tiistai 13. joulukuuta 2011

Suurista puheista, pienistä teoista

Ennen kuin täytin kahdeksantoista, olin täysin varma (ja sanoin tämän usein myös ääneen) että ensimmäiseksi täysi-ikäistyttyäni menisin ja luovuttaisin verta. Nyt olen kuitenkin täyttänyt jo 26, enkä ole vieläkään uskaltautunut verenluovuttajaksi. Se niistä suurista puheista sitten. Puhuminen on niin ihmeen paljon helpompaa kuin toimiminen.

Viime vuosina olen yrittänyt löytää sopivaa vapaaehtoistyön muotoa itselleni. Yhden sopivalta kuulostavan löysinkin jo reilu vuosi sitten, tuolloin en vain ollut vielä saavuttanut vaadittua 25 vuoden ikää. Jälleen kerran vannoin kuitenkin toimivani heti kun ikä riittäisi. Havahtuminen tapahtui noin viikkoa ennen viimeviikkoista syntymäpäivääni. Miltei vuosi oli kulunut enkä taaskaan ollut toiminut suurista puheistani huolimatta - verenluovutusepäonnistuminen all over again. Kauhisteltuani hetken omaa toimintaani korjasin virheen saman tien ja laitoin hakemuksen haluamaani hommaan.

Tänään sitten, käytyäni ensin haastattelussa jossa minua ei todettu täysin toivottomaksi tapaukseksi, sain kalenteriini ensi vuodelle hiukan lisää täytettä. Osallistuttuani ensin helmi-maaliskuussa pidettävälle kurssille aloitan vapaaehtoisena puhelinpäivystäjänä Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelimessa/nettichatissa/kirjepalvelussa. Olen siis sitoutunut lahjoittamaan neljä tuntia ajastani noin kahdesti kuukaudessa ollakseni kuuntelijana sellaisille lapsille ja nuorille jotka kuuntelijaa tarvitsevat. Ja on minulla hiukan omaakin lehmää ojassa, psykologiksi opiskelevalle tällainen homma tuo mukavasti kokemusta kuuntelemisesta, keskustelemisesta ja nuorempien ikäryhmien ajatusmaailmasta.

Tämän postauksen tarkoitus ei ollut julkisesti kehuskella sillä, että olen päättänyt tällaiseen hommaan ryhtyä. Todellisuudessa minua jännittää ja pelottaa ihan hemmetisti. Jos verenluovutuksessa suurin kompastuskivi on se, että pelkään sen tuntuvan todella epämiellyttävältä (ihan kuin olo ei todennäköisesti olisi paljon epämiellyttävämpi niillä, jotka sitä verta tarvitsevat), pelottaa puhelintyössä se, etten osaakaan sanoa mitään järkevää sille ihmiselle joka minulle soittaa ja joka mahdollisesti toivoo minulta apua ja vastauksia johonkin itselleen todella tärkeään asiaan. Haluan auttaa, mutta en ole varma pystynkö. Siinä tunteessa ei lähtökohtaisesti ole hirveästi kehuskelemisen aihetta.

Annan kuitenkin itselleni muutaman pisteen siitä, että olen kerrankin toiminut pelkkien suurten puheiden sijaan. Tässäkin asiassa on vielä paljon opittavaa, mutta jostakin on aloitettava. Kyse on kuitenkin lähinnä omien pelkojen voittamisesta. Rahaa kun on helppo antaa mutta ajan lahjoittamiseen liittyy paljon useammin myös omalta mukavuusalueelta poistuminen, vaikka auttamisesta tuleva hyvä mieli painaakin vaa'assa enemmän. Näitä pieniä korjaamistaan odottavia kohtia löytyy itsestä varmasti vielä lukuisia. Niitä pieniä aikeita, jotka edelleen ovat olemassa vain sanoina. Niille pitäisi voida tehdä jotain.

En ole edelleenkään antanut periksi ajatuksessani ryhtyä verenluovuttajaksi. Kyllä minäkin vielä! Sitä ennen olisi kuitenkin kohdattava ja voitettava taas yksi, todennäköisesti aivan turha pelko..

1 kommentti:

Nea Jokinen kirjoitti...

mahtavaa että uskallat antaa aikaasi hyvään tarkoitukseen <3 ja ei se verenluovutus niin kamalalta tunnu, varsinkaan jos saa pullan ja kahvii jälkikäteen x>