Vaatimattomasta kuuden päivän työputkesta menossa päivä nro viisi. Sunnuntaina pidän vapaapäivän, sen jälkeen töiden teko jatkuu lähestulkoon yhtä intensiivisesti aina jouluun asti (ja todennäköisesti sen jälkeen samalla tahdilla, mutta työvuorolista päättyy taktisesti 26.12., joten kaikki sen jälkeen tapahtuva on minulle vielä suurimmaksi osin pimennossa.)
Viimeisen vuoden aikana olen työskennellyt enemmän kuin koskaan. Samanaikaisesti olen kypsynyt yhä enemmän työhöni. Heti alkuun on toki todettava, että sinänsä arvostan työpaikkaani ja sitä että olen saanut olla täällä jo yli 4 vuotta. Mutta hyvin pian tämän perään on sanottava, että voisin yhtä hyvin vetää itseni hirteen jos löytäisin itseni samoista hommista vielä 10 vuoden kuluttua (tähän kohtaan hyvin voimallinen puun koputus).
Lyhyt plussien ja miinusten lista liittyen työhöni:
+ Työtoverit, jotka ehdottomasti ovat työni paras puoli
+ Neljän vuoden jälkeen tunnen osaavani hommani hyvin, ja se tuo minulle tietynlaista tyydytystä
+ Satunnaiset erityisen mukavat asiakkaat
+ Ihan kohtuullinen korvaus opiskelijan näkökulmasta
+ Se, että sairastuessaan voi varata ajan yksityiselle lääkärille eikä ainoa vaihtoehto ole maailman tehokkain YTHS
+ Työ ei ole sottaista. Mieluummin sekoitan korttipakkaa kuin siivoan tai paistan hampurilaisia.
- Työssä ei ole mitään luovaa
- Samanlainen arki ja rutiinit päivästä toiseen ilman suurempia yllätyksiä tai vaihtelua
- Ei se palkka ihan niin hyvä ole, aika halvalla tässä elämäänsä myy
- Idiootit imbesillit paska-asiakkaat, joihin törmää turhan usein (yleensä päivittäin)
- Aikataulujen kanssa säätäminen, kun työajat eivät yleensä kohtaa muita velvotteita (esim. opiskelu)
- Turvattomuuden tunne, liittyen useimmiten noihin mainitsemiini paska-asiakkaisiin.
Plussaksi voisi kai tässä vaiheessa laskea senkin, että motivaatio opiskelua kohtaan tuntuu vain kasvavan sitä mukaa kun huomaa viettävänsä töissä yhä enemmän aikaa. On päästävä pois!
Olen hahmotellut suunnitelmaa, jonka nojalla pyrkisin olemaan kolmekymppisenä pois a) opiskeluelämästä ja b) nykyisestä työpaikastani. Tämä on tietenkin aika optimistista, ja vaatisi hyvin aktiivista opiskelua seuraavien viiden vuoden aikana. Mutta tavoitteet lienee parasta nostaa aina hivenen liian ylös kuin liian matalalle.
Olen osallistumassa keväällä psykologian valmennuskurssille. Tarkoitus olisi siis päästä sisään ensi kevään kokeissa, ja opiskella siis tätä myöten kahdessa oppilaitoksessa seuraavana syksynä. Minulla on ollut pieniä vaikeuksia myöntää näitä suunnitelmiani, sillä ennen kaikkea pelkään ettei minun ajatella olevan enää kiinnostunut nykyisisitä opinnoistani. Taide ja sen opiskelu antaa itsestään hiukan omistushaluisen kuvan. Ikään kuin taidealan valitseminen vaatisi täydellistä omistautuneisuutta ja (varsinkin Suomen oloissa) heittäytymistä jonkinlaiseen jatkuvaan epävarmuuden tilaan, esimerkiksi toimeentulon suhteen. Olenkin usein tuntenut pientä häpeää ymmärtäessäni, etten ole täydellisesti henkeen ja vereen "taiteilija" siinä mielessä kuin sen monet käsittävät, tai kuten ehkä vääristyneesti luulen monien käsittävän. Minulla on tarve kirjoittaa, ja tuo kirjoittamisen tarpeeni kohdistuu nimenomaan näytelmäteksteihin. Olen kuitenkin hidas kirjoittaja, eikä minulla ole täydellistä kutsumusta riipiä elantoani milloin minkäkinlaisesta projektista tehden niiden ohessa elääkseni milloin mitäkin hanttihommia. Haluan kirjoittaa näytelmiä ja toimia taiteen parissa, mutta haluan myös varmuutta, pysyvyyttä, mahdollisuuden ansaita elantoani mielekkäillä työtehtävillä ennemmin kuin kompromisseilla. Ei siis ihme että dramaturgian opintojani on koko niiden keston ajan leimannut pelko siitä, että vaikka varmasti tulen kirjoittamaan näytelmiä, en silti tule elättämään niillä itseäni. Olen taiteentekijänä kenties hiukan liian yksipuoleinen. Tai sitten minulta vain puuttuu luottamusta. (Vain täysin epärealistinen henkilö voi silti väittää, että taideala takaa varman toimeentulon Suomessa - tai yhtään missään.)
Olen siis valinnut moniavioisuuden mitä tulee tulevaisuudensuunnitelmiini. Psykologian opiskelun mahdollisuus iski noin vuosi sitten hyvin kirkkaana. Oppiaineena se tuntuu sisältävän paljon niitä samoja asioita, jotka ovat ajaneet minua myös teatterin/dramaturgian/kirjoittamisen opiskelijaksi. Pohjimmiltaan olen kiinnostunut ihmisen käytöksestä ja ihmisyydestä. Sekä draama että psykologia operoivat tuolla alueella, tyydyttäen tiedonhaluani omilla tavoillaan. Minulla on hyvin vahva uskomus, että nuo molemmat myös tukevat toisiaan monella tavalla.
Uskon siis löytäneeni toimivan yhdistelmän. Draama antaa minulle mahdollisuuden luovuuteen ja itsenäisempään, "villimpään" ihmisyyden tutkimiseen kun taas psykologia laajentaa ymmärrystäni aiheesta tieteellisemmästä näkökulmasta, tarjoten siinä sivussa paremman varmuuden tulevaisuudesta ja toimeentulosta. En ole hylkäämässä ketään - olen vain ottamassa toisen puolison ensimmäiseni rinnalle. Tai ainakin aion yrittää.
Kirjoitukseni alkuperäinen tarkoitus oli purkaa työputken aiheuttamaa ahdistusta. Tässä oli kuitenkin monta mieltäni painanutta asiaa, erityisesti koskien tuota tulevaisuudensuunnitelmieni skitsofrenista luonnetta. Asioiden purkaminen tekee hyvää. Vilpitön tarkoitukseni oli vain puolustella haluani tehdä elämästäni mielekästä - joskus se vain vaatii pientä itsekkyyttä valintojen suhteen.
Aika vaihtaa työpistettä. Pelaajat käyttäytyvät yllättävän rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti