Omaa tilaa kaivaten

Vuoden 2013 olen päättänyt aloittaa panostamalla viimein kirjoitus- ja opiskeluolosuhteiden parantamiseen. Taiteellinen opinnäytteeni alkaa viimein olla vaiheessa, jossa olisi aika siirtyä työstämään varsinaista näytelmätekstiä koneella, luonnoskirjaan raapustelun sijaan. Olen kuitenkin huomannut suurimmaksi ongelmaksi kunnollisen työskentelypisteen puuttumisen. Miehellä on tietokonepöytänsä, oma nurkkauksensa pelaamiselle, opiskelulle ja musiikin parissa puuhailulle, kun taas itse olen röhjöttänyt sohvamme lähes vaihtokuntoon. Sohvailun ergonomisuus ja television petollinen läheisyys ovat tappotuomio luovuudelle, huomattu on. Työelämäkurssillakin joskus muinoin esille nostettu työskentelytilan tärkeys on noussut täysin uuteen valoon, ymmärrän pointin nyt enemmän kuin täysin.

Oikeastaan haluaisin oman, erillisen huoneen jonka voisin pyhittää opiskelulla ja (erityisesti) kirjoittamiselle. Silmät ovat auki sopivien asuntokandidaattien varalta jatkuvasti ja oikean tullessa kohdalle olisin valmis maksamaan isomman potin vuokrastamme tuota omaa tilaa vastaan. Helsingissä opiskelevalle pariskunnalle sopivan kolmion löytyminen vaatisi kuitenkin mieletöntä tuuria ja mielettömällä tuurillakin melkoisia kompromisseja.

Aloitan siis suosiolla siitä työpöydästä, oman pienen & pyhän nurkkaukseni rakentamisesta. Joulun mentyä klikkaan viimein tilaukseen String-hyllykön johon liitän pöytälevyn, esteettisyydestä kun en aio tinkiä (ja onhan tästä ollut puhetta aiemminkin). Toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kuitenkin työtuolin hankinta. Miksi ne kaikki ovat niin ihmeen rumia? (Oikeastaan täydellinen tuoli on jo löytynyt, pimeän tullen kun kävisin mielelläni napsimassa itselleni yhden Kaisa-talon David Rowlandin suunnittelemista työtuoleista, joihin olen täydellisen rakastunut. Miksi näitä ihanuuksia ei myydä yksittäiskappaleina yksityishenkilöille? Mur.)

Tänään yhdeksi sympaattiseksi vaihtoehdoksi pomppasi vanha toverini jumppapallo! Tuo kumirumilus, jonka kanssa olen kuitenkin kehittänyt ystävyyssuhteen Unisportin pallojumpissa, toimisi varmasti hyvänä istuimena ainakin osa-aikaisesti. Pallot itsessäänhän eivät silmää hivele, enkä tästä syystä ole hankkinut sellaista kaksiomme nurkkiin pyörimään. Tänään törmäsin kuitenkin ratkaisuun. Miksi kukaan ei ole tarjonnut minulle päällisen mahdollisuutta (eritoten esitän kysymyksen omille aivoilleni)? Virkatussa harmaassa asussa jumppapallosta tulee minun silmiini valtavan herttainen eikä se pääse sporttisuudellaan ahdistamaan - tykkään! Helpoimman ratkaisun tarjoaa valmiin päällisen ostaminen, nämä Pampulan päälliset tulivat vastaani Katoko-nettikaupassa. Ajattelin kuitenkin uskaltautua diy-linjalle.

Jatkosta kuulette siis joskus. Tai ette enää ikinä.

Kuva Pampula

Kaavoissaan kankea mutta onnellinen

Jos jossain vaiheessa onkin päätynyt ennakoimaan tulevaisuuttaan ja sitä, kuinka "ei sitten joskus enää ollenkaan kykene pysyttelemään erilaisten teknisten uutuuksien tahdissa", niin on varmasti elänyt jonkinlaisessa harhassa nykyisyytensä suhteen. Kyllä tuosta tilanteesta voi nimittäin itsensä löytää jo tässä 26-vuoden arvokkaassa iässä.

