Käännekohdan kynnyksillä

Arki palaa järkyttävin isoin askelin. En ole aamuihminen, mielestäni on täysin epäinhimillistä kutsua ketään kotoaan minkäänlaiseen menemiseen ennen kuin kellotaulu osoittaa jotain kaksinumeroista lukua. Minä olen vanha kurttana jo, haluan kahdeksan tuntia unta joka yö ja katsoa ennen nukkumaanmenoani jakson Frasieria (siitäkin huolimatta että osaan jaksot jo lähes jokaista repliikkiä myöten ulkoa.)

Tällä hetkellä paahdan kuitenkin lähes pelkästään aamuvuoroja. Puhelin näyttää herättäessään viittä tai kuutta ja silmät ristissä hoitelen hetkeä myöhemmin töitäni, niitä samoja vanhoja ja tänä kesänä myös vähän uudempia ja haasteellisempia (enemmän paperitöitä, vähemmän asiakaspalvelua, ihmeen virkistävää!) Kohta kuusi vuotta samassa työpaikassa. Jokohan riittäisi? Siltä tuntuu vahvemmin kuin koskaan.

Syksyllä odottava uusi opiskelupaikka on laukaissut pintaan uskomattoman määrän erilaisia tunteita. Ensinnäkin olen käsittämättömän motivoitunut psykologian opintojeni suhteen. Vaikka vuosi sitten sainkin paikan Turusta, on tunne Helsingin paikan varmistuttua ollut täysin toinen. Ikään kuin olisin vasta nyt ensimmäistä kertaa päässyt psykologian opiskelijaksi. Olen listannut jo hyvin tarkasti opintosuunnitelmani tulevalle lukuvuodelle, HOPS-jumalat kiittävät ja kumartavat syvään. Syksyn tullen opiskellaan ja kovaa ja toivon todella etten joudu korjaamaan sanojani seuraavana keväänä.

Myös suhde työpaikkaani muuttui lähes heti opiskelupaikan varmistuttua. Ensimmäistä kertaa elämässäni opiskelen alaa, jossa työllistyminen on lähes varmaa ja jossa myös opiskelun päässä odottava ammattinimike on selkeämpi kuin mihin olen tottunut. Minusta tulee psykologi. Voin kirjoittaa työnhakupalveluihin 'psykologi' ja palvelut listaavat pitkät rivit vapaita työpaikkoja. Vaikka todellisuudessa homma tuskin etenee ihan näin yksinkertaisesti (koska aion joka tapauksessa erikoistua ja mielellään vielä niin, että voisin työelämässä hyödyntää taideopintojani), on tämä selkeyden tunne minulle täysin uusi ja samalla voimakkaasti motivoiva. Nykyinen työpaikkani tuntuu ensimmäistä kertaa täydellisen väliaikaiselta. Olen lähdössä, olipa tuo hetki vuoden tai kolmen päässä. Saattohoito on aloitettu.

Kolmanneksi, ehkä suurimpana yllätyksenä, olen viime aikoina tuntenut hyvin voimakkaita haikeuden ja kaipuun tunteita suhteessa dramaturgian opintoihini. Siitäkin huolimatta, että monessa suhteessa on kyse elämäni vaikeimmista vuosista ja huolimatta niistä lukemattomista päivistä ja tunteista joita en ikävöi hetkeäkään. Kaipaan sitä yhteisöä jonka osaksi en ole koskaan kokenut pääseväni. Lopulta tämäkin tunnemyllerrys on täysin ymmärrettävissä, liittyyhän dramaturgian opintoihini, yhtä lailla kuin kaikkeen teatteriin koskaan liittyneeseen toimintaani, valtava rypäs tähänastisen elämäni suurimpia intohimon tunteita, suurimpia unelmia, suurimpia muistoja ja ihmisiä joita aidosti ikävöin. Jollain oudolla konstilla uusi opiskelupaikkani tuntuu lisäävän myös motivaatiotani vanhaa opiskelupaikkaani kohtaan. (Olen jo vuosia sanonut teatterin olevan kuin se renttumieheni, jonka luoksi palaan kaikesta huolimatta aina uudelleen. Tältä tuntuu edelleen. Ja totta puhuen, en ole aikeissa laittaa tälle suhteistani epävakaimmalle pistettä. En varmasti pystyisikään.)

Myllersivätpä tunteet tällä hetkellä millä voimalla ja mihin suuntaan tahansa, on kokonaiskuva selkeämpi kuin vuosiin. Psykologian opinnot ovat ottamassa viimein ilmaa siipiensä alle, samoin taiteellisen opinnäytteeni kirjoittaminen Teatterikorkeakouluun. Nykyisen työsuhteeni päättyminen häämöttää vielä toistaiseksi hahmottumattomassa ajankohdassa, mutta lopun voi jo aistia. Olo on toiveikas ja optimistinen.

Jaksanen vielä muutaman aamuvuoron.

Mököpäivän herkkulista

Huh mikä päivä. Jollain ilveellä onnistuin keräämään samalle päivälle kaikki minuna olemisen typerimmät puolet. Etten saa aikaiseksi vaikka pitäisi, etten uskalla vaikka pitäisi, etten pääse eteenpäin vaikka pitäisi. Illalla oli pakko hetki vain maata sohvalla ja rypeä itsesäälissä. Pikkuhiljaa tästä on jo noustu. Uusia ideoita kuitenkin kaivataan, jotain millä päästä taas liikkeelle.

Päiväni kirkkain hetki taisi olla jossain myöhäisen aamiaisen kohdilla. Taattu smoothieresepti banaani+jogurtti+appelsiinimehu+marjojamarjojamarjoja ei kykene epäonnistumaan koskaan. Blenderi oli aikoinaan riskiostos. Se on yksi niitä kodinkoneita jotka joko tulevat käytetyiksi - tai hautautuvat lyhyehkön alkuinnostuksen jälkeen ikuisiksi ajoiksi jonkin kaapin perukoille. Myönnettäköön, on tämä oma kappaleenikin muutaman kerran hautautunut. Onneksi kuitenkin vain väliaikaisesti. Omaani estää hautautumasta myös ihana pinkki väri, sitä kun on ilo pitää näkyvillä.

(Huomautettakoon vielä erikseen, että kuvan taustalla näkyvä Baileys ei liity etualalla valmistumistaan odottavaan smoothieen.)

Toinen suuren (luultavasti blenderiä paljon suuremman) kaapinpohjallehautautumisriskin omaa kodinkone nimeltä leipäkone. Omamme saimme vuosi sitten tuparilahjaksi vanhemmiltani, itse olisimme tuskin tulleet hankkineeksi. Ja uskokaa tai älkää, koneen tultua tupaan olemme valmistaneet sillä leivistämme 99,9%! Vaikka esine on ehkä turhan tilaavievä tarkoitukseensa nähden, on sillä kuitenkin monta ominaisuutta puolellaan. Ensinnäkin, on mukavaa nähdä itse mitä leipään tulee (lisäaineilla ei näitä leipiä ole yhtä lailla pilattu kuin kaupan pussileipiä). Toiseksi, leivän valmistus vaatii vain viiden minuutin vaivannäön - ainekset koneeseen, valmis leipä ulos (samalla voi tuntea olevansa paljon aikaansaavampi kuin itse asiassa onkaan). Kolmanneksi, tuoreen leivän tuoksua ja makua on vaikeaa peitota. Leipäkone, suosittelen!

Tämän päivän alakulon aion lopullisesti selättää keskittymällä tuleviin viikkoihin. Ohjelmassa mm. kylpyläreissu työporukalla, huhtikuun aloitus Kööpenhaminassa ja kokonainen viikko perheen ja ystävien seurassa Kokkolassa.

Ennen näitä on kuitenkin suoritettava vähän lisää. Huomenna edessä työpäivä klo 06.30-21.15. Maistuis varmaan teillekin! (Minkä ihmeen tähden en ole jo nukkumassa??)

Huhhei!

Blogi käy tällä hetkellä säästöliekillä. Olen onnistunut lykäämään itseni varsinaiseen työputkeen heti vuoden alkajaisiksi, joten toistaiseksi lupaukset ajan antamisesta itselle eivät ole oikein päässeet toteutumaan. Kunhan saan räpisteltyä vielä muutaman kuuden päivän työviikon ja siinä ohessa onnistun selviytymään uuden musiikkiteatterin kurssista, lienen jo kuivemmilla vesillä. Sitten voinkin alkaa täyspäiväisen pääsykoelukemisen. Nam!

Tällä hetkellä hengissä pysymisen eväät ovat selvät:
- tarpeeksi unta
- tarpeeksi ruokaa
- d-vitamiinin napsiminen
- alla oleva video, jonka haluan nähdä joka aamu (ihan vain koska en pysty katsomaan sitä hymyilemättä)



Minä sydän laiskiaiset.

Murrrh!

Olen havainnut viimeaikaisten merkintöjeni käsitelleen lähinnä kaikkea muuta paitsi sitä mitä minulle tällä hetkellä kuuluu. Syy on kuitenkin yksinkertainen - minulle kuuluu töitätöitätöitä. Tällä hetkellä teen työvuoroja sellaista näpsäkkää kuuden vuoron viikkotahtia, joten aikaa ei juuri jää muulle elämälle (työpaikassani kun vuorojen keskipituus on 7-8h iskettynä mahdollisimman hankalasti keskelle päivää). Tarkoitus olisi rauhoittaa tahtia mahdollisimman pian vuoden vaihduttua, sillä mm. pääsykoelukemiseen täytyy varata hyvä kasa aikaa. Tällä hetkellä tavoite on kuitenkin painaa duunia tukka putkella ja kasvattaa säästötilin saldoa nyt kun töitä riittää ja aikaakin toistaiseksi on.

Jatkuvalla vuorotöiden paiskimisella on kuitenkin veronsa (ylläriii!). Väsymys on vain yksi niistä, lisäksi löytyy mm. tuttua turhautumista siihen, kun juuri mitään ei tunnu saavan aikaiseksi. Olisi paljon juttuja joita haluaisi toteuttaa, paikkoja joissa haluaisin käydä ja ystäviä joita haluaisin tavata, mutta kun klo 21 jälkeen illalla könyää kotiin, tuntuu paikka sohvan ja television välissä väistämättä parhaalta olemisen pisteeltä.

Lisäksi töiden riittämiselläkin on kääntöpuolensa. Esimerkiksi se, ettei minulle toiveistani huolimatta voitu antaa vapaata syntymäpäiväkseni (enkä ole tästä epäkohdasta onnistunut vielä useista yrityksistä huolimatta pääsemään eroon). Voisin kyllä kärsiä vaieten, ostaa ruokiksella itselleni jäätelölahjan lohdukkeeksi ja heittää koko asian vitsiksi. Tällä kertaa hyllyllä kuitenkin sattuu odottelemaan jo lippu oopperaan, muiden suunnitelmien lisäksi. Tiedän että pitäisi olla onnellinen kun töitä riittää eivätkä rahat lopu kesken. Epäreiluuden tunnetta on kuitenkin ajottain vaikea väistää.

Onneksi mies lohdutti tuomalla berliininmunkin töihin ja palauttamalla erään tenttikirjan kirjastoon puolestani. Epäonnisuus on aiemminkin todettu ohimeneväksi tilaksi. Kyllä tämä tästä!

Kuva weheartit.com

Money, money, money

Jännittävämpien aiheiden puuttuessa ajattelin kirjoittaa jokusen rivin aiheesta, joka on tullut itselleni entistäkin ajankohtaisemmaksi nyt aloitettuani tiukan säästökuurini. Kyse on rahasta. Jostain mitä minulla ei suurin määrin ole, mutta joka silti onnistuu pitämään itsensä tiukasti osana arkista elämää.

Tämä aihe vaatii kuitenkin rehellisen tunnustuksen. Olen ollut säälittävän huono rahan kanssa siitä lähtien kun olen sitä päässyt käsittelemään. Säästäminen on ollut minulle kutakuinkin outo käsite ja huolimattoman rahankäsittelyn takia olen elänyt kotoa muutettuani miltei jatkuvasti kädestä suuhun. Satunnaisesti olen toki onnistunut saamaan kasaan jonkin isomman summan, yleensä jotain matkaa varten, mutta pian säästötilini saldo on taas huvennut nollaan.

Suurin rahakriisini sai alkunsa muutettuani Helsinkiin ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani. Yhtäkkiä opiskelijabudjettini kasvoi ja minulla alkoi olla varaa asioihin. Tämä tuntui suurelta varsinkin kun olin ensimmäisen Helsinki-vuoteni elänyt käytännössä vanhempieni avustuksella, opintotuki kun hupeni kokonaisuudessaan vuokraan. Aloin hankkia holtittomasti kaikkea haluamaani ja pian löysin myös osamaksujen ja opintolainan hetkelliset ilot. Aloitin yksinkertaisesti liian leveän elämän.

Muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni tilanteesta, jossa minulla ei enää ollutkaan varaa maksaa laskujani. Totuin muistutuslaskuihin ja lopulta perintätoimistojen kirjeisiin. Pahimmillaan en edes avannut postiluukusta tipahtaneita laskuja vaan keräsin ne epämääräiseen kasaan keittokomeroni nurkkaan. Klassinen talousvaikeuksissa olevan oire. Miksi avata kirjeitä kun tietää ettei kykenisi maksamaan? Rahaongelmien myötä tulivat myös ahdistus, häpeä ja jatkuva stressi. Liikuin pitkään ihan siinä reunalla, maksoin laskut kun oli aivan pakko ja onnistuin nipinnapin säilyttämään luottotietoni.

Käänne parempaan tapahtui lopulta noin kaksi vuotta sitten. Tuosta käänteestä kiitän lähes täysin nykyistä parisuhdettani, kuulostipa se kuinka pehmoiselta tahansa. Mies sattui yksinkertaisesti olemaan minua huomattavasti vastuullisempi raha-asioissaan ja se kävi pahasti luonnolle. Tilanne tuntui masentavalta, vaati monet itkut ja ongelman olemassaolon myöntämisen erityisesti itselle. Lopulta onnistuin kuitenkin laatimaan itselleni tiukan suunnitelman päästäkseni eroon piinaavasta laskuvuoresta keittokomeroni nurkassa. Kiristeltyäni hammasta useita kuukausia sain itseni viimein turvallisille vesille. Siinä sivussa onnistuin tekemään talousasioiden hoidosta itselleni mieluisan harrastuksen.

Enää en muista milloin olisin viimeksi saanut kirjeen perintätoimistolta. En itse asiassa muista saaneeni muistutuskirjeitäkään lähemmäs kahteen vuoteen, sillä lähes poikkeuksetta kykenen maksamaan laskuni heti niiden tipahtaessa luukusta. Myös vanhempien rahallisesta tuesta olen onnistunut luopumaan ja näin itsenäistymään taloudellisesti. Nämä ovat minulle valtavia ylpeydenaiheita, koen kyenneeni pelastautumaan siitä suosta, jossa yhä useammat nuoret tällä hetkellä uivat. Oppi on tullut kantapään kautta mutta jäädäkseen.

Oma pelastukseni oli lopulta jokin, jota tätä nykyä kutsun budjetointiharrastukseksi. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan excelillä viikottain (jopa useammin) laatimastani laskelmasta johon kirjaan mahdollisimman tarkasti tuloni eli tulevat palkat (jotka osa-aikaisella vaihtelevat kuukausittain sadoillakin euroilla) sekä menot. Teen erotukset, arvioin paljonko voin säästää ja paljonko pystyn käyttämään perusmenoihin kuten ruokaan ja satunnaisiin huvituksiin. Budjetin laatimisesta on tullut minulle ajan myötä miltei pakkomielle tai sitten vain yhtä arkinen toiminto kuin hampaidenpesusta. Olen oppinut rakastamaan taulukoiden laatimista ja sitä että tiedän jatkuvasti omat rajani.

Tiedän, että olisin voinut kulkea helpommankin reitin päästäkseni nykyiseen tilanteeseen. Toisaalta tilanteeni voisi olla huomattavasti huonompi, olisin voinut menettää luottotietoni ja velkaantua monin verroin pahemmin. Budjettiharrastusta voin ja haluan silti suositella ihan jokaiselle, vaikka vain sen takia että se todella on hauskempaa kuin voisi kuvitella! Turvallissuudentunnetta lisää se, ettei yksi huomattava osa arkea ole enää "pimeää aluetta".

Tuhlailun kanssa joudun edelleen kamppailemaan, kaikkea ei muuteta hetkessä. Parannettavaa on myös budjettien laatimisessa, toisinaan huomaan kaunistelevani saadakseni luvut miellyttämään silmääni enemmän. Nämä tuntuvat kuitenkin pikkujutuilta. Kun ahdistus on onnistuttu karkoittamaan, on viimein aikaa opetella rauhassa vaikkapa sitten säästämisen jaloa taitoa.

Lopulta on myönnettävä yksi asia. Vaikka raha ei tuo onnea, antaa se silti oman pienen apunsa monen suuremman haaveen toteutumiseen.

Kuvat weheartit.com

Burgertorstai

Ah, elämälle kiitos keittiössä viihtyvästä avomiehestä! Tänään kymmenen tunnin työvuoron jälkeen kotona odottivat miehen itse taikomat hampurilaiset, kotitekoisilla pihveillä täytettyinä. Ja maistuivat muuten vähintään yhtä hyvälle kuin jotkin ravintolan tekeleet. Todennäköisesti paremmalle, näiden etuna kun on ns. "poikaystävälisä".

Eipä tämän erikoisempia tällä erää. Paahdan tällä hetkellä työvuoroja sellaisella tahdilla, ettei kotonakaan ehdi kuin äkkiseltään pyörähtää. Tämänpäiväinenkin 10h oli vain harjoittelua huomista 12h töissäoloa varten (myönnetään että keskimääräinen työvuoroni pituus on 7h, tämä on onneksi poikkeustilanne). Plussat: säästötili pullistuu nopeammin kuin olin itse asiassa edes odottanut. Miinukset: muun elämän kadottaminen..?

Kaikesta kiireestä ja syksyn koleudesta huolimatta olen huomannut olevani tällä hetkellä jotenkin hirveän iloinen ja innostunut. En oikeastaan edes tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu. Kaikenlaisia ideoita tupsahtelee saman tien kadoten, toivon vain että edes muutama niistä jäisi elämään. Siinä sivussa erinäiset pienet suuret oivallukset ovat tehneet olemisesta paljon helpompaa.

Toivon että tämä jokin on tullut jäädäkseen.

Ennakkokatsaus

Ensi vuodesta on ennakkotietojen mukaan tulossa kaoottinen.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- valmistua teatteritaiteen kandidaatiksi
- aloittaa dramaturgian maisteriopinnot Teatterikorkeakoululla
- saada avoimessa kunnialla suoritetuksi psykologian perusopinnot
- osallistua valmennuskurssille
- onnistua pääsykokeissa ja päästä psykologian opiskelijaksi
- aloittaa uuden näytelmän kirjoittaminen
- matkustella (ainakin nyt sinne Lontooseen)
- tehdä töitä
- SÄÄSTÄÄ!
- nähdä monta näytelmää (useampia lippuja onkin jo varattu "must see"-esityksiin)
- aloittaa (jälleen kerran) liikkuminen
- sivistää itseäni lukemalla enemmän
- nähdä enemmän ystäviä!

