Tarratuunarin tunnustus

Noin kuukausi sitten tein (ainakin omasta mielestäni) ihan mielettömän hyvän hankinnan! Olin pitkään haikaillut itselleni tarrakirjoitinta, en kuitenkaan sellaista tylsää uusversiota joka löytyy varmasti jokaisen toimiston nurkasta. Haikailuni kohde oli tuo retrompi, kohokirjoitustarroja tekevä versio. Olin jo kuvitellut modernimpien versioiden syrjäyttäneen täysin kohotekstiserkkuni, kunnes erään suosikkiblogini merkintä vuodelta 2009 vinkkasi minut Claes Ohlsonin hyllylle, josta oma retrodymo löytyikin. Olin etsinyt aivan liian kaukaa.

Sittemmin taisin hieman villiintyä. Tarroituksen ovat jo saaneet mm. lähes kaikki kuivaruokakaapin purkit (joita oli luonnollisesti hankittava lisää jotta sain syyn tehdä lisää tarroja), samalla kun olen silmä tarkkana metsästänyt uusia tarroitustaan kaipaavia kohteita. Hetkittäin tämä innostus on saanut minut pitämään itseäni hienoisesti kajahtaneena. Mutta kun, mutta kun..!

Toisaalta, onko mitään syytä soimata itseään jos vielä hetki sitten kaaosmainen kuivaruokapakettikokoelmamme on yhden sinänsä turhahkon esineen ansiosta muuntautunut näinkin selkeään muotoon (puhumattakaan siitä kuinka paljon tehokkaammin yleinen siisteys pitää loitolla kaiken maailman ällö-öttiäiset)?

Enpä usko.

Suurista puheista, pienistä teoista

Ennen kuin täytin kahdeksantoista, olin täysin varma (ja sanoin tämän usein myös ääneen) että ensimmäiseksi täysi-ikäistyttyäni menisin ja luovuttaisin verta. Nyt olen kuitenkin täyttänyt jo 26, enkä ole vieläkään uskaltautunut verenluovuttajaksi. Se niistä suurista puheista sitten. Puhuminen on niin ihmeen paljon helpompaa kuin toimiminen.

Viime vuosina olen yrittänyt löytää sopivaa vapaaehtoistyön muotoa itselleni. Yhden sopivalta kuulostavan löysinkin jo reilu vuosi sitten, tuolloin en vain ollut vielä saavuttanut vaadittua 25 vuoden ikää. Jälleen kerran vannoin kuitenkin toimivani heti kun ikä riittäisi. Havahtuminen tapahtui noin viikkoa ennen viimeviikkoista syntymäpäivääni. Miltei vuosi oli kulunut enkä taaskaan ollut toiminut suurista puheistani huolimatta - verenluovutusepäonnistuminen all over again. Kauhisteltuani hetken omaa toimintaani korjasin virheen saman tien ja laitoin hakemuksen haluamaani hommaan.

Tänään sitten, käytyäni ensin haastattelussa jossa minua ei todettu täysin toivottomaksi tapaukseksi, sain kalenteriini ensi vuodelle hiukan lisää täytettä. Osallistuttuani ensin helmi-maaliskuussa pidettävälle kurssille aloitan vapaaehtoisena puhelinpäivystäjänä Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelimessa/nettichatissa/kirjepalvelussa. Olen siis sitoutunut lahjoittamaan neljä tuntia ajastani noin kahdesti kuukaudessa ollakseni kuuntelijana sellaisille lapsille ja nuorille jotka kuuntelijaa tarvitsevat. Ja on minulla hiukan omaakin lehmää ojassa, psykologiksi opiskelevalle tällainen homma tuo mukavasti kokemusta kuuntelemisesta, keskustelemisesta ja nuorempien ikäryhmien ajatusmaailmasta.

Tämän postauksen tarkoitus ei ollut julkisesti kehuskella sillä, että olen päättänyt tällaiseen hommaan ryhtyä. Todellisuudessa minua jännittää ja pelottaa ihan hemmetisti. Jos verenluovutuksessa suurin kompastuskivi on se, että pelkään sen tuntuvan todella epämiellyttävältä (ihan kuin olo ei todennäköisesti olisi paljon epämiellyttävämpi niillä, jotka sitä verta tarvitsevat), pelottaa puhelintyössä se, etten osaakaan sanoa mitään järkevää sille ihmiselle joka minulle soittaa ja joka mahdollisesti toivoo minulta apua ja vastauksia johonkin itselleen todella tärkeään asiaan. Haluan auttaa, mutta en ole varma pystynkö. Siinä tunteessa ei lähtökohtaisesti ole hirveästi kehuskelemisen aihetta.