En pidä itseäni tavattoman kehnona erilaisten tietokone- ym. juttujen kanssa (toisaalta en tavattoman taitavanakaan), mutta jostain syystä tämän nykyisen läppärini saamisen jälkeen olen todella kärsinyt tottumattomuudestani muihin tekstinkäsittelyohjelmiin kuin perinteiseen wordiin. Kun tähän koneeseen en aikoinaan saanut hankittua kyseistä ohjelmaa näpsäkästi joltain satunnaiselta isän levykkeeltä, päätin aluksi luottaa lausuntoihin siitä kuinka "se ilmainen open office on ihan yhtä hyvä ohjelma". Aika pian kuitenkin (useampien katkerien taistelujen jälkeen, joiden yhteydessä tämä hieno open office mm. toistuvasti muutteli tekstejäni jollekin tuntemattomalle merkkikielelle) huomasin väitteen olevan täyttä höpöhöpöä. Tästä taas seurasi aktiivista open officen välttelyä ja ylimääräistä vaivannäköä. En esimerkiksi muista milloin olisin viimeksi uskaltanut liittää tekstitiedostojani jonkin sähköpostin liitteeksi kierrättämättä sitä jonkin wordin kautta (tarkoittaen käytännössä kierrättämistä jonkin toisen tietokoneen kautta). Todella kätevää.

Voi olla, että pienellä perehtymisellä olisin tullut toimeen open officella.. not. Perusluottamus ohjelmaan oli kadonnut jo aikoja sitten, sitä tuskin olisi erinomaisinkaan perehdytys palauttanut. Kun viimein onnistuin viikko sitten bongaamaan macin office-paketin 50€ hintaan cdonilta, lähti se saman tien matkaan. Nyt on läppärissä taas tuttu, ihana, rakas word. Parasta! Kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja kiittää ja tuntee nahoissaan kuinka uusi, parempi aika on jo oven takana!

Jos joku ehti ihmetellä, miksi jaksan edes mainita tällaisesta hankinnasta blogissa, voin kertoa ainakin yhden pätevän syyn. Tämä on nimittäin ehdottomasti inspiroivin ostos jonka olen tehnyt pitkään, pitkään aikaan. Jos jokin kasvattaa kirjoitushaluja potenssiin sata, on se mainitsemisen arvoinen juttu.

Väistöliikkeitä

Joku on käynyt paukuttamassa asuntomme postiluukkua kahdesti. Nyt kuuluu ääniä joita en tarkasti pysty paikallistamaan, mutta jotka muistuttavat samoja ääniä joita hiiret pitävät kulkiessaan edestakaisin välikatolla (vanhemmilla vieraillessa hiiriäänet ovat tullee tutuiksi, kun katon etäisyys sängyllä maatessa on vain reilu metri). Voimakkuus tässä tapauksessa tosin moninkertainen. Toivon vain ettei jokin nakerra kohta tietään seinän läpi asuntoomme.

Yritän saada otetta kirjoittamiseen, mutta sivuseikat vaivaavat. Olen saanut jostain päähäni ajatuksen, että en osaa katsoa ympäröivää todellisuutta tarpeeksi kriittiseksi kirjoittaakseni mitään aidosti merkityksellistä. Pitääkö uskottavaa taidetta tehdäkseen kantaa mukanaan yhtä tai useampaa traumaa ja onko minulla sellaisia? Ja jos/kun on, niin ovatko ne sitten kuitenkaan tarpeeksi hyviä traumoja? Pelkään kuollakseni kirjoittavani vain turhanpäiväisyyksiä, koska minulla ei ole tarpeeksi kokemusta raakuuksista ja ikävistä asioista eikä minulla ole tarpeeksi syvää inhosuhdetta ympäröivään maailmaan.

Voi nyyh. Jospa vain ottaisi kynän käteensä ja alkaisi kirjoittaa. Voisin kirjoittaa väistelevistä ihmisistä, niitähän riittää. Minäkin olen oikein taitava väistelemään kaikkea tekemistään vaativaa. Olen käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa viime aikoina oman kelpaavuuteni arvioimiseen ja sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta kirjoittaa tai tehdä mitään taiteen tapaista. Tuntuu kuin olisi palaamassa alkupisteeseen juuri kun luulee pääsevänsä viimein jaloilleen. Aikaa tuntuu kuluvan liikaa sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta tehdä sitä mitä haluan tehdä?

Televisiossa eläinsuojeluihminen pelastaa koiraa ylös rotkon pohjalta ja uskon että tuon koiraparan pelastaminen on tärkeämpää kuin mikään mitä onnistuisin ikinä kirjoittamaan. Enkä tarkoita tällä että vähättelisin omia tekemisiäni. Yritän vain laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Voivottelun ohella olen käyttänyt aikaani tänään teatterilippujen varailuun sekä pääni silittelyyn. Silittelyä selitän lähinnä uusilla hiustenhoitoaineilla, joita tulin vast'ikään hankkineeksi. En kauhean usein jaksa hankkia/testailla uusia hiustenhoitotuotteita, mutta päätin viimein korjata tilannetta ainakin lämpösuojatuotteiden osalta (tämän sarjan tuotteiden puute on ollut synti ottaen huomioon tapani poltella hiuksiani suoristusraudalla useita kertoja viikossa). Päädyin melko hätäisten vertailujen jälkeen hankkimaan testattavaksi Tigin S-Factor-sarjan moisture serumin ja lämpösuojasuihkeen ja luulenpa etten aio enää elää ilman näitä. Tuotteet toimivat, jos niiden käyttö johtaa pakottavaan hiustensilittelytarpeeseen. Näyttää pidemmän päälle tyhmältä mutta annan itselleni anteeksi - hiukseni ovat niin pehmoiset!

Taidan jatkaa päivääni keskittämällä voimavarani hetkeksi siivoamiseen kirjoittamisen sijaan (koska en näillä keloilla pääse etenemään juuri mihinkään). Siivoaminen muistuttaa asioiden turhanpäiväistä pyörittelyä ja vatvomista siinä mielessä, että kumpikaan ei maailmasta tekemällä lopu.

Muutaman tunnin päästä edessä muita jännittävyyksiä. Niistä kerron joskus myöhemmin, kenties.

Kognitiivista iltapäivää

Kaunis pakkaspäivä on paras kuluttaa sisällä lukien kognitiivista psykologiaa. Ärsyttää jo valmiiksi se, etten ehdi lukea koko tenttialuetta läpi lauantaihin mennessä sellaisella huolellisuudella kuin olen lukenut 2/7 luettavista kappaleista. Englanninkielisen tekstin kanssa operoimisessa sekä plussat että miinukset liittyvät oikeastaan samaan asiaan. Toisaalta tekstiä ei voi vain "lukaista" ja toivoa että jotain jää päähän, koska vaikka ymmärrän tekstiä aivan kiitettävästi, vaatii kieli silti prosessoimista. Toisaalta tuo prosessoiminen (joka nyt tunnetusti on jo suomenkielisen tekstinkin kanssa operoidessa parempi vaihtoehto kuin pelkkä "lukaisu") tulee englanninkielisen tekstin kanssa luontevammin. Muistiinpanojen tekemisessäkin tuntuu olevan puolet enemmän mieltä kun samalla joutuu myös alkeellisesti kääntämään lukemaansa tekstiä.

Mitään ongelmaahan ei taas olisi, jos olisin aloittanut lukemisen esim. viikkoa aikaisemmin. Uusimiskertoja ei enää kyseisen kurssin kohdalla ole käytettävissä, enkä toisaalta haluaisi sössiä kurssia kognitiivisen osuuden takia kun saman kurssin neuro-osuudesta sain jo nelosen..

Ylipäänsä koen tällä hetkellä/edelleen psykologian opiskelun erittäin mielekkäänä. Vaikka alaan kuuluukin paljon spekulointia, erilaisia teorioita ja näkökantoja, on se silti kaikkien humanistihömppäilyvuosien jälkeen juuri sopivan "tiukkaa tiedettä" taideopintojen rinnalle. Avoimen opintojen alussa tuntui lähes huumaavalta ymmärtää esimerkiksi mitä tarkoittaa aktiopotentiaali ja miten se toimii, kun on vuosia tuntenut opinnoissaan jatkuvasti enemmän tai vähemmän epävarmuutta lähes kaikesta (siitäkin huolimatta että alan tässä vaiheessa ymmärtää kyseen olevan suurimmaksi osaksi omien valintojensa hyväksymisestä ja niiden perustelemiseen opettelusta). Tuntuu vapauttavalta kohdata ajoittain jotain sellaista, joka ei tarvitse minun perusteltua mielipidettäni olemassaolonsa tueksi.

Aika palata pänttäämisen pariin. Ensi viikon aion tasapainottamisen nimissä omistaa erään näytelmätekstin työstämiselle. Homma toimii, pänttääminen motivoi luoviin töihin ja aikanaan luova tuska motivoi pänttäämään.

(ps. Kärsin ihan hirveästä sushihimosta. Toissayönä näin unta jossa Helsinki oli muuttunut Tokioksi. Unen aikana lähinnä mätin suuria määriä sushia jossain pikkuravintolassa. Pitäisi opetella valmistamaan itse mutta kyseinen aie etenee tavalliseen tapaansa hitaasti. )

Suunnitelmissa kuoriutuminen

Harkitsen ottavani osaa erääseen näytelmäkilpailuun. Tosin harkinnalle ei varsinaisesti ole aikaa koska kilpailutekstien deadline on jo maaliskuun lopussa. Kun tähän lisätään itselleni tuntemattomampi näytelmän muoto, oma hitauteni kirjoittajana sekä vieraan kielen käyttäminen, on osallistumiseni aika tuomittua tavaraa jo tässä vaiheessa.

Tosin heikko kilpailumenestys on lähinnä toivottavaa, sillä ajattelin uhrata tähän yritykseeni tämänhetkisistä rakkaimman tekstintaimeni. Pääasiallinen tavoite onkin saada kyseinen teksti viimein kirjoitusvaiheeseensa, vaikkakin ensin tässä "väärässä muodossa". Parin kuukauden alkuvauhdituksen tuloksena olisi toivon mukaan n. 60-75 sivun kehityskelpoinen näytelmän alkio, jonka pohjalta työstämistä olisi helppoa jatkaa sitten kun aikaa taas jossain vaiheessa on enemmän.

Yksi kysymys tietenkin on, mistä revin aikaa kirjoittamiselle edes noihin muutaman kuukauteen? Ja kuinka kaukana tulevaisuudessa lopulta on tämä vaihe jolloin minulla jälleen on tuota kullanarvoista aikaa?

Muutama kappale vettä

En ole pitkiin aikoihin kuluttanut aikaani musiikin kuunteluun. Tai olen, mutta minulla ei ole aikoihin ollut sellaista kautta jonka aikana aktiivisesti kuuntelisin useita eri artisteja ja siinä sivussa etsisin myös jotain uutta kuunneltavaa (väsyttävää mutta parhaimmillaan niin kovin palkitsevaa toimintaa).

Kuluneen työvuoron olen käyttänyt etsiskellen käsiini vanhoja suosikkeja eli niitä yhtyeitä/artisteja, joita en ole pitkään aikaan kuunnellut mutta joita olen kuitenkin yleensä ottaen kuunnellut paljon. Yksi näistä on yhtye nimeltä Thrice, joka on ehkä Imogen Heapin ohella yksi niitä harvoja jonka kovasti toivoisin näkeväni joskus livenä (paitsi että jälkimmäisen olen nähnyt jo kahdesti, joten tämä lienee siis tällä hetkellä ainoa yksilö toivekategoriassaan). Kyseisen yhtyeen musiikki oli minulla edellisen kerran aktiivisessa kuuntelussa kirjoittaessani kandinnäytelmääni, eritoten Alchemy Indexin Water-levy jolta ovat myös molemmat alla olevat kappaleet (jälkimmäiseen kappaleeseen viitaten voisi jopa kysyä kumpi oli ensin - laulu valaanpyytäjästä vai näytelmä valaasta). Tuolloin tulin kai käyttäneeksi repeat-toimintoa yliannostuksen verran, koska kuuntelu on kyseisen kirjoitusprosessin jälkeen jäänyt vähälle (olen jossain määrin riippuvainen musiikista aina kirjoittaessani, musiikin kuuntelu on tehokkain tapa pitää aivot edes jonkinasteisessa "luovassa tilassa"). Yhtyeen musiikki on kokenut varsin laajan kehityskaaren hypäten historiansa aikana käytännössä genrestä toiseen, mutta eritoten uudemman tuotannon pariin olen kokenut helpoksi palata aina jos olen kaivannut jotain jolla saada ajattelun liikkeelle.

