Onko syntiä tykätä näteistä asioista?

Miksi kukaan ei kertonut minulle Teeman lähettävän tänään putkena BBC:n Ylpeyden & Ennakkoluulon? Ennätin katsoa ainoastaan kaksi viimeistä osaa. Sinänsä tämä ei haittaa, olen sarjan nähnyt alusta loppuun ties kuinka monesti ja lukenut kirjankin useamman kerran. Jane Austenin kirjat kaikissa muodoissaan ovat aina yhtä ihastuttavia, rakastan!

Muistan esitelleeni Ylpeyden & Ennakkoluulon kun joskus dramaturgian opintojen ensimmäisenä vuonna piti esitellä jokin itselle tärkeä kirja. En ole ollut kovin ahkera kirjojen lukija sitten peruskoulun, joten vaihtoehtoja ei ollut tuolloin kovinkaan monta. Olen sittemmin hiukan petrannut lukemisen suhteen, mutta voisin edelleen valita saman kirjan esiteltäväksi.

Kyseisessä kirjassa on paljon sellaista (tai sitten siitä puuttuu paljon sellaista), mikä kykenee helposti saamaan itseään kunnioittavan taiteentekijän piiloutumaan lähimpään pusikkaan. Kirja on yltiöromanttinen, hyvään uskova eikä sisällä jyrkkää yhteiskuntakritiikkiä. Ei lainkaan soveliaita lähtökohtia vakavasti otettavalle taiteelle. Silti useat (kuten minä) palaavat kyseisen teoksen äärelle yhä uudestaan tänäkin päivänä. Todellisuuden pakoilua?

Välillä tuntuu kuin kauneuden ja hyvyyden näyttämiseen pyrkiminen taiteessa olisi syntiä sikäli, että tämä tarkottaisi väistämättä vakavien ja rumien totuuksien huomiotta jättämistä. Toisaalta, mikä on uutta pahuudessa ja rumuudessa? Todennäköisesti jokainen on enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, että elämä sisältää vittumaisia asioita. Miksi pahuuden joka päivä havaitsevan yksilön pitäisi raahautua teatteriin edelleen toteamaan kuinka rumaa elämä on tai voi olla? Mielestäni teatterilla pitää olla lupa tarjota lepopaikka tuosta rumuudesta ilman leimautumista turhanpäiväiseksi viihteeksi. Olkoonkin että Ylpeyden & Ennakkoluulon kaltaiset teokset menevät ehkä liioitellunkin pitkälle kauneuden vaalimisessa ja rumuuden pois pyyhkimisessä, minä en suostu rankkaamaan päinvastaisin metodein ja pyrkimyksin toimivaa teosta piiruakaan korkeammalle! Silloin tällöin tuntuu, että taiteeksi lasketaan juuri rumuutta rumuuden keinoin kuvaileva teos kauneutta kauneudella kuvailevan jäädessä hömppäotsikon alle, vaikka molemmat kuvailisivat olemassa olevia ilmiöitä yhtä lailla ansiokkaasti ja aidosti.

Kyse edellä mainitun kaltaisissa teoksissa on ääripäistä, tuskin itsekään lähtisin kirjoittamaan yhtä kärjistetyn romanttisia teoksia kuin Jane Austen (en siinä varmasti onnistuisikaan). Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa enemmän jyrkkien vastakohtien saattaminen yhteen. Miten kuvata äärimmäistä rumuutta äärimmäisellä kauneudella? Siinä on jo jotain aidosti kiinnostavaa (tässä vaiheessa sen kummemmin erittelemättä mitä nuo ääripäät käytännössä olisivat). Taidan olla tässä vaiheessa opintojani jokseenkin muotokeskeinen. Aihetta enemmän olen kiinnostunut siitä, mikä muoto korostaa parhaiten valitun aiheen ominaispiirrettä. Minulla on pieni aavistus, että rumuus (muotona) ei pysty korostamaan rumuutta (aiheena) samalla tavalla kuin kauneus (muotona) pystyisi sitä korostamaan. Ensin mainittu ei vain ole kovin mielenkiintoista. (Tähän liittyy myös viehtymykseni metaforiin ja symboleihin ja kaikenlaiseen muuhun vertauskuvallisuuteen. Minusta on vain helvetin tylsää ja heikosti älyllistä kuvailla omenaa näyttämällä omena.)

Tulinpas taas jaaritelleeksi.

Ajattelin jatkaa päivää tilailemalla muutamia elokuvia. Mieleeni tuli eilisiltana eräs vuosia sitten näkemäni elokuva, joka jokseenkin sopii myös äsken heittämiini ajatuksiin tuosta kauneuden ja rumuuden vastakohtaisuuden hyödyntämisestä. Lucile Hadzihalilovicin vuonna 2004 ohjaama Innocence jäi mieleeni toisaalta uskomattoman kauniina, toisaalta kaikessa vertauskuvallisuudessaan hämmentävänä elokuvana, jonka ehdottomasti haluan katsoa vielä uudestaan. Koska kyseinen leffa löytyi cdon.comista käypään hintaan, taidan viimein panna toimeksi ja tilata sen itselleni. En sen tarkemmin ala tässä yhteydessä elokuvaa esittelemään, koska sen katsomisesta on sen verta kauan. Uskallan silti suositella!



(Samaan syssyyn ajattelin tilata myös Lars von Trierin kohutun Antichrist-elokuvan. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta kyseisen ohjaajan muita teoksia olen jo pitkään ihaillut. Saa nähdä, meneekö tämä uudempi teos yli omankin ymmärryksen.)