Arki palaa järkyttävin isoin askelin. En ole aamuihminen, mielestäni on täysin epäinhimillistä kutsua ketään kotoaan minkäänlaiseen menemiseen ennen kuin kellotaulu osoittaa jotain kaksinumeroista lukua. Minä olen vanha kurttana jo, haluan kahdeksan tuntia unta joka yö ja katsoa ennen nukkumaanmenoani jakson Frasieria (siitäkin huolimatta että osaan jaksot jo lähes jokaista repliikkiä myöten ulkoa.)
Tällä hetkellä paahdan kuitenkin lähes pelkästään aamuvuoroja. Puhelin näyttää herättäessään viittä tai kuutta ja silmät ristissä hoitelen hetkeä myöhemmin töitäni, niitä samoja vanhoja ja tänä kesänä myös vähän uudempia ja haasteellisempia (enemmän paperitöitä, vähemmän asiakaspalvelua, ihmeen virkistävää!) Kohta kuusi vuotta samassa työpaikassa. Jokohan riittäisi? Siltä tuntuu vahvemmin kuin koskaan.
Syksyllä odottava uusi opiskelupaikka on laukaissut pintaan uskomattoman määrän erilaisia tunteita. Ensinnäkin olen käsittämättömän motivoitunut psykologian opintojeni suhteen. Vaikka vuosi sitten sainkin paikan Turusta, on tunne Helsingin paikan varmistuttua ollut täysin toinen. Ikään kuin olisin vasta nyt ensimmäistä kertaa päässyt psykologian opiskelijaksi. Olen listannut jo hyvin tarkasti opintosuunnitelmani tulevalle lukuvuodelle, HOPS-jumalat kiittävät ja kumartavat syvään. Syksyn tullen opiskellaan ja kovaa ja toivon todella etten joudu korjaamaan sanojani seuraavana keväänä.
Myös suhde työpaikkaani muuttui lähes heti opiskelupaikan varmistuttua. Ensimmäistä kertaa elämässäni opiskelen alaa, jossa työllistyminen on lähes varmaa ja jossa myös opiskelun päässä odottava ammattinimike on selkeämpi kuin mihin olen tottunut. Minusta tulee psykologi. Voin kirjoittaa työnhakupalveluihin 'psykologi' ja palvelut listaavat pitkät rivit vapaita työpaikkoja. Vaikka todellisuudessa homma tuskin etenee ihan näin yksinkertaisesti (koska aion joka tapauksessa erikoistua ja mielellään vielä niin, että voisin työelämässä hyödyntää taideopintojani), on tämä selkeyden tunne minulle täysin uusi ja samalla voimakkaasti motivoiva. Nykyinen työpaikkani tuntuu ensimmäistä kertaa täydellisen väliaikaiselta. Olen lähdössä, olipa tuo hetki vuoden tai kolmen päässä. Saattohoito on aloitettu.
Kolmanneksi, ehkä suurimpana yllätyksenä, olen viime aikoina tuntenut hyvin voimakkaita haikeuden ja kaipuun tunteita suhteessa dramaturgian opintoihini. Siitäkin huolimatta, että monessa suhteessa on kyse elämäni vaikeimmista vuosista ja huolimatta niistä lukemattomista päivistä ja tunteista joita en ikävöi hetkeäkään. Kaipaan sitä yhteisöä jonka osaksi en ole koskaan kokenut pääseväni. Lopulta tämäkin tunnemyllerrys on täysin ymmärrettävissä, liittyyhän dramaturgian opintoihini, yhtä lailla kuin kaikkeen teatteriin koskaan liittyneeseen toimintaani, valtava rypäs tähänastisen elämäni suurimpia intohimon tunteita, suurimpia unelmia, suurimpia muistoja ja ihmisiä joita aidosti ikävöin. Jollain oudolla konstilla uusi opiskelupaikkani tuntuu lisäävän myös motivaatiotani vanhaa opiskelupaikkaani kohtaan.
(Olen jo vuosia sanonut teatterin olevan kuin se renttumieheni, jonka luoksi palaan kaikesta huolimatta aina uudelleen. Tältä tuntuu edelleen. Ja totta puhuen, en ole aikeissa laittaa tälle suhteistani epävakaimmalle pistettä. En varmasti pystyisikään.)
Myllersivätpä tunteet tällä hetkellä millä voimalla ja mihin suuntaan tahansa, on kokonaiskuva selkeämpi kuin vuosiin. Psykologian opinnot ovat ottamassa viimein ilmaa siipiensä alle, samoin taiteellisen opinnäytteeni kirjoittaminen Teatterikorkeakouluun. Nykyisen työsuhteeni päättyminen häämöttää vielä toistaiseksi hahmottumattomassa ajankohdassa, mutta lopun voi jo aistia. Olo on toiveikas ja optimistinen.
Jaksanen vielä muutaman aamuvuoron.