Nyt aikaa kandiprosessista on kulunut jo sen verran, että voisin ottaa yhtyeen uudestaan kuunteluun. Tämä on niitä harvoja tapauksia, joissa pidän myös sanoituksia huomioimisen arvoisina - siitä pisteet. Yleensä sivuutan musiikkia kuunnellessani sanoitukset täysin ja pidän ihmisääntä lähinnä instrumenttina muiden ohella - sanoitusten tilalla voisi olla yhtä hyvin merkityksetöntä muminaa. En halua aliarvioida sanoitustaidetta mutta on pakko myöntää, että moni hyvä ja sinänsä kiinnostava kappale on melkoista silsaa jos arvioidaan ensisijaisesti sanoituksen perusteella. Sääli. (Sanoituksethan ovat käsittääkseni yksi runouden muoto. Itse tunnustaudun hyvinkin lahjattomaksi runoilijaksi. Tästä syystä kunnioitan suuresti kaikki jotka pystyvät luomaan toimivia sanoituksia ja toisaalta ymmärrän heitä jotka kykenevät tuottamaan vain tuota mainitsemaani silsaa.)





(Tällä hetkellä harmittaa eniten eräs kidneypapu jonka olin säästänyt lautasen reunalle ateriani loppuhuipennukseksi, mutta joka epäonnisesti kierähti lattialle ennen h-hetkeään. Kotona tämä ei olisi haitannut, mutta todennäköisesti työpaikan bakteerikanta on lattiatasossa sen verran suuri että papu jatkaa matkaansa biojäteastiaan. Höh. Kidneypavut ovat hyviä. Niissä on kiva rakenne.)

Sivistymättömän ahdistus

Vaihtoehdot ovat pitkälti seuraavat:

A) Tiedä kaikesta kaikki
B) Älä tiedä mistään mitään.

Yleensä seilaa välimaastossa. Tietää jostain melko vähän/ei ollenkaan, jostain sen verta että kykenee jo osallistumaan keskusteluun aiheesta ja jostain niin paljon, ettei kukaan ole tarpeeksi kelvollista keskusteluseuraa. Itseäni ärsyttää hyvin usein oma tietämättömyyteni monista aiheista samalla, kun kaiken ihmisen keräämän tiedon määrä ylittää ymmärrykseni ja lannistaa usein juuri sen verran, että mieluummin makaan sohvalla ottamatta selvää edes seuraavan päivän työvuorostani.

Tällainen ahdistava suhde 'tietoa', 'tietämistä' ja 'sivistyneisyyttä' kohtaan tunkeutuu usein myös kirjoittamiseen. On useita sellaisia aiheita/ilmiöitä, joista tiedän naurettavan vähän. Usein peittelen tietämättömyyteni toteamalla, ettei minua kiinnosta. Nerokas kiertotie. Kaikki mitä on tällöin osattava, on muutama lause joilla pystyy perustelemaan haluttomuutensa keskusteluun paljastamatta kuitenkaan aukkoja sivistyksessään. Kirjoittaessa tämä tietämättömyys voi kuitenkin tunkeutua ärsyttävällä tavalla kuiskimaan tekstin reunalle. "Oletko varma että voit kirjoittaa noin? Oletko varma että sinulla on tarpeeksi tietoa aiheesta kirjoittaaksesi noita repliikkejä?" Itseään on vaikeampaa paeta.

Teatterikorkeakoulussa opiskellessani olen usein tuntenut sietämättömällä tavalla kaikki ne sivistysaukot, jotka olisivat todennäköisesti suurimmassa osassa muita korkeakouluja saaneet olla omassa rauhassaan. Tämä liittynee siihen, että teatterista puhuttaessa pelikenttä sivistyksen alueella on hyvin laaja, se kykenee ulottumaan kaikkille ihmiselämän alueille (siinä sen hienouskin osittain). Tästä seuraa toki myös joitakin ongelmia. Halu kommentoida maailmaa perustuu usein tavallista suuremmalle kiinnostukselle jotain aihetta/aiheita kohtaan. Kiinnostus taas ohjaa yksilöä hankkimaan tietoa. Opiskeluaikanani olen tutustunut useisiin hyvin valveutuneisiin ja sivistyneisiin ihmisiin, joiden kanssa en kykene oman tietämättömyyteni vuoksi keskustelemaan monista asioista samalla tasolla kuin he (tältä minusta on ainakin usein tuntunut, välillä kyse on vain vetäytymisestä ennen itsensä puhumista säkkiin tai muuta epämiellyttävää seurausta). Se on ärsyttänyt minua usein. Kuulun kai itse siihen kastiin, joka tietää monista asioista hiukan, ei mistään erikoisen paljon. En ole koskaan tuntenut kovin suurta intohimoa muuta kuin itse teatteria kohtaan.

Toisaalta olisi muistettava ihmisen rajallisuus. Tieto on tietoa, mutta ihmisen rajallisuudesta johtuen tieto ja sivistys suodattuu aina jonkinlaisen maailmankuvallisen suodattimen läpi. Lähes kaikesta voi olla vähintään kahta mieltä, ja lähes jokaisen mielipiteen voi perustella (heikommin tai vahvemmin). Intohimo jotain aihetta kohtaan johtaa hyvin usein asenteisiin ja mielipiteisiin, jotka puolestaan ohjaavat uutta tiedonhakua näiden pohjalta. Intohimon riskit liittyvät mustavalkoisuuteen. En väitä, että kaikki sivistyneet teatterintekijät muuttuisivat omien aiheintohimojensa fundamentalisteiksi. En todellakaan. Mutta en voi väittää etteikö minua aika ajoin ärsyttäisi se, kuinka vahvasti jotain mieltä teatteri haluaa olla maailmasta. Vihaan sitä tunnetta, että joku haluaa päättää kantani johonkin asiaan puolestani. Olkoonkin vaikka, että tämä joku tietäisi tuosta asiasta ylivertaisesti enemmän kuin minä.

Haluaisin uskoa, että sivistymättömyydellä on etua. En tarkoita sivistymättömyydellä tyhmyyttä, vaan ennemmin esimerkiksi sitä ettei satu olemaan täysin perillä esimerkiksi poliittisista ilmiöistä tai uusimmista tutkimustuloksista koskien sademetsien tuhoutumista. Ettei siis ole täysin selvillä ympäröivän maailman tilasta (toisaalta, kukapa olisi). Tarkoitan ennemmin, että vähäisempi tietoisuus koko ihmiskunnasta, eläinkunnasta, ympäröivästä maailmasta jne. voi auttaa rajaamaan huomion pienemmälle, olennaisemmalle alueelle. Tarkastellakseen ihmistä ihmisenä, puhtaasti itsenään, ei liene tarpeellista keräillä yksilöllisen kokemusmaailman osasia kauempaa kuin siltä alueelta, jonka valittu ihminen kykenee paikaltaan istuen aistimaan. Tiedän, ihminen on muutakin kuin se alue, jonka pystyy paikaltaan näkemään ja että ulkomaailma ja sen yksilöä suuremmat ilmiöt tunkeutuvat tajuntaan yhtä lailla missä tahansa. Mutta kun kaikki ihmisen ja yhteiskunnan keksimät/tuottamat/ylläpitämät ilmiöt ovat ylittäneet yksittäisen yksilön käsityskyvyn jo aikoja sitten, onko lopulta arvokkaampaa keskittyä kuvaamaan vaikkapa näytelmätekstissä esimerkiksi kapitalismia kuin sitä, miksi joku juuri tietyllä hetkellä tuntee vastustamatonta halua syödä kalapuikkoja? Kumman käsittelyssä voidaan lopulta päästä lähemmäksi jotain universaalia? (Jos joku sitten onnistuu näkemään himon kalapuikkoja kohtaan kapitalismin kuvauksena, en ole sitä vastaan. Tulkinta-asiat ovat kohta erikseen, tarkoitan tässä yhteydessä ennemmin näytelmän kirjoittajan lähtökohtia.)