Haha, listattuani nuo pidän itseäni vähintäänkin sekopäisenä. Toisaalta jos listaisi tähänastista elämää, ei kyseinen lista varmaankaan näyttäisi yhtään vähemmän kaoottiselta. Olen elänyt kalenterini varassa lukiosta lähtien. Tuolloin kalenteria täyttivät koulun lisäksi teatteritreenit (yleensä proggiksia oli työn alla vähintään kaksi), soittotunnit, orkesteriharkat, kuoroharkat.. En osaa kuvitella elämää ilman erilaisten menojen täyttämää arkea. Nautin siitä että elämässäni on vaihtelua ja mielekästä tekemistä. Kääntöpuoli (hyvin vakava sellainen) onkin sitten, etten tällä tavoin pysty kunnolla paneutumaan kaikkiin tehtäviini - jokin jää aina vaille kaipaamaansa huomiota.

Jossain määrin voi kai pitää ihmeenä, etten ole jo onnistunut ajamaan itseäni loppuun. Tekemisen paljouteen nähden olen kuitenkin tuntenut kiireen aiheuttamaa ahdistusta yllättävän vähän. Osin tämä johtunee kai siitä, että on ollut pakko opetella antamaan itselleen anteeksi se, että en voi suoriutua kaikista tehtävistäni täydellisesti. Usein olen huomannut myös tylsistyväni hyvin äkkiä vain yhden tehtävän täyttäessä arkea. Olen herkästi innostuva ihminen, mutta innostuksen ylläpitäminen on aina osoittautunut monta astetta haasteellisemmaksi. On hyvä olla jotain mihin vaihtaa hetkeksi, jos kyllästyminen uhkaa.

En voi väittää, etteikö ensi vuosi pelottaisi. Toisaalta olen jo laittanut asiat päässäni jonkinlaiseen prioriteettijärjestykseen (maailmani ei kaadu vaikka en onnistuisi saamaan psykologian opiskelupaikkaa, sillä opiskelen jo toista rakastamaani alaa). Lista ei myöskään paljasta sitä, kuinka paljon eri tehtävät lopulta vievät voimavaroja (esim. kandintutkintoon vaadittavat alle 10 opintopistettä tuskin rasittavat suuremmin kevättä valmennuskurssin ohella). Osa listan kohdista taas voidaan laskea suoraan tasapainottavaksi toiminnaksi alkupään työ/opiskelu-kohdille (lukeminen, liikunta, ystävät, matkustelu jne.). Myönnettäköön, tällainen puolustelu on osin täyttä itsepetosta mutta toisaalta - listat ovat mustavalkoisia!

Vaihtoehtoinen versio lienee silti tarpeen. Ihan vain siltä varalta että alkuperäinen suunnitelma alkaisi jossain vaiheessa ahdistamaan liiaksi.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- oppia rauhoittumaan

Elämä ja/eli työnteko

Vaatimattomasta kuuden päivän työputkesta menossa päivä nro viisi. Sunnuntaina pidän vapaapäivän, sen jälkeen töiden teko jatkuu lähestulkoon yhtä intensiivisesti aina jouluun asti (ja todennäköisesti sen jälkeen samalla tahdilla, mutta työvuorolista päättyy taktisesti 26.12., joten kaikki sen jälkeen tapahtuva on minulle vielä suurimmaksi osin pimennossa.)

Viimeisen vuoden aikana olen työskennellyt enemmän kuin koskaan. Samanaikaisesti olen kypsynyt yhä enemmän työhöni. Heti alkuun on toki todettava, että sinänsä arvostan työpaikkaani ja sitä että olen saanut olla täällä jo yli 4 vuotta. Mutta hyvin pian tämän perään on sanottava, että voisin yhtä hyvin vetää itseni hirteen jos löytäisin itseni samoista hommista vielä 10 vuoden kuluttua (tähän kohtaan hyvin voimallinen puun koputus).

Lyhyt plussien ja miinusten lista liittyen työhöni:

+ Työtoverit, jotka ehdottomasti ovat työni paras puoli
+ Neljän vuoden jälkeen tunnen osaavani hommani hyvin, ja se tuo minulle tietynlaista tyydytystä
+ Satunnaiset erityisen mukavat asiakkaat
+ Ihan kohtuullinen korvaus opiskelijan näkökulmasta
+ Se, että sairastuessaan voi varata ajan yksityiselle lääkärille eikä ainoa vaihtoehto ole maailman tehokkain YTHS
+ Työ ei ole sottaista. Mieluummin sekoitan korttipakkaa kuin siivoan tai paistan hampurilaisia.

- Työssä ei ole mitään luovaa
- Samanlainen arki ja rutiinit päivästä toiseen ilman suurempia yllätyksiä tai vaihtelua
- Ei se palkka ihan niin hyvä ole, aika halvalla tässä elämäänsä myy
- Idiootit imbesillit paska-asiakkaat, joihin törmää turhan usein (yleensä päivittäin)
- Aikataulujen kanssa säätäminen, kun työajat eivät yleensä kohtaa muita velvotteita (esim. opiskelu)
- Turvattomuuden tunne, liittyen useimmiten noihin mainitsemiini paska-asiakkaisiin.

Plussaksi voisi kai tässä vaiheessa laskea senkin, että motivaatio opiskelua kohtaan tuntuu vain kasvavan sitä mukaa kun huomaa viettävänsä töissä yhä enemmän aikaa. On päästävä pois!

Olen hahmotellut suunnitelmaa, jonka nojalla pyrkisin olemaan kolmekymppisenä pois a) opiskeluelämästä ja b) nykyisestä työpaikastani. Tämä on tietenkin aika optimistista, ja vaatisi hyvin aktiivista opiskelua seuraavien viiden vuoden aikana. Mutta tavoitteet lienee parasta nostaa aina hivenen liian ylös kuin liian matalalle.

Olen osallistumassa keväällä psykologian valmennuskurssille. Tarkoitus olisi siis päästä sisään ensi kevään kokeissa, ja opiskella siis tätä myöten kahdessa oppilaitoksessa seuraavana syksynä. Minulla on ollut pieniä vaikeuksia myöntää näitä suunnitelmiani, sillä ennen kaikkea pelkään ettei minun ajatella olevan enää kiinnostunut nykyisisitä opinnoistani. Taide ja sen opiskelu antaa itsestään hiukan omistushaluisen kuvan. Ikään kuin taidealan valitseminen vaatisi täydellistä omistautuneisuutta ja (varsinkin Suomen oloissa) heittäytymistä jonkinlaiseen jatkuvaan epävarmuuden tilaan, esimerkiksi toimeentulon suhteen. Olenkin usein tuntenut pientä häpeää ymmärtäessäni, etten ole täydellisesti henkeen ja vereen "taiteilija" siinä mielessä kuin sen monet käsittävät, tai kuten ehkä vääristyneesti luulen monien käsittävän. Minulla on tarve kirjoittaa, ja tuo kirjoittamisen tarpeeni kohdistuu nimenomaan näytelmäteksteihin. Olen kuitenkin hidas kirjoittaja, eikä minulla ole täydellistä kutsumusta riipiä elantoani milloin minkäkinlaisesta projektista tehden niiden ohessa elääkseni milloin mitäkin hanttihommia. Haluan kirjoittaa näytelmiä ja toimia taiteen parissa, mutta haluan myös varmuutta, pysyvyyttä, mahdollisuuden ansaita elantoani mielekkäillä työtehtävillä ennemmin kuin kompromisseilla. Ei siis ihme että dramaturgian opintojani on koko niiden keston ajan leimannut pelko siitä, että vaikka varmasti tulen kirjoittamaan näytelmiä, en silti tule elättämään niillä itseäni. Olen taiteentekijänä kenties hiukan liian yksipuoleinen. Tai sitten minulta vain puuttuu luottamusta. (Vain täysin epärealistinen henkilö voi silti väittää, että taideala takaa varman toimeentulon Suomessa - tai yhtään missään.)

Olen siis valinnut moniavioisuuden mitä tulee tulevaisuudensuunnitelmiini. Psykologian opiskelun mahdollisuus iski noin vuosi sitten hyvin kirkkaana. Oppiaineena se tuntuu sisältävän paljon niitä samoja asioita, jotka ovat ajaneet minua myös teatterin/dramaturgian/kirjoittamisen opiskelijaksi. Pohjimmiltaan olen kiinnostunut ihmisen käytöksestä ja ihmisyydestä. Sekä draama että psykologia operoivat tuolla alueella, tyydyttäen tiedonhaluani omilla tavoillaan. Minulla on hyvin vahva uskomus, että nuo molemmat myös tukevat toisiaan monella tavalla.

Uskon siis löytäneeni toimivan yhdistelmän. Draama antaa minulle mahdollisuuden luovuuteen ja itsenäisempään, "villimpään" ihmisyyden tutkimiseen kun taas psykologia laajentaa ymmärrystäni aiheesta tieteellisemmästä näkökulmasta, tarjoten siinä sivussa paremman varmuuden tulevaisuudesta ja toimeentulosta. En ole hylkäämässä ketään - olen vain ottamassa toisen puolison ensimmäiseni rinnalle. Tai ainakin aion yrittää.

Kirjoitukseni alkuperäinen tarkoitus oli purkaa työputken aiheuttamaa ahdistusta. Tässä oli kuitenkin monta mieltäni painanutta asiaa, erityisesti koskien tuota tulevaisuudensuunnitelmieni skitsofrenista luonnetta. Asioiden purkaminen tekee hyvää. Vilpitön tarkoitukseni oli vain puolustella haluani tehdä elämästäni mielekästä - joskus se vain vaatii pientä itsekkyyttä valintojen suhteen.

Aika vaihtaa työpistettä. Pelaajat käyttäytyvät yllättävän rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi.

Väliaikatietoja

Tällaista tämä minun bloginpitoni tuppaa olemaan. Ensin innostun jostain, sen jälkeen innostuksesta sokeana aloitan jotain sen enempiä suunnittelematta, sitten innostus latistuu. Lopulta tuo innostuksen kohteeni saattaakin unohtua täysin, kuten tässä tapauksessa tämä blogini ylläpito (kahteen merkintään se muisti sitten viimeksi riittikin, hienoa!)