Annan kuitenkin itselleni muutaman pisteen siitä, että olen kerrankin toiminut pelkkien suurten puheiden sijaan. Tässäkin asiassa on vielä paljon opittavaa, mutta jostakin on aloitettava. Kyse on kuitenkin lähinnä omien pelkojen voittamisesta. Rahaa kun on helppo antaa mutta ajan lahjoittamiseen liittyy paljon useammin myös omalta mukavuusalueelta poistuminen, vaikka auttamisesta tuleva hyvä mieli painaakin vaa'assa enemmän. Näitä pieniä korjaamistaan odottavia kohtia löytyy itsestä varmasti vielä lukuisia. Niitä pieniä aikeita, jotka edelleen ovat olemassa vain sanoina. Niille pitäisi voida tehdä jotain.

En ole edelleenkään antanut periksi ajatuksessani ryhtyä verenluovuttajaksi. Kyllä minäkin vielä! Sitä ennen olisi kuitenkin kohdattava ja voitettava taas yksi, todennäköisesti aivan turha pelko..

Kaamospiristäjiä

Joitakin vuosia sitten sain vanhemmiltani joululahjaksi ensimmäisen Arabian muumimukini, tummansinisen Mörkö-aiheisen. En ole koskaan ajatellut alkaa näitä muumimukeja keräilemään, mutta jotenkin tuo yksittäinen muki (vaikka Mörön olemukseen sopiikin) on vaikuttanut kovin orvolta muiden kippojen ja kuppien seassa.

Muutamia päiviä sitten päätin lopultakin hankkia Mörölle kaverin. Päädyin Nipsuun, koska a) Nipsu on ihanin ja b) muki on väritykseltään vastustamattoman turkoosi. Nyt Nipsu on asunut meillä jo pari iltaa ja olen täysin vakuuttunut että hänestä tulee uusi lempparimukini, melko vaatimattomasta tilavuudestaan huolimatta. Hänessä kun on jotain kovin kodikasta ja turvallista sohvapöydän nurkalla istuessaan.

Kotiimme on viimein hankittu myös ensimmäinen joulukoriste ever! En ole turhaan viitsinyt kotiamme koristella, koska vietämme miehen kanssa joulua perheidemme luona. Tämä pöllöhyrränen pysynee käytössä joulun jälkeenkin. Satun nimittäin pitämään pöllöistä ihan ympärivuotisesti, en vain jouluisin.

Taistelu kaamosväsymystä vastaan on juuri nyt kiihkeimmillään. Mikään määrä unta ei tunnu riittävältä, valon määräkin on naurettavan pieni. Kuinka sitä voikin olla näin väsynyt koko ajan? Tälläkin hetkellä päivän jatkuminen tuntuu hyvin epätodennäköiseltä ilman päikkäreitä.

..Saahan kesänodotuksen jo aloittaa?

Myrskyn merkkejä jo vuodesta 1985

Äiti lähetti minulle aamulla onnitteluviestin, jossa muisteli kuinka syntyessänikin oli juuri nousemassa myrsky. Tosin tuolloin kyseessä taisi olla oikea talvimyrsky, kirpeää pakkasta ja lunta. Nyt on vain puita tanssittava tuuli, ikkunasta näkyvät vaahtopäät jäättömällä merellä ja harmaa taivas, joka lupailee korkeintaan räntäsadetta (toivottavasti jättää toteuttamatta).

Perinteet kunniaan, kuitenkin!

Silmäyksiä harmaan läpi

Talvi ei ole edennyt lainkaan kuten olin odottanut. Viikkoja sitten jo ennustin miehelle että ensilumi sataisi ihan lähipäivinä. Eipä satanut, taidan olla sääsammakkoakin lahjattomampi tässä. Vettä on sentään tullut taivaalta päivittäin, tuuli on viskonut puita ja vääristänyt heijastukset ikkunassa, eikä taivas ole juuri viitsinyt vaihtaa harmaata asuaan valoisampaan. Valon puute on heijastunut suoraan jaksamiseen. Unta riittäisi päiväkausiksi, olo on vetämätön ja ajoittain alakuloinenkin. Onneksi ovat d-vitamiinit ja kirkasvalolamppu. Ilman niitä tuskin saisin itseäni sängystä ylös aamuisin.