Loppujen lopuksi näidenkin vatvominen on kohtuullisen turhaa, koska en voi väittää aihemaailmojen olevan näin mustavalkoisesti jakautuneita (kapitalismi vs. kalapuikot). Kaikki liittyy kaikkeen. Olen kuitenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että esimerkiksi jonkin yhteiskunnallisen (tai muun yksittäisen ihmisen välitöntä kokemusmaailmaa laajemman) ilmiön valitseminen lähtökohdaksi ja lähestymiskulmaksi ei ole teatterissa kovin mielenkiintoista. Ei ainakaan, jos ihmistä käytetään ainoastaan ilmiön kuvailun keinona eikä elävästi ainutlaatuisena osana. Yhteiskunta muuttuu, emmekä ole kykeneviä tarkkailemaan sitä objektiivisesti. Myös ihminen itsessään ihmisyyksineen on varmasti muutoksen tilassa, mutta ei yhtä nopeassa. Meidän on helpompi samaistua ja löytää tuttuutta 100 vuotta sitten kirjoitetun romaanin henkilön tunnemaailmasta kuin yhteiskunnasta jossa tämä on elänyt. Valinta tehdään lopulta siinä, halutaanko edetä suuresta pieneen vai pienestä suureen.

Tässä kohtaa mietin, kuinka kauas olen jo ehtinyt ajautua kirjoitukseni alusta. Tiedosta, tietämättömyydestä, sivistyneisyydestä. Johtopäätöksenä kaiken tämän paatoksen jälkeen voisin kai todeta, että maallisella tiedolla ei ole niin hirveästi merkitystä, että siitä kannattaisi sen enempää stressata (tämä täytyy muistaa!) Ei ole tarpeellista tietää kaikesta kaikkea, koska kaikki aidosti olennainen tieto (ainakin koskien näytelmien kirjoittamista) löytyy ihmisestä itsestään sekä niistä lähimmistä suhteista jotka tämä luo toisiin ihmisiin. Tältä kantilta katsoen jo yhteiskunnan rakenteiden pääpiirteitä syvempi tunteminen ei ole edellytys näytelmän kirjoittamiselle (huh). Jos on pakko valita, valitsen kalapuikon.

Loppukysymys:
olisiko tästä(kin) kirjoituksesta tullut fiksumpi, jos tietäisin enemmän esim. kaikesta?

Voi perse mitä keloja. Lienee aika painua nukkumaan.

Ehdotus:

C) Älä tiedä tietämisestä yhtään mitään.

Vuokrata halutaan: Bussi

Kaksi havaintoa:
1. Paras paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy bussista.
2. Huonoin paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy tietokoneen äärestä.

Nämä havainnot asettavat tiettyjä esteitä etenemiselle. Pakkasella olisi varmaan todella kivaa istua rundilla bussissa (ihan minkä vaan linjan) ja yrittää tehdä taidetta. Aivoni, keksikää vaihtoehtoisia lokaatioita luovuudelle!

Tietokone kuitenkin tappaa kaiken luovan tekemisen. Olen kai jossain määrin internet-riippuvainen, minun on vaikea istua koneen ääressä avaamatta nettiä ja kun netti on auki, keksin tasaisin väliajoin sivuja joilla minun on ehdottomasti juuri sillä nimenomaisella hetkellä vierailtava (pakoilua). Ja kun kirjoittaminen vaatisi ehdotonta keskittymistä, muodostuu tilanteesta lähinnä ahdistava. Paras keino tässä vaiheessa lienee ottaa rajut otteet käyttöön, kävellä lähimpään kirjakauppaan, ostaa muistikirja ja alkaa kirjoittaa/hahmotella vanhanaikaisesti kynällä paperille. Tässä vaiheessa tuskin saisin mitään tarkkaa dialogintynkää tai muuta paperille, mutta kaikenlainen luonnostelu kuumottelisi jo.

Tällä hetkellä haluaisin eniten nähdä lavalla jättimäisen origamikurjen. Koska en usko että ihan heti olen löytämässä ilokseni näytelmää jossa tuollaisen suunnattoman geometrisen paperilinnun pystyisin näkemään, pitänee sellainen kirjoittaa itse.. Mitä ilmeisimmin minulla on jonkinasteinen pakkomielle kirjoittaa näyttämölle a) lapsia ja b) (suuria) eläimiä/olentoja. Pitäisi yrittää laajentaa repertuaaria (eli kehitellä kiertoteitä pakkomielteille).