Vaihtoehdot ovat pitkälti seuraavat:
A) Tiedä kaikesta kaikki
B) Älä tiedä mistään mitään.
Yleensä seilaa välimaastossa. Tietää jostain melko vähän/ei ollenkaan, jostain sen verta että kykenee jo osallistumaan keskusteluun aiheesta ja jostain niin paljon, ettei kukaan ole tarpeeksi kelvollista keskusteluseuraa. Itseäni ärsyttää hyvin usein oma tietämättömyyteni monista aiheista samalla, kun kaiken ihmisen keräämän tiedon määrä ylittää ymmärrykseni ja lannistaa usein juuri sen verran, että mieluummin makaan sohvalla ottamatta selvää edes seuraavan päivän työvuorostani.
Tällainen ahdistava suhde 'tietoa', 'tietämistä' ja 'sivistyneisyyttä' kohtaan tunkeutuu usein myös kirjoittamiseen. On useita sellaisia aiheita/ilmiöitä, joista tiedän naurettavan vähän. Usein peittelen tietämättömyyteni toteamalla, ettei minua kiinnosta. Nerokas kiertotie. Kaikki mitä on tällöin osattava, on muutama lause joilla pystyy perustelemaan haluttomuutensa keskusteluun paljastamatta kuitenkaan aukkoja sivistyksessään. Kirjoittaessa tämä tietämättömyys voi kuitenkin tunkeutua ärsyttävällä tavalla kuiskimaan tekstin reunalle. "Oletko varma että voit kirjoittaa noin? Oletko varma että sinulla on tarpeeksi tietoa aiheesta kirjoittaaksesi noita repliikkejä?" Itseään on vaikeampaa paeta.
Teatterikorkeakoulussa opiskellessani olen usein tuntenut sietämättömällä tavalla kaikki ne sivistysaukot, jotka olisivat todennäköisesti suurimmassa osassa muita korkeakouluja saaneet olla omassa rauhassaan. Tämä liittynee siihen, että teatterista puhuttaessa pelikenttä sivistyksen alueella on hyvin laaja, se kykenee ulottumaan kaikkille ihmiselämän alueille (siinä sen hienouskin osittain). Tästä seuraa toki myös joitakin ongelmia. Halu kommentoida maailmaa perustuu usein tavallista suuremmalle kiinnostukselle jotain aihetta/aiheita kohtaan. Kiinnostus taas ohjaa yksilöä hankkimaan tietoa. Opiskeluaikanani olen tutustunut useisiin hyvin valveutuneisiin ja sivistyneisiin ihmisiin, joiden kanssa en kykene oman tietämättömyyteni vuoksi keskustelemaan monista asioista samalla tasolla kuin he (tältä minusta on ainakin usein tuntunut, välillä kyse on vain vetäytymisestä ennen itsensä puhumista säkkiin tai muuta epämiellyttävää seurausta). Se on ärsyttänyt minua usein. Kuulun kai itse siihen kastiin, joka tietää monista asioista hiukan, ei mistään erikoisen paljon. En ole koskaan tuntenut kovin suurta intohimoa muuta kuin itse teatteria kohtaan.
Toisaalta olisi muistettava ihmisen rajallisuus. Tieto on tietoa, mutta ihmisen rajallisuudesta johtuen tieto ja sivistys suodattuu aina jonkinlaisen maailmankuvallisen suodattimen läpi. Lähes kaikesta voi olla vähintään kahta mieltä, ja lähes jokaisen mielipiteen voi perustella (heikommin tai vahvemmin). Intohimo jotain aihetta kohtaan johtaa hyvin usein asenteisiin ja mielipiteisiin, jotka puolestaan ohjaavat uutta tiedonhakua näiden pohjalta. Intohimon riskit liittyvät mustavalkoisuuteen. En väitä, että kaikki sivistyneet teatterintekijät muuttuisivat omien aiheintohimojensa fundamentalisteiksi. En todellakaan. Mutta en voi väittää etteikö minua aika ajoin ärsyttäisi se, kuinka vahvasti jotain mieltä teatteri haluaa olla maailmasta. Vihaan sitä tunnetta, että joku haluaa päättää kantani johonkin asiaan puolestani. Olkoonkin vaikka, että tämä joku tietäisi tuosta asiasta ylivertaisesti enemmän kuin minä.