Kaikki edelliset seikat huomioon ottaen onkin erikoista, että olen viime aikoina ollut innostuneempi kuin aikoihin. Tämä voi johtua monesta asiasta:

- lähestyvästä vuoden vaihtumisesta, mielessäni tämä edustaa mahdollisuutta monelle uudelle alulle
- lähestyvästä 26-vuotissyntymäpäivästä, myös mahdollisuus uusille aluille (ikäkriisi, pysy poissa!)
- syksyn säästösuunnitelmien onnistumisesta, kädestä suuhun eläminen tuntuu aiheuttavan yllättävän paljon stressiä ja toisaalta säästöjen turvin uskaltanen lähitulevaisuudessa vapauttaa enemmän päiviä muille kuin tienestitöille
- niistä monista ideoista ja projektinsiemenistä jotka ovat mielessäni itäneet jo pidemmän aikaa ja osin jo etsineet muotoaan mm. töherryksinä ja satunnaisina tekstinpätkinä luonnoskirjan sivuilla
- ylipäänsä mielialan paranemisesta viime aikoina, harmaasta talvesta ja kaamosmasennusoireistakin huolimatta (ristiriitaista, eh?)

Lähitulevaisuuden suurimpana haasteena lienee tämän kaiken innostuneisuuden kanavoiminen pidemmälle aikavälille. Satun olemaan hyvin spontaani innostuja, innostun asioista palavasti hetkessä mutta yhtä nopeasti nuo innostukseni usein sammuvatkin.

Olen kuitenkin huomannut että minulle sopii hyvin selkeiden ja hiukan jäykkienkin sääntöjen laadinta. Hyvänä esimerkkinä toimikoot karkkilakkoperinteeni. Tämän vuoden, kuten usean menneen, olen onnistunut elämään karkkilakossa jossa olen kieltänyt itseltäni tiukasti kaikki tuotteet joita todennäköisimmin myydään kaupan karkkihyllyssä. Saan siis ostaa pussin fanipaloja mutten suffelipatukkaa. Monista tämä on kuulostanut huijaukselta, mutta se on erittäin hyvin karsinut elämästäni esimerkiksi ne satunnaiset ostoskoriin lipsahtaneet suklaapatukat ja ohjannut etsimään vaihtoehtoa vaikkapa hedelmäosastolta.

Tämän meneillään olevan karkkilakkoni aion lopettaa vuoden vaihtuessa seuraavaksi. Haluaisin kuitenkin muuntaa tämän karkkilakkoperiaatteeni joksikin innostuksiani hyödyttäväksi. Toisin sanoen minun olisi kehitettävä itselleni metodeja jotka auttavat pitkäjänteisessä työskentelyssä. Karkkilakkovuosista tulkoot metodietsintäni esikuva ja kannustin! Ensi vuonna haluaisin saada aikaiseksi vaikka ja mitä.

(PS. Pitkäjänteisyystyöskentelyvinkkejä otetaan myös vastaan.)

I only want to live in peace, plant potatoes, and dream

Kuinka moni muistaa lukeneensa joskus niitä hiukan pitkänmallisia, pehmeäkantisia Muumipeikko-sarjakuvakirjoja, joihin oli koottu yksiin kansiin Tove Janssonin (ja myöhemmin Lars Janssonin) piirtämiä muumisarjakuvia? Itselleni kyseisistä kirjoista on muodostunut lämmin lapsuusmuisto, ahmin kirjastosta lainaamani albumit alusta loppuun useita kertoja, riemastuen niistä joka kerta yhtä paljon. Toisinaan hyvälle mielelle sai se hieman vinksahtanut muumihuumori, toisinaan ihan vain jokin hauskasti piirretty hahmo tai ilme.

Ei siis ihme että olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni hypistelemästä näitä uudempia kokoelmateoksia, jotka ovat jo pidemmän aikaa kuuluneet kirjakauppojen valikoimiin. Kukkaro ei vain ole kertaakaan antanut periksi, eikä näihin opuksiin ole toiveistani huolimatta törmännyt alennusmyynneissäkään. Jossain vaiheessa huokeampia hintoja metsästäessäni tulin sitten törmänneeksi blogikirjoitukseen, jossa vinkattiin suomenkielisten versioiden olevan itse asiassa erään kanadalaiskustantamon muumikokoelmien toisintoja. Tosin sillä erotuksella, että kanadalaisversioissa piirrosjälki on siistitty toisin kuin suomalaisversioissa, joissa painojälkeä ei ole juuri paranneltu sanomalehtilaadusta. En alkanut vertailevaa tutkimusta tekemään, mutta kuulostaa aika oudolta. Kai omistaan pitäisi pitää parempaa huolta?

Lukemani blogikirjoituksen vakuuttamana päädyin lopulta tilaamaan amazonilta kokoelmasarjan kaksi ensimmäistä osaa, kanadalaisversioita kun saa sitä kautta helposti kaksi yhden suomalaisversion hinnalla. Pakko lienee hankkia myös kolme seuraavaa osaa, eli kaikki ne Tove Janssonin itsensä piirtämät (jostain syystä Lars Janssonin piirtäminä muumit eivät minuun samalla tavalla iske). Monta hymyä on näillä jo onnistuttu synnyttämään, mikään ei siis näyttäisi muuttuneen sitten lapsuuden lukukokemusten.

(Tällaisen pimeän vuodenajan keskellä ei myöskään ole varaa vähätellä yhtäkään tekijää, jolla on positiivinen vaikutus mielialaan.)

Muumien myötä toivotan kaikille myös rauhallista itsenäisyyspäivää! Itse juhlistanen kotisohvalla linnanjuhlia katsellen ja leväten, ellen sitten saa jostain valtaisaa energiapuuskaa ja lähde istumaan iltaa miehen kavereiden seuraan. Tänä vuonna itsenäisyyspäivä tuntuu myös aiheuttavan itselleni paljon ristiriitaisiakin tuntemuksia, en vain täysin osaa täsmentää syytä siihen. Paljon liittynee siihen millaiseksi olen kokenut yleisen ilmapiirin muuttuneen tässä maassa viime aikoina.

Paljon onnea kuitenkin rakkaalle kotimaalle! Ja jos vain voisin, antaisin lahjaksi kasoittain avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta. Niitä kun ei varmasti voi toivoa liikaa kenellekään.

Jakkatirallaa!

Tein eilen koululta päästyäni ex tempore-retken Kyläsaaren kierrätyskeskukseen. Olen taas uudelleen unelmoida sellaisesta 60-lukulaisesta tiikkisenkistä ja yrittänyt jo pidemmän aikaa metsästää sellaista mm. huutonetistä tuloksetta. Sopivat ovat aina joko liian kalliita tai sitten liian kaukana noudettaviksi.

Kierrätyskeskuksessa vierailu ei yhtään helpottanut oloa. Kalustekasojen alla olikin kaksi juuri sopivaa senkkiä, toinen hieman kunnostusta vaativa ja pienempi 65e, sekä isompi ja sellaisenaan hyväkuntoinen 185e. Olisin ottanut mukaani välittömästi vaikka molemmat, mutta päätin kuitenkin vielä odotella hieman kohtuuhintaisemman yksilön löytymistä.

Mukaani lähti kuitenkin jotain, kun silmäni osuivat isompien kalusteiden keskellä tähän pitkäjalkaiseen jakkaraan, joka on mielestäni ihan mahdottoman sievä. Hintaakin oli vain 4e, joten en kummemmin jäänyt arpomaan sen tosiasian kanssa, etten oikeastaan tiedä mihin tällaista jakkaraa edes tarvitsen.

Tänä aamuna jakkara saikin jo uuden ilmeen, kun kaapista löytyi vielä taannoisen pinnatuoliprojektin jäljiltä mustaa kalustemaalia (ja koskapa tällaisia projekteja pystyy edelleen suorittamaan parvekkeella, kiitos ihan vaan pikkuisen hitaasti etenevän talven). Mies on ajoittain ollut huolissaan siitä, aionko maalata koko asunnon lopulta mustaksi. Itse en aio olla kotimme mustumisesta huolissani ainakaan niin kauan kun olohuoneemme värimaailmaa hallitsee iloisen turkoosi sohva. Sitäpaitsi monet asiat nyt vain näyttävät paremmilta mustina, piste.

Uskon myös löytäneeni jakkaralle ensimmäisen työtehtävänsä. Maalikerrosten kuivuttua hän saa toimittaa kirkasvalolampun jalustan virkaa kunnes toisin määrätään. Tällä hetkellä tuntuu että ainoat keinot selvitä hengissä ovat d-vitamiinien napsiminen ja valohoitojen aloittaminen. Niin, ja harvoista vapaapäivistä kiinni pitäminen. Nytkin tuolla sataa kuin saavista, eikä tietenkään missään lumisessa muodossa vaikka joulukuussa jo mennään. Mikä tätä talvea taas vaivaa?