Oli hassua huomata kuinka olin viimeksi pykännyt tänne kuvasarjan nyt jo edellisestä asumuksestani. Hommahan meni sitten lopulta niin, että päädyimme paremman puoliskoni kanssa etsimään yhteistä asumusta n. 3kk sitten. Suurimmaksi osaksi päätös syntyi minun hienovaraisen johdatteluni tuloksena. Kyllästyin siihen kuinka miehellä oli aina tapana mennä töiden jälkeen ensin kämpilleen pelaamaan yms. tietokoneellaan, ja tulla sen jälkeen (viimeisellä yöbussilla) uskollisesti viereeni nukkumaan. Ei enää riittänyt ymmärrys sille, että ainoa syy miehen vierailla toisella puolella kaupunkia kämpällään joka ilta oli yksi pahainen tietokone. Onneksi tämä kävi järkeen toiselle osapuolellekin aika kivuttomasti.

Aloimme siis etsiä kämppää kriteerillä "asunnon on oltava kaksio, ja sen on sijaittava Lauttasaaressa". Olin tuossa vajaan vuoden Larussa asumisen jälkeen jo sen verta kiintynyt tähän kaupunginosaan, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Parissa näytössä sitten juostiinkin täällä (joissa jokaisessa, asunnon kunnosta riippumatta, oli n. 20 muutakin asunnonhakijaa paikalla), jonka jälkeen lupauduin jo tietyin rajoittein katsomaan asuntoja muistakin Helsingin kaupunginosista. Kenties onni vaati tuon myönnytyksen potkiakseen, sillä lähes heti tämän jälkeen onnistuin eräänä aamuna bongaamaan Oikotieltä juuri peruskorjatusta kerrostalosta kaksion. Ja mikä parasta, kyseinen kämppä sijaitsi vain pari kadunpätkää silloisesta lauttasaarelaisasunnostani! Ja kaikeksi onneksi tämä asunto vuokrattiinkin "nopeimmat syövät hitaat"-periaatteella: olin ensimmäinen yhteyttä ottanut, kävin katsomassa asuntoa pari tuntia ilmoituksen näkemisestä (yksityisnäyttö, ah mitä luksusta!), ja tunti tämän jälkeen ilmoitimme olevamme halukkaita vuokraamaan. Kaikki kävi siis yllättävän nopeasti, saimme ensimmäisen yhteisen kotimme alle kuukausi sen jälkeen kun olimme päättäneet alkaa sellaista etsimään. Toisaalta asuntoasiat tuntuvat joka kerta etenevän yllättävän nopeasti. Kun se oikea sattuu kohdalle, on vain toimittava heti. :)

Nyt olemme asuneet uudessa lauttasaarelaiskaksiossamme jo pari kuukautta. Peruskorjauksen perimmäinen merkitys valkeni pian asuntoon muutettuamme - kaikki asunnossa tuntuu olevan uutta! Ikkunat, ovet, seinät, kylppäri, kaikki kodinkoneet.. On hämmentävää asua asunnossa, jossa missään ei näy kuluman merkkejä ja kaikki toimii. Ikkunanäkymällemmekin on annettava pisteitä, sillä puiden takaa pilkottava merimaisema on mielestäni kuin taulu (tosin rannalle ollaan rakentamassa jotain ökyasuntoja, mutta toistaiseksi näkymä on mitä kaunein). Lisäksi rakennuksesta löytyy saunan yhteydestä uima-allas, joka on kokonaan meidänmeidänmeidän joka sunnuntai klo 15-16! Viikottainen uiminen (jos ei satu olemaan työpäivä) onkin tällä hetkellä ainoa harrastamani urheilulaji. :D

Myös elo miehen kanssa saman katon alla on sujunut kivuttomasti, minkäänlaista yhteenmuuttokriisiä tai ahdistusta tai muuta vastaavaa ei ole ollut. Tämä johtunee pitkälti siitä, että asuimme käytännössä yhdessä jo kuukausia ennen tätä virallista avopariutumistamme. Lähinnä tämä virallinen yhdessä asuminen on helpottanut elämistä. Miehen on helpompi olla, kun saman katon alta löytyvät nyt kätevästi sekä tietokone/musavehkeet että nainen!

Muuten elämä sujuu aika pitkälti samoilla raiteilla, pienillä hienosäädöillä. Dramaturgian opintoni ovat kuluneen syksyn olleet jonkinasteisella tauolla. Kandintutkintoni on tällä hetkellä kiinni muutamista hassuista opintopisteistä, kun kaikki virallisemmat osuudet kypsäristä kandintyöhön on suoritettu. En ole kuitenkaan saanut rehkittyä pisteitä vielä kasaan saadakseni tuon ensimmäisen tutkintoni ulos ja aloittaakseni maisteriopinnot. Tähän päällimmäisenä syynä lienee ollut tarve rauhoittaa omaa elämää kolmen intensiivisen opiskeluvuoden jälkeen. Oikeastaan olen edennyt omien alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, pitkään minun oli tarkoituskin pitää kolmannen opintovuoden jälkeen rauhallisempi vuosi jonka aikana suorittaisin puuttuvat opintopisteet omaan tahtiini ja jatkaisin sitten uusin voimin maisterivaiheeseen. Keväällä päähäni vain onnistuttiin tahkoamaan ajatus "aikataulussa valmistumisesta" ja stressasin kesän esseiden sun muiden suhteen. Stressaan nytkin kevyesti, mutta uskon että tämänhetkinen stressitasoni on paljon matalampi kuin mikä se olisi, jos olisin heti tänä syksynä jatkanut opintojen parissa täyspäiväisesti. On ollut helpottavaa ajoittain viettää sellaisia päiviä, joina voi rehellisesti ajatella ettei ole mitään sellaista mikä olisi PAKKO tehdä HETI tai vähintään KUOLEN. Tuollaisella fiiliksellä olen kuitenkin vetänyt kolme ensimmäistä TeaK:n opintovuottani, usein johtuen siitä töissäkäynnin ja opiskelun ristiaallokosta jossa olen elänyt. Haluan säilyttää mielenterveyteni, siksi laiskottelen.

Koska en kuitenkaan täysin osaa olla opiskelematta (koska pelkkä töissäkäynti olisi todennäköisesti myös haitallista mielenterveydelleni), olen aloittanut syksyllä psykologian perusopinnot avoimessa yliopistossa. Ja jos täysin rehellisiä ollaan, niin mielessäni kytee hyvin vahvana myös psykologian opintojen aloittaminen pääaineopiskelijana yliopistolla. Ei sinänsä ole uutta, että etsiskelen uusia opinpolkuja teatteriopintojen ohella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan arvostavani tietynlaista vakautta elämässäni. Olen huomannut arvostavani mm. vakituista työpaikkaa, tuttuja työtovereita, varmaa rahantuloa. Nämä kaikki ovat enemmän tai vähemmän asioita, joita en usko ainakaan helpolla löytäväni teatterin ja dramaturgian puolelta. Ja koska haluan elää elämääni mielekkäästi, myös työelämääni, olen jo jonkin aikaa etsinyt seuralaista nykyiselle uravalinnalleni. En myöskään mielelläni tekisi loppuelämääni erilaisia hanttihommia vain voidakseni rahoittaa taiteilijuuttani. Ennemmin olen halunnut löytää alan, joka sekä tukisi työtäni dramaturgina, että toisaalta toisi elämääni sellaista vakautta ja turvallisuutta jota taideala huonommin kykenee tarjoamaan. Nyt sellainen tuntuu löytyneen.

Tästä alkaa kuitenkin taas yksi pitkä tie. Viime vuonna Helsingin yliopistoon psykologiaa opiskelemaan hakeneista hyväksyttiin 3% (tosin jopa 6% kokeisiin osallistuneista, vaikka ei se lukua paljoa suurenna), eli olen jälleen onnistunut valitsemaan helpoimman vaihtoehdon! En aio kuitenkaan lannistua, samansuuntaisella prosentillahan olen aikoinani päässyt lukemaan dramaturgiaakin. Ja kun jälkimmäiseen pääsyyn tuntuivat vaikuttavan enemmän korkeammat voimat kuin ensin mainittuun, jonne sentään päästään kirjoja lukemalla, ei tavoite ainakaan toistaiseksi ole TÄYSIN mahdottomalta vaikuttanut! :)

..Jotta ei kuitenkaan vaikuttaisi siltä, että olen hylkäämässä dramaturgian ja teatterin taas yhden uuden innostuksen tieltä, kerrottakoon vielä, että olen alkanut kehitellä seuraavaa näytelmääni. Sen maailmaan kuulunevat ainakin origamit sekä aukko eläintarhan muurissa.. Kehittelen tekstiä rauhassa ajan kanssa, haluan että lopputulos on jotain (ainakin omalla mittapuullani) kaunista ja toimivaa.

Tässä vaiheessa pitkää selostustani voisin vielä todeta, että töissä kaikki samanlaista (tai no, lukuunottamatta valtaisia tulevia organisaatiomuutoksia, jotka lähinnä vituttavat/pelottavat/eivät voisi vähempää kiinnostaa). Täällä istun nytkin, pitämässä auki yhtä lauantaisen hiljaista pelisalia. Rahaa virtaa tilille taas pelkästä tietokoneella istumisesta, mutta vähien yöunien jälkeen en pistä moista pahakseni. Seuraavaksi voisin käyttää aikaani tehokkaammin esim. kehityspsykologian kirjan parissa.

Tällä kertaa sepustuksestani tuli jokseenkin pitkä, kiitos taas venähtäneen kirjoitustauon. Yritän kuitenkin parantaa tapani, ja kirjoitella tänne silloin tällöin tulevaisuudessa. Jonkinlainen blogiin kirjoittelun tarve kun on ollut olemassa jatkuvasti, vanhaan blogiini livejournalissa en ole vain jaksanut palata. Se on tuntunut jo jotenkin ummehtuneelta..

Palailemisiin siis! :)