkemiseen ja toisen kolmasosan dramaturgin toimenkuvan selittämiseen minua haastatelleelle psykologille. Ilmeisesti sain kuitenkin vakuutettua näiden esitysten perusteella minua arvioineet henkilöt. Rohkaisevaa, en ehkä olekaan täysi sekopää! Tai sitten olen juuri sitä.

Fuksioloa ei ole, eikä sille ole tarvettakaan. Olen lukion jälkeen aloittanut jo niin monet opinnot etsiessäni oikeaa paikkaani ja kokenut sitä myöten niin monet fuksisunmuutvuodet ja niihin liittyvät riennot että lienen jo nähnyt mitä nähtävä on. Joihinkin juttuihin tulen varmaan osallistumaan, mutta tämän opiskelupaikan suhteen tavoitteeni on olla mahdollisimman tehokas ja itse asiaan keskittyvä - ilman oheistuotteita. Nykyisiä opintojanihan en siis ole hylkäämässä, vaan kyse on puhtaasti pyrkimyksestä moniavioisuuteen (monella tapaa psykologia ja dramaturgia kulkevat lähellä toisiaan, ne vetävät minua puoleensa samoista syistä). Kaikeksi onneksi minulla on suoritettuna psykologian perus- ja muita korvaavaksi soveltuvia opintoja jotka tulevat helpottamaan yritystäni sen alkumetreillä. Turkuun en ole ainakaan toistaiseksi muuttamassa (aina on myös mahdollisuus että haen vielä uudestaan Helsinkiin).

Tästä alkaa kiirus ja kompromissien aika, hikistä tenttimistä ja piipahduksia kauniiseen Turkuun. Voi olla että rytäkässä menetän toisen kumppaneistani, mutta olen enemmän kuin valmis yrittämään. Tällä hetkellä olo on (kaikesta huolimatta) mukavan turvallinen tulevaisuuden suhteen. Sellainen, että kävi miten kävi, saan lopulta tehdä elääkseni jotain sellaista mistä pidän ja jota kohtaan tunnen aitoa mielenkiintoa - en pakkoa.

Jos taas en onnistukaan, niin tulipahan kokeiltua! Hirveintä olisi jossain vanhainkodissa tuumata kaikkia niitä ovia joiden taakse olisi voinut katsoa, mutta joihin ei sitten kuitenkaan uskaltanut koskea.

(Tässä yhteydessä haluan myös kertoa olevani ihan uskomattoman ylpeä pikkusiskostani joka onnistui saamaan itselleen unelmoimansa opiskelupaikan ja aloittaa tulevana syksynä graafisen suunnittelun opinnot Lahden muotsikassa. Hienoa upeaa siskonen!)

Aurinkoa ja asioita

Kesä on edennyt joko töissä tai ulkona hikoillessa, joten blogille ei juuri ole jäänyt aikaa. Kaikista etukäteispäätöksistäni huolimatta tästäkin kesästä on tullut tuskallisen työntäyteinen, monta nättiä päivää on tullut jo hukattua jossain maan alla kuunnellen asiakkaita, joiden aivot tuntuvat usein olevan tavallistakin pehmeämmässä kunnossa kesähelteillä. Rahaa on kuitenkin ansaittava jostain, varsinkin elokuun matkan lähestyessä ja toistaiseksi menojen suhteen erittäin epävarman tulevan lukuvuoden vuoksi. Töiden keskellä vapaapäivät ovat kuin pieniä keitaita, niistä on otettava mahdollisimman paljon irti.

Kesäjuttuja tähän mennessä..
- Ruoan grillaaminen (olen niin onnellinen että grillin hankkiminen partsille ei jäänyt vain puheeksi)
- Ihon grillaaminen (vain pieni viaton aamiainen rantakalliolla ja uv:t kävivät välittömästi käsiksi, lopputuloksena helakanpunainen yläselkä ja todennäköisesti auringonpistos, sen verta huonosta olosta kärsin palamista seuranneet päivät)
- Juhannus Veikkolassa sisältäen paljon kivoja tyyppejä, hyvää ruokaa, mölkkyä ja kissanpissat auton takapenkillä (viimeisenä mainittuun tehosivat lopulta otsonikone ja eläinkaupan myymä Pissipois-puhdistusaine).
- Matkasuunnittelu! Tällä hetkellä elokuun reilin reitiksi näyttäisi muodostuvan Helsinki - Berliini - Praha - Wien/Bratislava - Sveitsi (vielä tarkemmin määrittelemättä) - Venetsia - Milano - Helsinki. Odotan tätä matkaa niin paljon! Ehkä eniten alppeja, tai sittenkin jättiläiskilpikonnan tapaamista. Sellaisen pitäisi asustaa Wienin eläintarhassa.
- Rantamöllötys (Lauttasaaren rannat, ah!)

Tällä hetkellä menossa on erityinen harvinaisuus - pari peräkkäistä vapaapäivää. Eilisen vapaapäiväni aloitin roudarinhommilla, autoin poikaystävää kantamaan tämän soittokamat keskustaan. Tarkoitus ei alunperin ollut raahata koskettimien jalustaa ja jonkinlaisen musiikkilaitteen sisältänyttä kangaskassia perille saakka. Pelkästään miehen raahaman koskettimiston kantaminen näyttää kuitenkin joka kerta niin tuskalliselta, etten mitenkään olisi voinut nakata loppuja kamoja tämän kannettavaksi tuntematta itseäni kehnoksi tyttöystäväksi.

Roudarinpestini päätyttyä kulutin aikaa haahuillen keskustassa ja poiketen aina sopivin väliajoin sisälle keskustan liikkeisiin (tämän tein siis vain paetakseni aurinkoa, en kolutakseni alennusmyyntijäämistöjä). Klo 16 aikoihin saavuin Espalle kuuntelemaan poikaystävän bändin keikkaa, jonka jäsenenä tämä soitti ensimmäistä kertaa. Kivaa kesämusiikkia suorassa auringonpaahteessa, istuin kuuntelemassa yhdellä lavan edustan penkeistä ja kirosin aurinkoa jolle yksi poltettu yläselkä on ilmeisesti liian vähän. Syytä ei tietenkään ole minussa, unohtaessani jälleen aurinkorasvan muualle kuin laukkuuni.

Keikan jälkeen vietimme iltaa miehen kavereiden kanssa Tervasaaressa. Loin ympäristötaidetta luomuolutpulloon, kuvasin muurahaisia ja nautiskelin karpalolonkeroa. Ihana kesä, ihana turhuus, ihana olemisen keveys! Yritin humalluttaa muurahaiset lonkerolla, mutta niiden askeleet horjuivat valitettavan vähän eikä kuolonuhrejakaan havaittu.

Kotiin päästyäni sovittelin mäkkiäni päivän ainoaan ei-syötävään/juotavaan hankintaan, Globe hopen läppärilaukkuun (jonka ostopäätökseen antoi inspiraation rakas työtoverini Sanna). Suoja läppärille onkin ollut hakusessa jo jonkin aikaa, kalliin kannettavan suojaaminen esim. huivilla ei ole kaikkein käytännöllisin vaihtoehto ja kun kuitenkin toivoisin voivani kuljettaa tätä uutta ystävääni mukana esimerkiksi kouluun syksyn tullen. En ole ollut kovin innostunut kauppojen maskuliinisesta laukkutarjonnasta, tämä kukkaisampi vaihtoehto sopii itselleni paljon paremmin!

Mainittakoon vielä loppuun opintopistemääräni hypänneen jossain vaiheessa kulunutta viikkoa 149 pisteestä 182 pisteeseen. Tämä tarkoittanee että olen viimein tutkinnonhakulomaketta vaille valmis teatteritaiteen kandi! Lähinnä olen ollut tästä helpottunut, kandin venähtäminen tämän pidemmälle olisi teilannut aika pahasti syksyn opintoni kun en olisikaan saanut osallistua haluamilleni maisterikursseille.

Mies on kuitenkin luvannut leipoa onnittelukakun, siinä lienee juhlaa tarpeeksi tälle mattimyöhäiselle!

Kesäkesäkesäkesä!

.. Ja senpä kunniaksi istuu tämä tyttö päivänsä sisätiloissa pohtimassa kuinka pitäisi mennä vaikka minne, yleensä rannalle, mutta joko olen aina koululla/töissä/liian väsynyt, kiitos töiden ja koulun. Ns. pinnistysviikot menossa, kaksi yhteisten opintojen kurssia ja muutamat rästiesseet niin kandi on kursittu kunnialla kokoon. Vapaata aikaa ei ennen tuon tavoitteen toteutumista kalenterista löydy, mutta kun näin lähellä ollaan niin motivaatiokin on ihan kiitettävä. (Ilmeisesti olen onnistunut imemään kaiken työmotivaationkin opiskelukäyttöön, koska töissä oleminen on tällä hetkellä todella tuskallista. Olen melko varma että urani nykyisessä työpaikassa alkaa olla ehtoopuolellaan, ainakin jos fiilikset eivät tästä ala kohoamaan.)

Kiireestä huolimatta onnistuin eilen viimein toteuttamaan ensimmäisen rantamöllötykseni tälle kesälle, kun luovan kirjoittamisen kurssilta saimme lähteä hieman aikaisemmin harjoittamaan itsenäistä työskentelyä. Minun itsenäinen työskentelyni oli täten makoilua Larun kallioilla, seurana A.S Byattin Riivaus jonka olen viimein saanut kaivettua kirjahyllystä luettavakseni, sekä n. 1000 pikkuhyönteistä jotka eivät millään halunneet jättää rauhaan. Ei tehnyt hyvää kouluhommien edistymiselle tuollainen makoilu, mielenterveydelle sitäkin enemmän!

Seurailin pitkään myös eri lintulajien toimintaa rannassa. Yksi tunnistamattomaksi jäänyt vesilintuyksilö taisteli pitkään omaan kokoonsa suhteutettuna ison kalanmöhkäleen kanssa, joka kiemurteli ja karkaili ja taisi onnistua muutaman kerran karkaamaan vielä matkalta linnun vatsaan. Lopulta taistelu päättyi linnun voittoon, kiemurteleva olio katosi tämän vatsaan. Minä puolestani pohdin vielä useaan otteeseen illan aikana, miltä tuntuisi niellä jotain elävänä sillä tavalla ja tuntea kuinka se jokin vielä kiemurtelisi vatsassa ja hiipuisi sitten hitaasti. En usko että nauttisin.

Rantaelämän virkistämänä jatkoin iltaa vielä Vallilaan, pelaamaan erän Talismania Riikan ja Lassin luona. Ystäväni ovat jokin aika sitten ottaneet kämppiksikseen kaksi persialaista kissaa joihin olen syvästi ihastunut (vaikkakin ovat jo aiheuttaneet minulle mm. viikon nuhataudin, kiitos astmaisuuteni). Kissaa en pystyisi ikinä itse ottamaan, olen niille liian allerginen, mutta silloin tällöin olen valmis riskeeraamaan terveyteni ihan vain halatakseni jotain näin suloista!

Pihalla käydään humalaista keskustelua josta olen toistaiseksi onnistunut kuulemaan vain sanat 'eturauhanen' ja 'kameli', välillä joku myös imitoi suden ulvontaa. Kesä tekee ihmisistä niin ihanan vapautuneita.

(Olen viime päivinä testaillut uutta kameraani. Olin ollut pitkään tyytymätön pokkarikameraani, jonka aikoinaan ostin juurikaan vertailematta vaihtoehtoja. Sen ottamat kuvat olivat selvästi melko kehnolaatuisia, päättelin tämän eritoten siitä kuinka helposti aina sopivan tilaisuuden tullen sorruin syrjähyppyihin ja napsin kuvia kavereiden kameroilla ennemmin kuin omallani. Ja yhteen syrjähyppyyn tuo suhde ex-kamerani kanssa päättyikin, napsittuani ystävieni tupareissa 85% kuvista muilla kameroilla vaikka omani oli laukussa mukana. Muutama viikko sitten lähti tilaukseen Canonin S95, johon päädyin tehtyäni huomattavasti paremman pohjatyön perusteella, luettuani arvosteluja ja keskustelupalstoja yms. Kameran sain käyttööni viime viikolla, kun lähi-Siwan henkilökunta viimein onnistui sen löytämään, ja olen ollut tyytyväinen. Uskoakseni tämä suhde kestää edellistään pidempään. Yllä olevat kuvat on kaikki napsittu tällä uudella ystävälläni..)

Paluu elämään

Kummallinen olo.

Jännityksen kautta ahdistukseen.
Ahdistuksen kautta levottomuuteen.
Levottomuuden jälkeen asteittainen paluu arjen tunnottomuuteen?

Tiistaina olin psykologian pääsykokeissa. Viime vuotiseen lähinnä kokeilumielessä tekemääni kokeeseen verrattuna onnistuin huomattavan hyvin. Kun viimeksi palautin tyhjät paperit tilastomatematiikan osalta tajuamatta yhdestäkään tehtävästä mitään, palautin tänä vuonna paperit joihin olin huolella laskenut 5/8 kokeen tilastomatematiikan tehtävistä (ja loputkin olisin osannut laskea jos aika vain olisi riittänyt). Kokeen yleisestä osasta en osaa sanoa mitään.

Huomattavasta petraamisesta huolimatta en usko saavani opiskelupaikkaa vielä tänä vuonna, yli 1500 hakijasta löytyy varmasti 19 minua pätevämpää saamaan kokeesta paremmat pisteet. Suunta on uskoakseni kuitenkin ylöspäin (ainakin jos onnistun pitämään yllä nyt saavuttamani tason matematiikan osalta). Ja koska huomaan jo täyttäneeni kalenterin syksyn osalta jo valmiiksi tavallista tehokkaammin, tuleva syksy olisi tuskin paras mahdollinen uusien opintojen aloittamiseen.

Nakattuani Nummenmaan (toistaiseksi) komeroon olen alkanut paikkailla tyhjähköä oloani muilla kirjoilla. Nyt on menossa hyllyssä jo jonkin aikaa odottanut Nicholas Kristofin ja Sheryl Wudunnin Half the Sky. Kirja kuvaa naiskohtaloita eri puolilta maailmaa, naisena oloa kauheimmillaan rinnakkain selviytymistarinoiden kanssa. Vaikka amerikkalaisten erinomaisuutta auttajina aika ajoin alleviivataan hieman liikaa ja vaikka kaikkein syvällisin teos ei ole kyseessä, on se onnistunut herkistämään jo useamman kerran. Ei ole pahasta avata silmiään kohti muuta maailmaa aika ajoin.

Tänään Akateemisesta lähti mukaan myös kirja, joka nyt odottaa lukemistaan kuin karkkipussin paras karkki syömistään. Kazuo Ishiguron Nocturnes tuoreena suomennoksena. En ollut törmännyt kyseiseen teokseen aiemmin, joten tämän löytäminen oli päivän paras juttu.

Kävimme maanantaina myös katsomassa jo aiemmin täällä mainitsemani, Ishiguron kirjaan perustuvan elokuvan Ole luonani ain. Mielipiteeni: lukekaa kirja. Vaikka nyyhkinkin koko elokuvan loppupuoliskon, kirjan henkeä ei onnistuttu valkokankaalla tavoittamaan. Uskoakseni elokuva toimi minulle koska pystyin sitä jotain vasten peilaamaan, mutta pelkän elokuvan näkevä ei kyllä tämän perusteella saa oikeaa kuvaa itse kirjasta. Elokuva oli ikään kuin kollaasi ydintapahtumista, se ei tavoittanut samanlaista laajuutta ja rauhaa joka alkuperäisteoksessa on.

Loppuun kuva kasvilapsestamme uudessa purkissaan, johon mies tämän viikonloppuna siirsi asumaan. Olen ollut huolissani pienen ja hennon kasvin sopeutumisesta uuteen ympäristöönsä, mutta toistaiseksi nuupahtamisesta ei ole ollut merkkejä. Jos tuo vaikka jaksaisi jatkaa kasvamistaan nyt kun tilaa toiminnan laajentamiselle olisi.

Minun on edelleen vaikea uskoa että tuo tuparikasvimme on pysynyt elossa läsnäolostani huolimatta. Ehkä todellisuus ei tässä(kään) asiassa enää kohtaa sitä kuvaa jonka olen siitä luonut.

Paluu päiväjärjestykseen

Ensin meni tietokone, sitten meni netti. Ensin palasi netti, sitten saapui taloon uusi tietokone. My new darling, Macbook Pro, jonka ylivertaisiin kykyihin kuuluu mm. youtube-videoiden pyörittäminen pätkimättä (mainitakseni vain yhden asian, johon edellisen koneeni vähäiset voimat eivät riittäneet). Odotan pitkää yhteistä taivalta tämän rakkaani kanssa.

Menossa vapaapäivä, kutsun tätä tyyneydeksi myrskyn edellä. Edessä kuuden päivän työviikko, alkaen huomenna aamuvuorolla klo 06.30. Lisäksi on kaikki muut menot ja asiat joita en ole jaksanut tehdä, ja joita ei tietenkään olisi voinut tehdä esimerkiksi tänään. Onneksi voin aina vakuuttaa itselleni tämän(kin) olevan laiskurielämäni viimeinen päivä.

Viime viikolla oli omalta osaltani kuluvan lukuvuoden ensimmäinen koulupäivä. Kalenteristani löytyi hieman yllättäen tyhjää aikaa uudelle musiikkiteatterille, joten tulevat keskiviikkoaamut tulen viettämään pitkästä aikaa Teatterikorkealla. Ensimmäisestä keskiviikostani selvisin melko hyvin huomioonottaen että saavuin koululle myöhässä, olen hukannut kulkuläpyskäni (muuton yhteydessä viime syksynä, ei ole palaamassa takaisin) ja ääneni oli kyseisenä aamuna vaihtunut vaimeaan pihinään (tämä ei tosin ole hirveän huono asia, koska pihisemällä on helppoa kalastaa sympatiaa ja toisaalta se toimii hyvänä perusteluna pidättäytyä yleiseen keskusteluun osallistumisesta). Ylipäänsä kuitenkin, itselleni tyypillisestä stressaamisesta huolimatta, koulussa olo tuntui hyvinkin virkistävältä.

Eilen wokkiin pilkkomani punasipulin tuoksu pysyttelee edelleen sormissani. Sitkeä sipulipiru.

Tässä yhteydessä annettakoon myös muutama todiste etenevästä tätiytymisestäni:
1. Heräsin eilen luvattoman aikaisin ehtiäkseni Sokokselle ennen töitä ostamaan 3+1-päiviltä tarjouksessa olleen henkilövaa'an. Tämän tuikitarpeellisen esineen hankittuani tunsin loppupäivän kieroa mielihyvää bongaillessani töissä saman vaa'an ostaneita ohikulkijoita ja ajatellessani kuinka ne pian loppuisivat jonkun hitaamman nenän edestä.
2. Olen kuluttanut koko päivän etsien internetistä uusia koristetyynynpäällisiä. Vain vaihtoehtojen runsaus on estänyt minua toistaiseksi tilaamasta yksiäkään itselleni.

Vielä muutama hetki yksinäisyyttä, sitten mies tulee töistä. Hellyyttä, iltapala, nukkumaan. Perusasiat kunnossa.

Lopuksi jotain nättiä.

Pikapäivitys

Todella hyviä asioita tällä hetkellä:

- Kognitiivisen psykologian tenttiosuudesta napsahti arvosanaksi 4, eli sama kuin neuro-osuudesta (jota en sitten kuitenkaan tullut uusineeksi ajanpuutteesta johtuen). Tämä on lähinnä suuri helpotus, viikko sitten näin koko yön unta jossa sain yhä uudestaan kuulla saaneeni tentistä arvosanaksi 2. Kyseinen uni oli oikeastaan ihan taidokas. Heräsin sen aikana yhä uudestaan unesta jossa olin saanut tentistä kakkosen jonka jälkeen menin aina tarkistamaan asiaa jolloin huomasin saaneeni taas saman kakkosen jonka jälkeen heräsin taas unesta ja sama toistui arviolta n. 10 kertaa.

- Postissa odottava uusi Macbook Pro. Läppäriasia siis hoitui nopeammin kuin uskoin, hyvä niin. Tuntuu että tarve kirjoittaa iskee aina silloin kun on pahin puute joko ajasta tai kun jokin muu homma kusee, kuten tällä kertaa tämä läppäriasia.

- TeaK:n kevään ja kesän yhteisten opintojen tarjonta ei ollut täysin toivoton, joten saanen viimeiset kandipisteeni kasaan varsin kivuttomasti kunhan vain onnistun tunkemaan itseni haluamilleni kursseille.

- The Arkin jäähyväiskeikka illalla Tavastialla. En ole koskaan ollut suurin fani, enkä totta puhuakseni ole kuunnellut kyseistä bändiä aikoihin, mutta keikkansa ovat aina olleet hurmaavia joten väliin en halunnut jättää. Lisäksi pisteitä nostavat keikkaseuralaiset, joiden näkemisestä on kulunut turhan pitkä aika.

- Vanhempien tuparilahjaksi antama leipäkone, joka tuottaa samanlaista hyvänolontunnetta kuin pyykkien peseminen. Pyykkiä pestessä tuntee tekevänsä ihan hurjana kotitöitä, vaikka pyykkien nakkaaminen koneeseen ja niiden nostaminen kuivumaan on melko pieni toimenpide. Sama homma leipäkoneen kanssa. Tuntee olevansa todella aikaansaava, kun voi sanoa leiponeensa taas tuoretta leipää, vaikka kaikki mitä vaaditaan on jauhojen nakkaaminen koneeseen ja leivän ottaminen koneesta ulos pari tuntia myöhemmin. Lisäksi itse leipä on osoittautunut erittäinkin syömäkelpoiseksi.

- Kämppäämme vaivannut kirjahyllyvaje on viimein hoidettu. Vaikka sängynalus tarjosikin oivallisen säilytysratkaisun hyllyjen loistaessa poissaolollaan, alkoi jo vähän nyppiä jokainen astmakohtaus jonka sain joutuessani etsimään tarvitsemiani kirjoja sängyn alle kerääntyneiden pölyvallien keskeltä. Nyt ovat kirjat siististi esillä hyllyissä ja lisäksi kämppä näyttää paljon paremmalta niiden kanssa.

- Ulkona on yhä useammin ihania auringonpaisteita!

(Olisin voinut jatkaa päivitystä tekemällä listan asioista, jotka eivät tällä hetkellä ole niin hyvin. Asia hoitunee kuitenkin toteamalla, että olen kohta istunut töissä 10 tuntia.)

Kognitiivista iltapäivää

Kaunis pakkaspäivä on paras kuluttaa sisällä lukien kognitiivista psykologiaa. Ärsyttää jo valmiiksi se, etten ehdi lukea koko tenttialuetta läpi lauantaihin mennessä sellaisella huolellisuudella kuin olen lukenut 2/7 luettavista kappaleista. Englanninkielisen tekstin kanssa operoimisessa sekä plussat että miinukset liittyvät oikeastaan samaan asiaan. Toisaalta tekstiä ei voi vain "lukaista" ja toivoa että jotain jää päähän, koska vaikka ymmärrän tekstiä aivan kiitettävästi, vaatii kieli silti prosessoimista. Toisaalta tuo prosessoiminen (joka nyt tunnetusti on jo suomenkielisen tekstinkin kanssa operoidessa parempi vaihtoehto kuin pelkkä "lukaisu") tulee englanninkielisen tekstin kanssa luontevammin. Muistiinpanojen tekemisessäkin tuntuu olevan puolet enemmän mieltä kun samalla joutuu myös alkeellisesti kääntämään lukemaansa tekstiä.

