Perjantai-ilta, kotisohva. Vegeherkkuja-kirjasta otimme (tiettävästi monen muun kyseisen kirjan hankkineen lailla) ensimmäisenä testaukseen kannen minttubrowniet, tarkoitus kun olisi valmistaa kyseistä herkkua miehen synttärijuhlintoihin huhtikuussa. Ja tuli muuten hyvää! Kirjakin sai ensimmäiset tahmaiset sormenjäljet sivujensa reunoille, mutta nehän ovat vain kunniaksi. Näillä pyyhitään tehokkaasti pois huolet epäoikeudenmukaisesta uudesta työvuorolistasta tai siitä että olen jo käyttänyt ennen palkkapäivää useamman euron kuin olin suunnitellut.
Brownievuoka uuniaavikon auringon alla.
Minttutäytteestä ei tullut ihan sellaista valkoista kuin ohjeessa. Hälläväliä!
Omnom!
Seuraava kappale tuli vastaan vetelehtiessäni sohvalla ilman pääsykoekirjaa ja laskinta, kuunnellessani American Idolin Billy Joel-tulkintoja. Jostain syystä minulle iskee lähes välittömästi pakottava tarve kuunnella näitä amerikan laulajakokelaita aina kun jokin suomalaisten vastaava ohjelma iskeytyy ruutuun. Voice of Finland, Suomen Idol, mitä näitä nyt on.. ÄH! Amerikkalaiset saavat laulamisen vaikuttamaan niin helpolta. Myönnän rakastavani amerikkalaistyylistä laulutyyliä, sitä kun ääntä voidaan kuljetella virtuoottisesti ja sillä voidaan leikitellä överiyteen saakka. Juuri sellaista jota American Idol pursuaa. Ja kyse on siis lähinnä taituruuden hämmästelystä, ei siitä että kyseisen kisan voittajat tekisivät musiikkia jota haluan kuunnella. Harvemmin tekevät. Ei se mitään.
Tämän vuoden suosikkejani taitavat olla Elise Testone (ah mikä hurmaava käheä ääni!) ja Jessica Sanchez (kuinka kukaan 16-vuotias voikaan hallita äänensä niin virtuoottisesti).
No, palatakseni hiukan taaksepäin, seuraava ihastuttava kappale tuli eteeni juuri mainitsemassani ohjelmassa. Kiitos mieleni rauhoittamisesta, armas Billy. Pääsykoekirja makaa edelleen laukussaan ja ainoa mihin aion enää tämän illan aikana keskittyä, on brownievuoka. Aikaa on vähän, ja sitten kuitenkin.
Huomenna lähtee uusintakierrokselle yksi lämminhenkisimmistä näkemistäni televisiosarjoista, Toisenlaiset frendit. Kyseessähän on naapureina asuvien kehitysvammaisten ystävysten elämästä kertova dokumenttisarja, jota katsoessa tulee väistämättä hyvälle mielelle. (Siinä sivussa on helppo uhrata muutama ajatus sillekin, kuinka pienistä asioista onnellisuus lopulta on kiinni.)
Sarjasta esitetään ensin uusintana ensimmäisen kauden jaksot, joiden jälkeen vuorossa ovat uudet toisen kauden jaksot. Telkkari siis perjantaina ykköselle klo 21 (näkyvät varmaan myös Areenassa).
"Kun mä en rehellisesti.. rehellisesti mä en tiedä koko vitun politiikasta mitään. Mua ei kiinnosta se, mä en halua kuulla siitä, mä en halua tietää siitä, mä en äänestä, mä en voi tehä vittu biisiä siitä niin en mää vittu vaan voi tehä siitä biisiä."
Näin tyhjentävästi vastasi Petri Nygård Maria!-ohjelmassa kysymykseen siitä, haluaisiko tämä tuoda kappaleisiinsa enemmän yhteiskunnallista sanomaa. Mehän ollaan Petrin kanssa sitten ihan samoilla linjoilla, ainakin useiden tännekin postaamieni yhteiskunnallista teatteria vierastavien kirjoitusten perusteella! Tosin minä äänestän, Petri ei.
In real life, tässä kohtaa viimeistään tekee mieli alkaa miettimään omia asenteita ja niiden mustavalkoisuutta. Siitäkin huolimatta että tulevaisuus teatterimaailman Petri Nygårdina kuulostaa vähintäänkin loistokkaalta.
Mieleni teki palata muutamalla sanalla aiemmassa merkinnässä mainitsemaani näytelmään, Tony Kushnerin Angels in Americaan. Kulutin työpäiväni ensimmäisiä tunteja kuunnellen youtubessa HBO:n version soundtrackia (jonka myös pistin tilaukseen amazon.comista, upea levy mutta ihmeen vaikeasti saatavilla). Tämän jälkeen päädyin katselemaan pätkiä kyseisestä sarjasta ja tästä seurauksena päädyin tekemään jälleen saman havainnon - Kushnerin näytelmä on nerokas.
Sinänsä tässä havainnossa ei ole mitään uutta. Olen jo pitkään pitänyt kyseistä tekstiä kunniapaikalla kirjahyllyssäni, koska haluan sen olevan saatavilla aina jos haluan jossain jumitilassa palauttaa mieleeni miten rajattomat mahdollisuudet teatteri kirjoittajalle antaa. Angels in America on monella tapaa ihailtava ja esimerkillinen näytelmäteksti. Erityisen huomionarvoista Kushnerin tyylissä on realismin ja fantasian sekoittaminen. Se hyödyntää tehokkaasti ja samalla kunnioittaa teatteria ilmaisun välineenä (mielestäni myös tv-toteutus oli hyvin näyttämöllinen).
Ei siis ihme että Kushnerin teksti iskee. Ihmisen pään sisälle tunkeutuminen fantasian keinoin on hurmaavaa. Elän edelleen vakuuttuneena siitä, että ihmisen mieli kaikkine outouksineen on sellaisenaan täysin riittävä lähtökohta kaikelle näyttämölliselle taiteelle (ihminen vs ilmiöt). Angels in America toimii melko paljastavana tekijänä mitä tulee suhteeseeni yhteiskunnalliseen teatteriin. Kyseessä on kuitenkin näytelmä joka ottaa käsittelyyn yhtä lailla yhteiskunnan ja ihmismielen - minä päätän kuitenkin kohdistaa katseeni tässä(kin) tapauksessa ihmismielen kuvaukseen.
Viime aikoina olen ajatellut että kyse on lähinnä asioiden asettamisesta hierarkiseen järjestykseen. En voi mitenkään pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki yhteiskuntaa kuvaileva teatteri olisi mielenkiinnotonta, koska pelkästään jo omien katsomis-/lukukokemuksieni perusteella voin pitää varmana, etteivät yhteiskunnalliset aiheet pilaa näytelmää. Ihmisyksilön asettaminen laajempaan kontekstiin on mielenkiintoista ja toisaalta väistämätöntä. On vaikeaa kirjoittaa täysin irrallaan nykytodellisuudesta. Siinä kohdin pidän kuitenkin pääni, etten suostu laittamaan yksilöön liittyvää kontekstia tämän yläpuolelle. Kiinnostava teatteri lähtee aina yksilöstä. Jos kuvattava yksilö ei ole uskottava, minun on vaikea kuvitella että myöskään kuvattava ilmiö kykenisi olemaan uskottava (jos yhteiskunnallisen ilmiön siis haluaa joku lähtökohdakseen yksilön sijaan ottaa).
Tiivistettynä: ihan liian moni näytelmä ottaa kuvailtavakseen jonkin tämän ajan yhteiskunnallisen ilmiön, mutta ei ole kiinnostunut kuvaamaan ilmiöön liittämiään yksilöitä tarpeeksi suurella tarkkuudella vaan käyttää näitä lähinnä välineenä. Tuossa tiivistettynä tämänhetkinen käsitykseni tympeästä teatterista (ja kai se mitä lähinnä tarkoitan kun puhun ympäripyöreästi ah niin syvästi minua ärsyttävästä "yhteiskunnallisesta teatterista"). Vähän sama kuin kuvaisi jotain massatapahtumaa esittämällä ilmasta otetun valokuvan jossa näkyy tuhansia ihmisiä ja vaihtoehtoisesti samasta tapahtumasta maan tasolla otetun kasvokuvan. Kumpi kuvista todennäköisesti on mielenkiintoisempi?
Takaisin aiheeseen! (Kummallista muuten miten niin usein onnistun kääntämään tällaiset lyhyiksi tarkoitetut tekstit samojen kysymysten pyörittelyksi. Tarvitsisin päiväkirjan.) En ole toistaiseksi päässyt näkemään Kushnerin näytelmää toteutettuna muutoin kuin HBO:n minisarjan muodossa (kyseinen toteutus on hyvin onnistunut ja ehdotomasti tutustumisen arvoinen). Onneksi tähän asiaan on tulossa korjaus helmikuussa, hankittuina on liput näytelmän Alppilassa esitettävään n. 6 h pituiseen tulkintaan. Odotuksessa on pientä pelonsekaista tunnetta koska kyseessä on itselleni tärkeä näytelmä enkä toivoisi näkeväni sitä kehnosti toteutettuna. Haluan kuitenkin uskoa hyviin arvosteluihin. Toivon mukaan esitys on juuri niin mielettömän hyvä kuin se voi tekstinsä puolesta olla.
Yllä traileri sekä muutamia otteita HBO:n version lempikohtauksistani. Etsikää tämä käsiinne ja katsokaa, jos ette ole nähneet (on esitetty Suomenkin televisiossa joskus muinoin, en tosin muista tarkkaa ajankohtaa). Suosittelen erittäin lämpimästi!
Televisiossa on vanha parrakas hyönteistutkijamies, joka saa ohjelman aikana kiksejä yhtenä hetkenä jonkin jättiläiskuoriaisen jättiläistoukasta, toisena hetkenä istuessaan jonkin pussin sisällä n. 10 000 yöperhosen kanssa ("magical moths!").
Äsken mies sai kiksit löytäessään sademetsässä samoillessaan massiivisen laakamadon ja otti madon luonnollisesti myös käteensä. Niin.
Mielestäni tuonkaltainen toiminta on melko epämiellyttävää jo pelkästään televisiosta katseltuna. En ikipäivänä suostuisi ottamaan käteeni massiivista laakamatoa. Toisaalta on vaikea keksiä mitä massiivinenkaan laakamato voisi tehdä, jos se jostain syystä päättäisi vahingoittaa minua. Tästä taas seuraa kysymys siitä kumpi lopulta on enemmän järjissään. Minä, koska en suostuisi koskemaan suurimpaan osaan hyönteistutkijan löytämistä ötököistä pitkällä tikullakaan vai hyönteistutkija, joka kaikesta päätellen osaa suhtautua pieneliöihin rationaalisemmin?
(Samainen hyönteistutkija samoilee ohjelmassa myös purkautuvan tulivuoren välittömässä läheisyydessä ja pelastuu täpärästi taivaalta sinkoilevilta kiviltä. Tämän perusteella vapautan itseni vastaamasta omaan kysymykseeni.)
Tästä tuli jossain määrin mieleen myös joululomani aikana useamman kerran kuulemani juttu jonkin kanavan aamuohjelmasta, jossa kuulemma oli ollut vieraana joku hyönteisiä syövä henkilö. Pätkän kohokohta oli ollut juontajien rohkaistuminen jauhomatojen maistelemiseen (olivat ilmeisesti tykänneet). Vieraan mukaan lihan loppuessa maailmasta ihmisten on opeteltava korvaamaan liha hyönteisillä.
Aha.
Taidan olla nössö ja harkita kelkasta hyppäämistä ajoissa. (Kaikella kunnioituksella hyönteisiä ja heidän armoitettua proteiinipitoisuuttaan kohtaan. Jonkin arvion mukaanhan n. 80% maapallon väestöstä käyttää jo hyönteisiä ruokavalionsa osana, joten en voi perustella kantaani kuin peloillani ja länsimaalaisella hienohelmaisuudellani.)
