Niin ne lapset kasvaa

Kasvilapsemme on saavuttanut murrosiän ja kasvaa tällä hetkellä silmissä. Uutta lehteä pukkaa miltei päivittäin, ihan kuin tällä olisi hirveä hätä kasvaa mahdollisimman suureksi ennen syksyä ja pimeyttä. Minne katosi se säälittävän pieni kasvinalku joka oli miltei hukkunut omaan multapaakkuunsa kun se tuotiin tupareihimme sanomalehteen paketoituna?

Eilen mies lunasti lupauksensa, hankki kakkuainekset ja keikautti tarjolle mansikkatäytekakun! Syy kakulle oli tosin matkalla hieman muuttunut, nyt se oli leivottu psykalle pääsyni kunniaksi kun sen alunperin piti olla kandiutumiskakku. Tosin mies on lupaillut leipovansa minulle kakun jo hyvin moneen juhlaan, joten tämä kakku ajakoot yhtä lailla kaikkien kakuttomien synttäreideni kuin opiskelusaavutusteni juhlistamisen virkaa. (Tätä ei pidä ymmärtää niin että olisin jatkuvasti vaatimassa itselleni herkkuja. Silloin tällöin olen myös vaatimatta, esim. nukkuessani.) Maku kakussa oli erinomainen, täytteenä mansikoiden lisäksi melonia (ostimme jo toisen minimelonin, kesän hitti tässä taloudessa), kostukkeena sitruunaa. Paras juttu kakussa on ehkä kuitenkin se, että siitä on vielä puolet jäljellä!

Kakku muistutti siitä surullisesta tosiasiasta, että olen kuluvana kesänä syönyt aivan liian vähän tuoreita mansikoita. En ole tosin heittänyt talviturkkiakaan tälle vuodelle, moni kesäjuttu on siis vielä vaiheessaan. (Ajattelin tosin heittää talviturkkini elokuussa Välimereen, mutta se on kuulemma huijausta. Pyh.)