Mitään ongelmaahan ei taas olisi, jos olisin aloittanut lukemisen esim. viikkoa aikaisemmin. Uusimiskertoja ei enää kyseisen kurssin kohdalla ole käytettävissä, enkä toisaalta haluaisi sössiä kurssia kognitiivisen osuuden takia kun saman kurssin neuro-osuudesta sain jo nelosen..

Ylipäänsä koen tällä hetkellä/edelleen psykologian opiskelun erittäin mielekkäänä. Vaikka alaan kuuluukin paljon spekulointia, erilaisia teorioita ja näkökantoja, on se silti kaikkien humanistihömppäilyvuosien jälkeen juuri sopivan "tiukkaa tiedettä" taideopintojen rinnalle. Avoimen opintojen alussa tuntui lähes huumaavalta ymmärtää esimerkiksi mitä tarkoittaa aktiopotentiaali ja miten se toimii, kun on vuosia tuntenut opinnoissaan jatkuvasti enemmän tai vähemmän epävarmuutta lähes kaikesta (siitäkin huolimatta että alan tässä vaiheessa ymmärtää kyseen olevan suurimmaksi osaksi omien valintojensa hyväksymisestä ja niiden perustelemiseen opettelusta). Tuntuu vapauttavalta kohdata ajoittain jotain sellaista, joka ei tarvitse minun perusteltua mielipidettäni olemassaolonsa tueksi.

Aika palata pänttäämisen pariin. Ensi viikon aion tasapainottamisen nimissä omistaa erään näytelmätekstin työstämiselle. Homma toimii, pänttääminen motivoi luoviin töihin ja aikanaan luova tuska motivoi pänttäämään.

(ps. Kärsin ihan hirveästä sushihimosta. Toissayönä näin unta jossa Helsinki oli muuttunut Tokioksi. Unen aikana lähinnä mätin suuria määriä sushia jossain pikkuravintolassa. Pitäisi opetella valmistamaan itse mutta kyseinen aie etenee tavalliseen tapaansa hitaasti. )

Ennakkokatsaus

Ensi vuodesta on ennakkotietojen mukaan tulossa kaoottinen.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- valmistua teatteritaiteen kandidaatiksi
- aloittaa dramaturgian maisteriopinnot Teatterikorkeakoululla
- saada avoimessa kunnialla suoritetuksi psykologian perusopinnot
- osallistua valmennuskurssille
- onnistua pääsykokeissa ja päästä psykologian opiskelijaksi
- aloittaa uuden näytelmän kirjoittaminen
- matkustella (ainakin nyt sinne Lontooseen)
- tehdä töitä
- SÄÄSTÄÄ!
- nähdä monta näytelmää (useampia lippuja onkin jo varattu "must see"-esityksiin)
- aloittaa (jälleen kerran) liikkuminen
- sivistää itseäni lukemalla enemmän
- nähdä enemmän ystäviä!

Haha, listattuani nuo pidän itseäni vähintäänkin sekopäisenä. Toisaalta jos listaisi tähänastista elämää, ei kyseinen lista varmaankaan näyttäisi yhtään vähemmän kaoottiselta. Olen elänyt kalenterini varassa lukiosta lähtien. Tuolloin kalenteria täyttivät koulun lisäksi teatteritreenit (yleensä proggiksia oli työn alla vähintään kaksi), soittotunnit, orkesteriharkat, kuoroharkat.. En osaa kuvitella elämää ilman erilaisten menojen täyttämää arkea. Nautin siitä että elämässäni on vaihtelua ja mielekästä tekemistä. Kääntöpuoli (hyvin vakava sellainen) onkin sitten, etten tällä tavoin pysty kunnolla paneutumaan kaikkiin tehtäviini - jokin jää aina vaille kaipaamaansa huomiota.

Jossain määrin voi kai pitää ihmeenä, etten ole jo onnistunut ajamaan itseäni loppuun. Tekemisen paljouteen nähden olen kuitenkin tuntenut kiireen aiheuttamaa ahdistusta yllättävän vähän. Osin tämä johtunee kai siitä, että on ollut pakko opetella antamaan itselleen anteeksi se, että en voi suoriutua kaikista tehtävistäni täydellisesti. Usein olen huomannut myös tylsistyväni hyvin äkkiä vain yhden tehtävän täyttäessä arkea. Olen herkästi innostuva ihminen, mutta innostuksen ylläpitäminen on aina osoittautunut monta astetta haasteellisemmaksi. On hyvä olla jotain mihin vaihtaa hetkeksi, jos kyllästyminen uhkaa.

En voi väittää, etteikö ensi vuosi pelottaisi. Toisaalta olen jo laittanut asiat päässäni jonkinlaiseen prioriteettijärjestykseen (maailmani ei kaadu vaikka en onnistuisi saamaan psykologian opiskelupaikkaa, sillä opiskelen jo toista rakastamaani alaa). Lista ei myöskään paljasta sitä, kuinka paljon eri tehtävät lopulta vievät voimavaroja (esim. kandintutkintoon vaadittavat alle 10 opintopistettä tuskin rasittavat suuremmin kevättä valmennuskurssin ohella). Osa listan kohdista taas voidaan laskea suoraan tasapainottavaksi toiminnaksi alkupään työ/opiskelu-kohdille (lukeminen, liikunta, ystävät, matkustelu jne.). Myönnettäköön, tällainen puolustelu on osin täyttä itsepetosta mutta toisaalta - listat ovat mustavalkoisia!

Vaihtoehtoinen versio lienee silti tarpeen. Ihan vain siltä varalta että alkuperäinen suunnitelma alkaisi jossain vaiheessa ahdistamaan liiaksi.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- oppia rauhoittumaan

Elämä ja/eli työnteko

Vaatimattomasta kuuden päivän työputkesta menossa päivä nro viisi. Sunnuntaina pidän vapaapäivän, sen jälkeen töiden teko jatkuu lähestulkoon yhtä intensiivisesti aina jouluun asti (ja todennäköisesti sen jälkeen samalla tahdilla, mutta työvuorolista päättyy taktisesti 26.12., joten kaikki sen jälkeen tapahtuva on minulle vielä suurimmaksi osin pimennossa.)

Viimeisen vuoden aikana olen työskennellyt enemmän kuin koskaan. Samanaikaisesti olen kypsynyt yhä enemmän työhöni. Heti alkuun on toki todettava, että sinänsä arvostan työpaikkaani ja sitä että olen saanut olla täällä jo yli 4 vuotta. Mutta hyvin pian tämän perään on sanottava, että voisin yhtä hyvin vetää itseni hirteen jos löytäisin itseni samoista hommista vielä 10 vuoden kuluttua (tähän kohtaan hyvin voimallinen puun koputus).

Lyhyt plussien ja miinusten lista liittyen työhöni:

+ Työtoverit, jotka ehdottomasti ovat työni paras puoli
+ Neljän vuoden jälkeen tunnen osaavani hommani hyvin, ja se tuo minulle tietynlaista tyydytystä
+ Satunnaiset erityisen mukavat asiakkaat
+ Ihan kohtuullinen korvaus opiskelijan näkökulmasta
+ Se, että sairastuessaan voi varata ajan yksityiselle lääkärille eikä ainoa vaihtoehto ole maailman tehokkain YTHS
+ Työ ei ole sottaista. Mieluummin sekoitan korttipakkaa kuin siivoan tai paistan hampurilaisia.

- Työssä ei ole mitään luovaa
- Samanlainen arki ja rutiinit päivästä toiseen ilman suurempia yllätyksiä tai vaihtelua
- Ei se palkka ihan niin hyvä ole, aika halvalla tässä elämäänsä myy
- Idiootit imbesillit paska-asiakkaat, joihin törmää turhan usein (yleensä päivittäin)
- Aikataulujen kanssa säätäminen, kun työajat eivät yleensä kohtaa muita velvotteita (esim. opiskelu)
- Turvattomuuden tunne, liittyen useimmiten noihin mainitsemiini paska-asiakkaisiin.

Plussaksi voisi kai tässä vaiheessa laskea senkin, että motivaatio opiskelua kohtaan tuntuu vain kasvavan sitä mukaa kun huomaa viettävänsä töissä yhä enemmän aikaa. On päästävä pois!

Olen hahmotellut suunnitelmaa, jonka nojalla pyrkisin olemaan kolmekymppisenä pois a) opiskeluelämästä ja b) nykyisestä työpaikastani. Tämä on tietenkin aika optimistista, ja vaatisi hyvin aktiivista opiskelua seuraavien viiden vuoden aikana. Mutta tavoitteet lienee parasta nostaa aina hivenen liian ylös kuin liian matalalle.

Olen osallistumassa keväällä psykologian valmennuskurssille. Tarkoitus olisi siis päästä sisään ensi kevään kokeissa, ja opiskella siis tätä myöten kahdessa oppilaitoksessa seuraavana syksynä. Minulla on ollut pieniä vaikeuksia myöntää näitä suunnitelmiani, sillä ennen kaikkea pelkään ettei minun ajatella olevan enää kiinnostunut nykyisisitä opinnoistani. Taide ja sen opiskelu antaa itsestään hiukan omistushaluisen kuvan. Ikään kuin taidealan valitseminen vaatisi täydellistä omistautuneisuutta ja (varsinkin Suomen oloissa) heittäytymistä jonkinlaiseen jatkuvaan epävarmuuden tilaan, esimerkiksi toimeentulon suhteen. Olenkin usein tuntenut pientä häpeää ymmärtäessäni, etten ole täydellisesti henkeen ja vereen "taiteilija" siinä mielessä kuin sen monet käsittävät, tai kuten ehkä vääristyneesti luulen monien käsittävän. Minulla on tarve kirjoittaa, ja tuo kirjoittamisen tarpeeni kohdistuu nimenomaan näytelmäteksteihin. Olen kuitenkin hidas kirjoittaja, eikä minulla ole täydellistä kutsumusta riipiä elantoani milloin minkäkinlaisesta projektista tehden niiden ohessa elääkseni milloin mitäkin hanttihommia. Haluan kirjoittaa näytelmiä ja toimia taiteen parissa, mutta haluan myös varmuutta, pysyvyyttä, mahdollisuuden ansaita elantoani mielekkäillä työtehtävillä ennemmin kuin kompromisseilla. Ei siis ihme että dramaturgian opintojani on koko niiden keston ajan leimannut pelko siitä, että vaikka varmasti tulen kirjoittamaan näytelmiä, en silti tule elättämään niillä itseäni. Olen taiteentekijänä kenties hiukan liian yksipuoleinen. Tai sitten minulta vain puuttuu luottamusta. (Vain täysin epärealistinen henkilö voi silti väittää, että taideala takaa varman toimeentulon Suomessa - tai yhtään missään.)

Olen siis valinnut moniavioisuuden mitä tulee tulevaisuudensuunnitelmiini. Psykologian opiskelun mahdollisuus iski noin vuosi sitten hyvin kirkkaana. Oppiaineena se tuntuu sisältävän paljon niitä samoja asioita, jotka ovat ajaneet minua myös teatterin/dramaturgian/kirjoittamisen opiskelijaksi. Pohjimmiltaan olen kiinnostunut ihmisen käytöksestä ja ihmisyydestä. Sekä draama että psykologia operoivat tuolla alueella, tyydyttäen tiedonhaluani omilla tavoillaan. Minulla on hyvin vahva uskomus, että nuo molemmat myös tukevat toisiaan monella tavalla.

Uskon siis löytäneeni toimivan yhdistelmän. Draama antaa minulle mahdollisuuden luovuuteen ja itsenäisempään, "villimpään" ihmisyyden tutkimiseen kun taas psykologia laajentaa ymmärrystäni aiheesta tieteellisemmästä näkökulmasta, tarjoten siinä sivussa paremman varmuuden tulevaisuudesta ja toimeentulosta. En ole hylkäämässä ketään - olen vain ottamassa toisen puolison ensimmäiseni rinnalle. Tai ainakin aion yrittää.

Kirjoitukseni alkuperäinen tarkoitus oli purkaa työputken aiheuttamaa ahdistusta. Tässä oli kuitenkin monta mieltäni painanutta asiaa, erityisesti koskien tuota tulevaisuudensuunnitelmieni skitsofrenista luonnetta. Asioiden purkaminen tekee hyvää. Vilpitön tarkoitukseni oli vain puolustella haluani tehdä elämästäni mielekästä - joskus se vain vaatii pientä itsekkyyttä valintojen suhteen.

Aika vaihtaa työpistettä. Pelaajat käyttäytyvät yllättävän rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi.

Riemunkiljahdus

Sain tänään ensimmäisen arvosanani avoimen yliopiston psykologian opinnoissa: neuro- ja kognitiivisen psykologian I-kurssin neuro-osuudesta 4/5. (Kognitiivinen osuus siis puuttuu vielä ja joudun sen tekemään uusintatentissä, koska aikaa lukemiseen jäi töiden takia liian vähän.)

Täytyy todeta että olen ihan mielettömän ylpeä ja onnellinen tuosta nelosesta! Vaikka toiveissa onkin hiukan että tuon neuro-osuudenkin saisin vielä uusinnan yhteydessä nostettua vitoseen, on silti joka tapauksessa nyt iloinen ja onnistunut olo. Tällä hetkellä tuntuu, että eivät nuo suunnitelmani psykologian opiskelusta yliopistossa ole vielä täysin tuhoon tuomittu ajatus. :)

Väliaikatietoja

Tällaista tämä minun bloginpitoni tuppaa olemaan. Ensin innostun jostain, sen jälkeen innostuksesta sokeana aloitan jotain sen enempiä suunnittelematta, sitten innostus latistuu. Lopulta tuo innostuksen kohteeni saattaakin unohtua täysin, kuten tässä tapauksessa tämä blogini ylläpito (kahteen merkintään se muisti sitten viimeksi riittikin, hienoa!)

Oli hassua huomata kuinka olin viimeksi pykännyt tänne kuvasarjan nyt jo edellisestä asumuksestani. Hommahan meni sitten lopulta niin, että päädyimme paremman puoliskoni kanssa etsimään yhteistä asumusta n. 3kk sitten. Suurimmaksi osaksi päätös syntyi minun hienovaraisen johdatteluni tuloksena. Kyllästyin siihen kuinka miehellä oli aina tapana mennä töiden jälkeen ensin kämpilleen pelaamaan yms. tietokoneellaan, ja tulla sen jälkeen (viimeisellä yöbussilla) uskollisesti viereeni nukkumaan. Ei enää riittänyt ymmärrys sille, että ainoa syy miehen vierailla toisella puolella kaupunkia kämpällään joka ilta oli yksi pahainen tietokone. Onneksi tämä kävi järkeen toiselle osapuolellekin aika kivuttomasti.

Aloimme siis etsiä kämppää kriteerillä "asunnon on oltava kaksio, ja sen on sijaittava Lauttasaaressa". Olin tuossa vajaan vuoden Larussa asumisen jälkeen jo sen verta kiintynyt tähän kaupunginosaan, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Parissa näytössä sitten juostiinkin täällä (joissa jokaisessa, asunnon kunnosta riippumatta, oli n. 20 muutakin asunnonhakijaa paikalla), jonka jälkeen lupauduin jo tietyin rajoittein katsomaan asuntoja muistakin Helsingin kaupunginosista. Kenties onni vaati tuon myönnytyksen potkiakseen, sillä lähes heti tämän jälkeen onnistuin eräänä aamuna bongaamaan Oikotieltä juuri peruskorjatusta kerrostalosta kaksion. Ja mikä parasta, kyseinen kämppä sijaitsi vain pari kadunpätkää silloisesta lauttasaarelaisasunnostani! Ja kaikeksi onneksi tämä asunto vuokrattiinkin "nopeimmat syövät hitaat"-periaatteella: olin ensimmäinen yhteyttä ottanut, kävin katsomassa asuntoa pari tuntia ilmoituksen näkemisestä (yksityisnäyttö, ah mitä luksusta!), ja tunti tämän jälkeen ilmoitimme olevamme halukkaita vuokraamaan. Kaikki kävi siis yllättävän nopeasti, saimme ensimmäisen yhteisen kotimme alle kuukausi sen jälkeen kun olimme päättäneet alkaa sellaista etsimään. Toisaalta asuntoasiat tuntuvat joka kerta etenevän yllättävän nopeasti. Kun se oikea sattuu kohdalle, on vain toimittava heti. :)

Nyt olemme asuneet uudessa lauttasaarelaiskaksiossamme jo pari kuukautta. Peruskorjauksen perimmäinen merkitys valkeni pian asuntoon muutettuamme - kaikki asunnossa tuntuu olevan uutta! Ikkunat, ovet, seinät, kylppäri, kaikki kodinkoneet.. On hämmentävää asua asunnossa, jossa missään ei näy kuluman merkkejä ja kaikki toimii. Ikkunanäkymällemmekin on annettava pisteitä, sillä puiden takaa pilkottava merimaisema on mielestäni kuin taulu (tosin rannalle ollaan rakentamassa jotain ökyasuntoja, mutta toistaiseksi näkymä on mitä kaunein). Lisäksi rakennuksesta löytyy saunan yhteydestä uima-allas, joka on kokonaan meidänmeidänmeidän joka sunnuntai klo 15-16! Viikottainen uiminen (jos ei satu olemaan työpäivä) onkin tällä hetkellä ainoa harrastamani urheilulaji. :D

Myös elo miehen kanssa saman katon alla on sujunut kivuttomasti, minkäänlaista yhteenmuuttokriisiä tai ahdistusta tai muuta vastaavaa ei ole ollut. Tämä johtunee pitkälti siitä, että asuimme käytännössä yhdessä jo kuukausia ennen tätä virallista avopariutumistamme. Lähinnä tämä virallinen yhdessä asuminen on helpottanut elämistä. Miehen on helpompi olla, kun saman katon alta löytyvät nyt kätevästi sekä tietokone/musavehkeet että nainen!

Muuten elämä sujuu aika pitkälti samoilla raiteilla, pienillä hienosäädöillä. Dramaturgian opintoni ovat kuluneen syksyn olleet jonkinasteisella tauolla. Kandintutkintoni on tällä hetkellä kiinni muutamista hassuista opintopisteistä, kun kaikki virallisemmat osuudet kypsäristä kandintyöhön on suoritettu. En ole kuitenkaan saanut rehkittyä pisteitä vielä kasaan saadakseni tuon ensimmäisen tutkintoni ulos ja aloittaakseni maisteriopinnot. Tähän päällimmäisenä syynä lienee ollut tarve rauhoittaa omaa elämää kolmen intensiivisen opiskeluvuoden jälkeen. Oikeastaan olen edennyt omien alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, pitkään minun oli tarkoituskin pitää kolmannen opintovuoden jälkeen rauhallisempi vuosi jonka aikana suorittaisin puuttuvat opintopisteet omaan tahtiini ja jatkaisin sitten uusin voimin maisterivaiheeseen. Keväällä päähäni vain onnistuttiin tahkoamaan ajatus "aikataulussa valmistumisesta" ja stressasin kesän esseiden sun muiden suhteen. Stressaan nytkin kevyesti, mutta uskon että tämänhetkinen stressitasoni on paljon matalampi kuin mikä se olisi, jos olisin heti tänä syksynä jatkanut opintojen parissa täyspäiväisesti. On ollut helpottavaa ajoittain viettää sellaisia päiviä, joina voi rehellisesti ajatella ettei ole mitään sellaista mikä olisi PAKKO tehdä HETI tai vähintään KUOLEN. Tuollaisella fiiliksellä olen kuitenkin vetänyt kolme ensimmäistä TeaK:n opintovuottani, usein johtuen siitä töissäkäynnin ja opiskelun ristiaallokosta jossa olen elänyt. Haluan säilyttää mielenterveyteni, siksi laiskottelen.

Koska en kuitenkaan täysin osaa olla opiskelematta (koska pelkkä töissäkäynti olisi todennäköisesti myös haitallista mielenterveydelleni), olen aloittanut syksyllä psykologian perusopinnot avoimessa yliopistossa. Ja jos täysin rehellisiä ollaan, niin mielessäni kytee hyvin vahvana myös psykologian opintojen aloittaminen pääaineopiskelijana yliopistolla. Ei sinänsä ole uutta, että etsiskelen uusia opinpolkuja teatteriopintojen ohella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan arvostavani tietynlaista vakautta elämässäni. Olen huomannut arvostavani mm. vakituista työpaikkaa, tuttuja työtovereita, varmaa rahantuloa. Nämä kaikki ovat enemmän tai vähemmän asioita, joita en usko ainakaan helpolla löytäväni teatterin ja dramaturgian puolelta. Ja koska haluan elää elämääni mielekkäästi, myös työelämääni, olen jo jonkin aikaa etsinyt seuralaista nykyiselle uravalinnalleni. En myöskään mielelläni tekisi loppuelämääni erilaisia hanttihommia vain voidakseni rahoittaa taiteilijuuttani. Ennemmin olen halunnut löytää alan, joka sekä tukisi työtäni dramaturgina, että toisaalta toisi elämääni sellaista vakautta ja turvallisuutta jota taideala huonommin kykenee tarjoamaan. Nyt sellainen tuntuu löytyneen.

Tästä alkaa kuitenkin taas yksi pitkä tie. Viime vuonna Helsingin yliopistoon psykologiaa opiskelemaan hakeneista hyväksyttiin 3% (tosin jopa 6% kokeisiin osallistuneista, vaikka ei se lukua paljoa suurenna), eli olen jälleen onnistunut valitsemaan helpoimman vaihtoehdon! En aio kuitenkaan lannistua, samansuuntaisella prosentillahan olen aikoinani päässyt lukemaan dramaturgiaakin. Ja kun jälkimmäiseen pääsyyn tuntuivat vaikuttavan enemmän korkeammat voimat kuin ensin mainittuun, jonne sentään päästään kirjoja lukemalla, ei tavoite ainakaan toistaiseksi ole TÄYSIN mahdottomalta vaikuttanut! :)

..Jotta ei kuitenkaan vaikuttaisi siltä, että olen hylkäämässä dramaturgian ja teatterin taas yhden uuden innostuksen tieltä, kerrottakoon vielä, että olen alkanut kehitellä seuraavaa näytelmääni. Sen maailmaan kuulunevat ainakin origamit sekä aukko eläintarhan muurissa.. Kehittelen tekstiä rauhassa ajan kanssa, haluan että lopputulos on jotain (ainakin omalla mittapuullani) kaunista ja toimivaa.

Tässä vaiheessa pitkää selostustani voisin vielä todeta, että töissä kaikki samanlaista (tai no, lukuunottamatta valtaisia tulevia organisaatiomuutoksia, jotka lähinnä vituttavat/pelottavat/eivät voisi vähempää kiinnostaa). Täällä istun nytkin, pitämässä auki yhtä lauantaisen hiljaista pelisalia. Rahaa virtaa tilille taas pelkästä tietokoneella istumisesta, mutta vähien yöunien jälkeen en pistä moista pahakseni. Seuraavaksi voisin käyttää aikaani tehokkaammin esim. kehityspsykologian kirjan parissa.

Tällä kertaa sepustuksestani tuli jokseenkin pitkä, kiitos taas venähtäneen kirjoitustauon. Yritän kuitenkin parantaa tapani, ja kirjoitella tänne silloin tällöin tulevaisuudessa. Jonkinlainen blogiin kirjoittelun tarve kun on ollut olemassa jatkuvasti, vanhaan blogiini livejournalissa en ole vain jaksanut palata. Se on tuntunut jo jotenkin ummehtuneelta..

Palailemisiin siis! :)