Voi tätä onnea

Rakas sai kuin saikin opiskelupaikan Helsingistä, viides varasija riitti! On tunnustettava että tämä tieto on kihelmöinyt vatsaani tänään jopa enemmän kuin oma psykalle pääsyni onnistui kihelmöimään vajaa kuukausi sitten. Olen niin valtavan onnellinen toisen puolesta ja samalla helpottunut. Kaikki tuntuu paljon selkeämmältä nyt, edessä ei enää ole esimerkiksi vaikean valinnan tekemistä asuinpaikan suhteen. Meillä ei ole kiire täältä minnekään. (Tämä lisää huomattavasti todennäköisyyttä myös sille, että haen vielä opiskelupaikkaa Helsingin psykalta - viimeistään maisteriopintojen ajalle.)

Myös kauan kaivattu ja odotettu lomakuukauteni alkoi tänään, tarkalleen ottaen n. neljä tuntia sitten. Olin töistä päästyäni niin hyvällä tuulella, ettei edes ärsyttänyt kun en vielä löytänyt sopivia kenkiä lauantain hääjuhlallisuuksia varten. Yhdet kengät sentään löysin, Vagabondin haaleanvaaleanpunaiset tennarit alennuksesta, mutta eihän niillä kehtaa häihin mennä (tosin kallioisella juhlapaikalla tennarit eivät ehkä olisi se huonoin vaihtoehto).

Joku taitaa olla hieman haaleanvaaleanpunaisella tuulella.

Ainoa pientä haikeutta lietsova seikka tässä päivässä oli viileähkö aamu, joka sai harmittelemaan kotiin jätettyä huivia ja kieli samalla syksyn lähestymisestä. En millään haluaisi vielä päästää irti tästä kesästä, vastahan ehdin tottua eväsretkiin rantakallioille ja kaikkeen tähän överivihreyteen jota rakastan! Ulkona on nyt niin ihmeellisen kaunista. Kesät tuntuvat muuttuvan joka vuosi lyhyemmiksi, samalla kun ne muuttuvat yhä merkityksellisemmiksi. Vanhenemisoireilua.

Kunhan mies palaa töistä kymmenen jälkeen, taidan haluta taas iltauinnille. Samanlainen pakottava tarve päästä rannalle iski viimeksi sunnuntai-iltana. Tuolloin tapasimme myös jo aiemmin kesällä useaan otteeseen havainnoimamme vesilintupoikueet, olivat tulleet yhtenä isona joukkona ruokailemaan rantaveteen. Olivat jo kovin kasvaneet. Missä välissä nekin ennättivät?

Siinä se nyt on!

Interrail-lippu hankittu ja reitti luonnosteltu karttaan. Matkakuume on toistaiseksi hillittyä, en ole tässä työvuorosuossani oikein ehtinyt sisäistää ajatusta matkalle lähdöstä tai ylipäänsä lomasta. Enää tämä päivä + kolme seuraavaa, sen jälkeen en astu lähellekään työpaikkaa kuukauteen, aamen.

Tulevaan elokuuhun sisältyy myös vierailu Kokkolaan ennen Suomesta poistumista. Varsinainen syy ja tarkoitus ovat ystävän häät, siinä sivussa olisi tarkoitus mm. elää mökkielämää (saunaa, uintii, grillii), kokea asuntomessut (jotta olisin taas asteen verran suomalaisempi) sekä testata Kokkolan ensimmäinen sushiravintola (koska sen eliniästä ei liene takeita). Niin, ja laittaa viimein myös hiusasiat kuntoon. Luottokampaamon 500km etäisyys Helsingistä on sekä onni että riesa. Toisaalta ei tule tehtyä liian tiheään kalliita ex tempore-kampaamokäyntejä. Toisaalta kampaajallakäyntivälit venähtävät useimmiten liian pitkiksi. (Kampaajan viime käynnillä huudahtama "Sulla on aivan ihana juurikasvu!" pitänee paikkansa tälläkin kertaa.)

Seuraava kuukausi tulee siis lähes kokonaisuudessaan vietettyä poissa Helsingistä. Jossain määrin ajatus syyskuusta ahdistaa, kaikki se säätäminen ja paluu täyspäiväiseen opiskeluun. Toivon mukaan reissaamisen vaikutus on stressiä purkava, ennemmin kuin lisäävä.

Elän tässä ohessa myös jonkinlaista ikäkriisivaihetta, liittyen vuosien hämmentävän nopeaan kulumiseen ja alati kasvavaan elämäni "to do"-listaan. Olen herännyt siihen tosiasiaan, että viimeistään viiden vuoden kuluttua alkaa lisääntyminen olla ajankohtainen juttu. Aivoissani on klikattu päälle jonkinlainen vauvailun esikouluvaihe, huomaan ajattelevani näitä asioita paljon tiheämmin ja säännöllisemmin kuin vaikka viisi vuotta sitten. Jos tilani on etenevä (kuten uskon sen olevan), se lienee äitynyt hyvinkin pahaksi viimeistään viisi vuotta tästä eteenpäin. Viidessä vuodessa olisi siis ehdittävä kaikkea, mm. valloittaa maailma. Olen tätä elokuun reiliä ja sitä seuraavia matkoja silmällä pitäen hankkinut itselleni matkapäiväkirjan. Ennen sen täyttymistä ei liene oikea aika seuraaville askelille.

Tiedän, edellinen kappale tuli vähän puskista, mutta näitä on tullut viime aikoina mietittyä. Niin paljon haluaisi ehtiä ennen kuin asettuu paikoilleen. Toisaalta perheenkasvatusjonossa vauvan edellä ovat ainakin toistaiseksi mm. kilpikonna ja koiranpentu. Tilaukseen laitettakoon muutama vuosi lisää nuoruutta.

Scrabblea, turkkeja, kesäliikehdintää

Kuinka kuumottavaksi voikaan tilanne mennä. Musiikkitieteestä on nyt tarjottu opiskelupaikkaa varasijoille 1-4, joten Jukka olisi seuraavana jonossa. Toivoisin niin että tämä saisi aloittaa opinnot Helsingissä, sillä lailla "normaalisti" ilman kaikkea säätämistä. Kiltit Helsingin musatieteeseen hakeneet, hylätkää vielä yksi paikka kiitos!

Kävimme eilen Korkeasaaressa ulkomaailman selvittyä aamun rankkasateista ja ukkosista. Ilma oli lämmin, eläimet nukkuivat, yksi avonainen pehmiskioski löytyi kuitenkin eikä muita ollut juuri liikkeellä. Usean Korkeasaareen tehdyn vierailun jälkeen olen valmis myöntämään, että ensisijainen tavoitteeni kyseisillä vierailuilla on ollut tavata Africasia-talossa asuva pannukakkukilpikonna. Toistaiseksi en ole onnistunut. Kyseinen konna on sijoitettu samaan terraarion hyvin paljon itseään muistuttavien littanoiden kivien kanssa, etsi sieltä nyt sitten yksi kilpikonna.

Yllä näkyvälle varikselle sorruin antamaan maistiaisen eväspatongistani (koska sillä oli niin viisas katse). Hanhetkin olisivat halunneet, mutta pysyin tiukkana. Alemmasta kuvasta sain myöhemmin lukea heidän kannanottonsa päätökseeni. Thanks guys ja se siitä idyllistä!

Korkeasaaresta päästyämme kävimme Ikkunassa juomassa yhdet (eli kolmet) tänään irtisanoutuneen työkaverimme kunniaksi. Muita odotellessamme pelasimme erän scrabblea. Ihan paras peli, haluan itselleni! Tuliaisina Hollannista tuomamme antiikkinen scrabble ei toimi suomioloissa, lukuisat C:t, D:t, W:t, G:t tuovat hiukan liikaa haastetta sananmuodostukseen.

(PS. Voitin, kiitokset mm. joukkuetoverini ehec, kämä, jytä ja bosa.)

Viimeisenä muttei vähäisimpänä ilmoitettakoon, että talviturkkini on onnistuneesti hukutettu Lauttasaaren rantaan viime yönä n. klo 00.45. Seurana metsän pimeys ja pimeänpelko, tyyni meri ja hiljaisuus. Hanhetkin nukkumassa, joten tämä idylli säilyi ehjänä.

Nyt otan suunnan keskustaan, palkkapäivä ja ostoslistalla interrail-lippu. Kahden viikon kuluttua istun junassa matkalla Berliinistä Prahaan. Kelpaa!

Melancholia

Elokuviin mennessäni suhtaudun yleensä varsin neutraalisti siihen mitä tulen näkemään. En ole sitä sorttia joka lukisi arvosteluja ja kyselisi muiden mielipiteitä etukäteen, useimmiten valikoin elokuvat sen perusteella että olen sattunut näkemään jonkin kivan trailerin. Ja yleensähän kaikki elokuvat näyttävät trailereissa hyviltä, joten niiden perusteella ei ole kovin viisasta luoda suuria odotuksia. (Trailerihalpaan on pirullisen helppoa langeta.)

Lars von Trier on poikkeustapaus, hänen elokuviaan menen katsomaan aina odottaen näkeväni jotain erinomaista. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, kun kävimme eilisiltana katsomassa herran käsikirjoittaman/ohjaaman Melancholian.

Kaunista, pysäyttävää, syvää. Ai että!

Melancholian keskiössä ovat sisarukset Justine ja Claire, joista kevytmielisempi Justine juhlii elokuvan ensimmäisessä osassa tuhoon tuomittuja häitään, kun toinen osa taas keskittyy rationaalisempaan, juurtuneempaan Claireen. Kaiken taustalla elää maailmanlopun uhka planeetta Melancholian lähestyessä maapalloa, laskelmien antaessa ristiriitaisia tietoja törmäämisen mahdollisuudesta. Lopulta maailmanloppu on kuitenkin väistämätön, pakenemisen mahdottomuus on mielentilana samalla ahdistava ja lumoava. Melancholian tuhotessa Maan katoaa hetkessä myös kaikki ihmisen muovaama luonnottomuus ja pinnallisuus. Siinä kaiken muun ohessa.

Huomaan usein karsastavani liian pitkälle menevää kokeellisuutta elokuvissa ja ehkä esittävässä taiteessa yleensäkin (koska olen niin ihanan konservatiivinen). Trierin elokuvissa kokeileva ja perinteikäs ovat juuri sopivassa suhteessa, pätemättä tai jyräämättä toisiaan. Ne eivät etäännytä katsojaa maailmastaan häiritsevällä tavalla, mutta eivät toisaalta alleviivaa tai päästä helpolla. Kaikki näkemäni Trierin elokuvat kestävät (vaativat) useamman katsomiskerran, niissä riittää sulateltavaa pidemmäksi aikaa. Rakastan yli kaiken Trierin elokuvissaan harjoittamaa ihmisluonnon/-mielen tutkimusta, mielettömän inspiroivaa tavaraa!

.. Puhumattakaan siitä että Melancholia pursuaa uskomattoman kauniita kuvia ja värisävyjä. Loppukuva on yksi kauneimpia näkemiäni.



(Jos ei tästä jo välittynyt niin kyllä, taisin vähän ihastua.)

Jäniksestä kilpikonnaksi

Huh, elämä yrittää tällä hetkellä väkisin tehdä itsestään vaikean. Tänään Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta julkisti valintakoetuloksensa ja ilmoitti kirjeellä miehen päässeen 5. varasijalle musiikkitieteeseen. Toissavuonna sisälle pääsi vielä neljänneltäkin varasijalta, joten pientä toivonkipinää voinee elätellä. Jos tuuria ei kuitenkaan ole, on taloudessamme syksyn tullen kaksi Turun yliopiston opiskelijaa, sillä miehellä on siellä kaksi vuotta poissaololla pantattu musatieteen opiskelupaikka jemmassa.

Aamu kului keskustellessa eri mahdollisuuksista. Emme kumpikaan halua muuttaa Turkuun. Minulle se ei käytännössä ole edes vaihtoehto, koska TeaK vaatii vielä tulevana lukuvuonna läsnäoloani enemmän kuin psyka. Näyttää siis siltä, että vierailemme molemmat tulevana vuonna Turussa lähes viikottain. Se on vaivalloinen vaihtoehto, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Myöhemmin kaupungilla käydessä tulin pohtineeksi sitä, kuinka paljon vaikeammaksi tällaiset suuret muutokset tulevat iän myötä. Joskus lukion jälkeen kaikki oli yksinkertaisempaa (helppo sanoa näin jälkikäteen). Senkus haki kouluun ja jos sattui pääsemään, niin lähti opiskelemaan sitten - vaikka toiselle puolelle maata. Nyt mikään ei tunnu enää onnistuvan helposti sormia napsauttamalla. Nyt on työpaikka täällä, keskeneräiset opinnot, ystäviä ja parisuhde, opintotukikuukausiakin enää maksimissaan kahden vuoden opiskeluun riittävä määrä. Siinä sivussa annos iän tuomaa hidastumaa ja odotuksia. Koitapa siinä sitten tehdä isoja muutoksia elämään. (Tietenkin nämä ovat pitkälti asennekysymyksiä, jos muutokset ajattelee vaikeiksi niin sellaisiksi ne sitten muuttuvatkin.)

Toisaalta olen onnellinen siitä että vielä uskallan lähteä laivaani kääntämään. Tällä hetkellä käytännön järjestelyt, raha-asiat ja ajankäytön suunnittelu teettävät paljon harmia, mutta vielä tässä elämänvaiheessa olen valmis näkemään mokoman vaivan. Vielä viisi vuotta eteenpäin ja tämä kaikki voisi olla vielä monta astetta vaikeampaa.

Ja jos motivaatio meinaa jossain vaiheessa hiipua, voi aina palauttaa mieleen vaihtoehdon joka tällä hetkellä olisi lopulta se kaikkein vaivattomin - lopettaa opiskelu kokonaan ja ryhtyä päätoimiseksi pelinhoitajaksi.

.. not.

Niin ne lapset kasvaa

Kasvilapsemme on saavuttanut murrosiän ja kasvaa tällä hetkellä silmissä. Uutta lehteä pukkaa miltei päivittäin, ihan kuin tällä olisi hirveä hätä kasvaa mahdollisimman suureksi ennen syksyä ja pimeyttä. Minne katosi se säälittävän pieni kasvinalku joka oli miltei hukkunut omaan multapaakkuunsa kun se tuotiin tupareihimme sanomalehteen paketoituna?

Eilen mies lunasti lupauksensa, hankki kakkuainekset ja keikautti tarjolle mansikkatäytekakun! Syy kakulle oli tosin matkalla hieman muuttunut, nyt se oli leivottu psykalle pääsyni kunniaksi kun sen alunperin piti olla kandiutumiskakku. Tosin mies on lupaillut leipovansa minulle kakun jo hyvin moneen juhlaan, joten tämä kakku ajakoot yhtä lailla kaikkien kakuttomien synttäreideni kuin opiskelusaavutusteni juhlistamisen virkaa. (Tätä ei pidä ymmärtää niin että olisin jatkuvasti vaatimassa itselleni herkkuja. Silloin tällöin olen myös vaatimatta, esim. nukkuessani.) Maku kakussa oli erinomainen, täytteenä mansikoiden lisäksi melonia (ostimme jo toisen minimelonin, kesän hitti tässä taloudessa), kostukkeena sitruunaa. Paras juttu kakussa on ehkä kuitenkin se, että siitä on vielä puolet jäljellä!

Kakku muistutti siitä surullisesta tosiasiasta, että olen kuluvana kesänä syönyt aivan liian vähän tuoreita mansikoita. En ole tosin heittänyt talviturkkiakaan tälle vuodelle, moni kesäjuttu on siis vielä vaiheessaan. (Ajattelin tosin heittää talviturkkini elokuussa Välimereen, mutta se on kuulemma huijausta. Pyh.)

Kiipeys

Yllättävän vähällä suostuttelulla päädyin tänään viettämään liikunnallista vapaapäivää - kävimme porukalla kokeilemassa boulderointia Pasilassa (tarkemmin sanoen minä, Linnu ja Elina kuuluimme kokeilijaosastoon, muilla seurueemme jäsenillä oli selkeästi enemmän kokemusta). Boulderointi tuntuu olleen jo pitkään kovassa suosiossa jossain selkäni takana. En ole tiennyt lajista käytännössä mitään mutta aina kun se on tullut puheeksi, tuntuu kuin kaikki olisivat sitä jo kokeilleet. Oli siis korkea aika kasvattaa sivistystä tälläkin saralla.

Boulderoinnin idea on kiivetä pitkin seiniä ilman mitään naruja tai muita hässäköitä ja hypätä/tippua sitten alas patjalle. Tosin ainakin yksi näköhavainto tuli tippumisesta myös patjan ohi, uskoakseni vahingossa. Ennen kiipeilyä allekirjoitimme sopimuksen joka vapautti kiipeilykeskuksen vastuusta mahdollisessa kuolemantapauksessa, joten patjalle tähtääminen on kuitenkin melko suositeltavaa.

Pasilan boulderointipaikka oli mukavan rento, tosin sellaisia sopivan helppoja ensikertalaisen (lue: heikkokuntoisen) reittejä ei löytynyt kauhean monta. Mutta oli sentään yksi, jonka kiipesin ylös asti monta kertaa vain koska alas tiputtautuminen tuntui kivalta vatsassa. Lisäksi porukkaa (yleisöä) oli himpun verran liikaa minun makuuni. Vaan ihmekös tuo kun kaikki tuntuvat sitä yhtäkkiä harrastavan.

Hommasta jäi liikuntakokemukseksi hyvä maku, todennäköisesti kokeilen vielä uudemmankin kerran. Käsivoimia voisi silti jostain hankkia, sellaisten avulla voisi ehkä kiivetä muitakin kuin vain sitä yhtä helppoa reittiä pitkin..

Lisää tietoa lajista ja paikasta löytyy täältä.