Haluaisin uskoa, että sivistymättömyydellä on etua. En tarkoita sivistymättömyydellä tyhmyyttä, vaan ennemmin esimerkiksi sitä ettei satu olemaan täysin perillä esimerkiksi poliittisista ilmiöistä tai uusimmista tutkimustuloksista koskien sademetsien tuhoutumista. Ettei siis ole täysin selvillä ympäröivän maailman tilasta (toisaalta, kukapa olisi). Tarkoitan ennemmin, että vähäisempi tietoisuus koko ihmiskunnasta, eläinkunnasta, ympäröivästä maailmasta jne. voi auttaa rajaamaan huomion pienemmälle, olennaisemmalle alueelle. Tarkastellakseen ihmistä ihmisenä, puhtaasti itsenään, ei liene tarpeellista keräillä yksilöllisen kokemusmaailman osasia kauempaa kuin siltä alueelta, jonka valittu ihminen kykenee paikaltaan istuen aistimaan. Tiedän, ihminen on muutakin kuin se alue, jonka pystyy paikaltaan näkemään ja että ulkomaailma ja sen yksilöä suuremmat ilmiöt tunkeutuvat tajuntaan yhtä lailla missä tahansa. Mutta kun kaikki ihmisen ja yhteiskunnan keksimät/tuottamat/ylläpitämät ilmiöt ovat ylittäneet yksittäisen yksilön käsityskyvyn jo aikoja sitten, onko lopulta arvokkaampaa keskittyä kuvaamaan vaikkapa näytelmätekstissä esimerkiksi kapitalismia kuin sitä, miksi joku juuri tietyllä hetkellä tuntee vastustamatonta halua syödä kalapuikkoja? Kumman käsittelyssä voidaan lopulta päästä lähemmäksi jotain universaalia? (Jos joku sitten onnistuu näkemään himon kalapuikkoja kohtaan kapitalismin kuvauksena, en ole sitä vastaan. Tulkinta-asiat ovat kohta erikseen, tarkoitan tässä yhteydessä ennemmin näytelmän kirjoittajan lähtökohtia.)
Loppujen lopuksi näidenkin vatvominen on kohtuullisen turhaa, koska en voi väittää aihemaailmojen olevan näin mustavalkoisesti jakautuneita (kapitalismi vs. kalapuikot). Kaikki liittyy kaikkeen. Olen kuitenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että esimerkiksi jonkin yhteiskunnallisen (tai muun yksittäisen ihmisen välitöntä kokemusmaailmaa laajemman) ilmiön valitseminen lähtökohdaksi ja lähestymiskulmaksi ei ole teatterissa kovin mielenkiintoista. Ei ainakaan, jos ihmistä käytetään ainoastaan ilmiön kuvailun keinona eikä elävästi ainutlaatuisena osana. Yhteiskunta muuttuu, emmekä ole kykeneviä tarkkailemaan sitä objektiivisesti. Myös ihminen itsessään ihmisyyksineen on varmasti muutoksen tilassa, mutta ei yhtä nopeassa. Meidän on helpompi samaistua ja löytää tuttuutta 100 vuotta sitten kirjoitetun romaanin henkilön tunnemaailmasta kuin yhteiskunnasta jossa tämä on elänyt. Valinta tehdään lopulta siinä, halutaanko edetä suuresta pieneen vai pienestä suureen.
Tässä kohtaa mietin, kuinka kauas olen jo ehtinyt ajautua kirjoitukseni alusta. Tiedosta, tietämättömyydestä, sivistyneisyydestä. Johtopäätöksenä kaiken tämän paatoksen jälkeen voisin kai todeta, että maallisella tiedolla ei ole niin hirveästi merkitystä, että siitä kannattaisi sen enempää stressata (tämä täytyy muistaa!) Ei ole tarpeellista tietää kaikesta kaikkea, koska kaikki aidosti olennainen tieto (ainakin koskien näytelmien kirjoittamista) löytyy ihmisestä itsestään sekä niistä lähimmistä suhteista jotka tämä luo toisiin ihmisiin. Tältä kantilta katsoen jo yhteiskunnan rakenteiden pääpiirteitä syvempi tunteminen ei ole edellytys näytelmän kirjoittamiselle (huh). Jos on pakko valita, valitsen kalapuikon.
Loppukysymys:
olisiko tästä(kin) kirjoituksesta tullut fiksumpi, jos tietäisin enemmän esim. kaikesta?
Voi perse mitä keloja. Lienee aika painua nukkumaan.
Ehdotus:
C) Älä tiedä tietämisestä yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti