Juhlat

Rauha on laskeutunut Lauttasaareen. Vieraat lähteneet koteihinsa, pöydät täytetty tyhjillä oluttölkeillä ja viimeiset munavoit tuhottu hieman epäilyttävällä reseptillä yhdessä grillimausteisten sipsien kanssa. Muovailuvahaeläimet on survottu takaisin purkkiinsa ja lahjaksi saatu talvikurpitsa seisoo pöydällä epätietoisena tulevaisuudestaan.

Olen makoillut hyvän tovin sohvalla tuijottaen Animal Planetia (kyllä, taas) ja odottaen elonmerkkejä makuuhuoneen puolelta - miehen osalta juhlat kääntyivät hiukan ikävämmiksi aamun tunteiksi kuin itselläni. (Välihuomautuksena todettakoon että 9h aikana tuhosin itse vain kaksi lonkeroa ja siiderin, mikä ei juuri aiheuttanut kovempaa menoa illalla kuin huonoa oloa aamullakaan. Tosin en ole eläissäni kärsinyt krapuloista, joten samapa tuo.) Suunnitelmissa on piakkoin nauttia klo 16 aamiainen, joka koostunee pääosin illan jämäherkuista - brownieseja ja muffinsseja, ah elämän keveyttä!



Krapulan sijaan kärsin jonkinasteisesta juhlienjälkeisestä kaihoudesta. Siis sellaisesta tunteesta joka iskee kun on kauan suunnitellut ja odottanut jotain itse järjestämäänsä juhlintaa - ja sitten se yhtäkkiä onkin ohi. Toisaalta en hirveän usein jaksaisi itse emännöidä juhlimisia, pari kertaa vuodessa lienee sopiva määrä (jos ei tavanomaisia illanistujaisia lasketa). Itse järjestettyihin juhlintoihin liittyy aina tiettyjä vastuun tunteita. Riittääkö syömisiä kaikille? Pitääkö lämmittää uunissa vielä yksi pussillinen cocktailpiirakoita? Eihän kukaan joudu mököttämään yksinään jossain nurkassa?

Hauskaa oli joka tapauksessa ja luulen että itse emännöitsin tällä kertaa vähemmän kuin isäntä isännöi! Naapureiltakaan ei valituksia tullut, vaikka viimeiset vieraat lähtivät vasta klo 03 jälkeen. Onneksi olemme suurimman osan ajasta hiljaisia naapureita. Väittäisin ainakin.

Tölkkienkeruuaika!



ps. Illan aikana onnistuin myös viimein huutamaan meille lipaston! Nyt pitäisi vain saada järjestetyksi kyseisen huonekalun kuljetus Puotilasta Lauttasaareen..

Lumimies

Lunta tulvillaan..

Eilinen oli taas yksi niitä päiviä, jotka eivät mene ihan suunnitelmien mukaan. Heräsin aamulla jo kahdeksan aikoihin lukeakseni illan tenttiin (tietenkin kuluttaen ensin 1-2h lukemisen välttelemiseen), ja onnistuinkin kertaamaan suuren osan tenttikirjasta. Tarkoitus oli käydä tekemässä tentti, sitten suunnata miehen kanssa syömään ulos erääseen ystävän suosittelemaan ruokapaikkaan ja siirtyä sen jälkeen keikalle Le Bonkiin. Yksinkertaista.

Olen selvästi liian luottavainen Helsingin joukkoliikenteeseen kaiken viime päivien lumentulon jälkeenkin. Uskoin ehtiväni asioida postissa ennen tenttiä, mutta vaikka ensimmäinen bussi keskustaan olikin ajoissa ja ehdin asioida postissa, ei seuraavia busseja enää tullutkaan. Luovalla kikkailullakaan en lopulta ehtinyt tenttiin ajoissa ja otin sitten suunnan takaisin kohti Lauttasaarta. Paluumatkaankin (joka normaalisti kestää n. 20-30min) kului vajaa tunti. Pitänee kirjoittaa johonkin muistiin että bussit 65A ja 66A EIVÄT KULJE talvella. Ainakaan minkäänlaisessa aikataulussa. Olen toivottoman hidas oppimaan.



Paluumatkalla kävin noukkimassa vielä yhden tilaamani jutun Siwasta, jonka jälkeen kävelin loppumatkan kotiin. Lunta oli puistoissa ja metsäpoluilla valtavat vallit, valokuvia napsiessa sormet tuumasivat jäätyä vaikka miinusasteita oli vain muutama. Kaikesta bussien myöhästelystä ja viluilusta huolimatta en ole yhtään äkäinen talvelle ja valtavalle lumimäärälle. Jossain uutisessa luki että viimeksi tällainen lumimäärä on joulukuun alussa ollut vuonna 1985. On tullut mietittyä, näyttikö juuri tällaiselta silloin kun synnyin. Tuon tilastofaktan kuultuani olenkin pitänyt tämänhetkistä lumen määrää ikään kuin syntymäpäivälahjana. Eikä lahjoista sovi valittaa! :)

Tentistä myöhästyminen tuntui lopulta kaikin puolin onnekkaalta sattumalta. Toisaalta en ollut lukenut tenttiin tarpeeksi saadakseni itseäni tyydyttävän arvosanan, joten ensimmäiseksi ajattelinkin tämän myöhästymisen olleen sopiva näpäytys itselleni. Eihän tenttien tulisi olla vain tuurilla läpäistyjä arvosanoja, vaan todisteita opituista asioista? Ainakin yritän tällaisen ajattelutavan nyt omaksua. Myöhemmin illalla mies sai myös kuulla suru-uutisia, jolloin kotona oleminen ja lohduttaminen tuntui myös paljon paremmalta kuin tentissä istuminen. Elämä on uskomattoman epäreilua joskus, en osaa sanoa muuta.



Lopulta ruokapaikka vaihtui tuttuun vakiopaikkaan, Kampissa sijaitsevan Dragon Springin vakioherkkuihin. Ruokailun jälkeen siirryimme lopulta Le Bonkiin, kuten suunnitelmissa oli, kuuntelemaan ruotsalaisen Tallest Man on Earthin keikkaa. Uusi tuttavuus minulle (jos ei miehen kotona koneelta soittamia biisejä lasketa), eikä huono sellainen ollenkaan. Mies, kitara ja yksinkertaisen kauniit kappaleet sopivat hyvin lumisen päivän lopetukseksi/syntymäpäivän aloitukseksi.

Pian jatkan syntymäpäivän viettoa työvuorolla. Sitä ennen miehen valmistama (ilmeisen kaloripitoinen) synttäriaamiainen ja söpöjä eläimiä Animal Planetilta. Tästä on hyvä jatkaa.

Eilisiä

Eilen voitimme viimein itsemme ja saimme järjestetyksi kauan suunnitellun pelipäivän, koko päivä varattiin Riikan ja Lassin mukanaan tuomalle Descent-pelille. Aloitimme pelaamisen pariskunnan saavuttua (tai tarkemmin sanottuna allekirjoittaneen palattua uima-altaalta) puoli neljän aikoihin, ja saimme pelin kunnialliseen päätökseensä vähän ennen puoltayötä. Aikaa kului toki varsinaisen pelaamisen lisäksi myös hyvän tovin kestäneelle sääntöjen opettelulle sekä tortilla/taco-painotteiselle ruokailuhetkelle.

Itse peli oli taas sitä sarjaa, jota ensin katselen hienoisen kauhun vallassa. Kaikkia osasia ja kortteja ja pieniä pahvinpalasia/muoviukkeleita tarkastellessa on vaikea uskoa että jotain noin massiivista voisi oppia hallitsemaan lyhyessä ajassa. Kaikeksi onneksi kaikki tällaiset kauhun tunteet katoavat yleensä melko nopeasti. Palkintona jyvälle pääsemisen huumaava nautinto! (Kyseisen pelin peluulle voin kyllä varata päiviä jatkossakin, tiedoksi ystävilleni.)



Itsenäisyyspäivä kului töissä. Perinteisesti. Muistelisin olleeni töissä itsenäisyyspäivänä myös useana edellisenä vuotena. Kaikeksi onneksi tämänpäiväinen vuoroni oli kaikin puolin kevyt ja päättyi sopivasti ennen linnanjuhlia. En voi varsinaisesti kuvailla itseäni isänmaalliseksi henkilöksi, linnanjuhlia seuraamisessakin suurin huomioni kohdistuu (yllättävää kyllä) kauneimpien pukujen bongailuun.

Olen silti onnellinen tämän maan kansalaisena. Juuri nyt Nelosella pyörii dokumentti Yhdysvaltojen asekulttuurista ja lapsista, jotka opetetaan käsittelemään aseita heti kun näiden fyysinen kehitys sen mahdollistaa. Kun dokumentti kertoo nuorimman Yhydsvalloissa aseluvan saaneen olleen 11 kuukautta vanha, on helppo todeta toisten yhteiskuntien olevan mielenvikaisempia kuin toisten.

Elämä ja/eli työnteko

Vaatimattomasta kuuden päivän työputkesta menossa päivä nro viisi. Sunnuntaina pidän vapaapäivän, sen jälkeen töiden teko jatkuu lähestulkoon yhtä intensiivisesti aina jouluun asti (ja todennäköisesti sen jälkeen samalla tahdilla, mutta työvuorolista päättyy taktisesti 26.12., joten kaikki sen jälkeen tapahtuva on minulle vielä suurimmaksi osin pimennossa.)

Viimeisen vuoden aikana olen työskennellyt enemmän kuin koskaan. Samanaikaisesti olen kypsynyt yhä enemmän työhöni. Heti alkuun on toki todettava, että sinänsä arvostan työpaikkaani ja sitä että olen saanut olla täällä jo yli 4 vuotta. Mutta hyvin pian tämän perään on sanottava, että voisin yhtä hyvin vetää itseni hirteen jos löytäisin itseni samoista hommista vielä 10 vuoden kuluttua (tähän kohtaan hyvin voimallinen puun koputus).

Lyhyt plussien ja miinusten lista liittyen työhöni:

+ Työtoverit, jotka ehdottomasti ovat työni paras puoli
+ Neljän vuoden jälkeen tunnen osaavani hommani hyvin, ja se tuo minulle tietynlaista tyydytystä
+ Satunnaiset erityisen mukavat asiakkaat
+ Ihan kohtuullinen korvaus opiskelijan näkökulmasta
+ Se, että sairastuessaan voi varata ajan yksityiselle lääkärille eikä ainoa vaihtoehto ole maailman tehokkain YTHS
+ Työ ei ole sottaista. Mieluummin sekoitan korttipakkaa kuin siivoan tai paistan hampurilaisia.

- Työssä ei ole mitään luovaa
- Samanlainen arki ja rutiinit päivästä toiseen ilman suurempia yllätyksiä tai vaihtelua
- Ei se palkka ihan niin hyvä ole, aika halvalla tässä elämäänsä myy
- Idiootit imbesillit paska-asiakkaat, joihin törmää turhan usein (yleensä päivittäin)
- Aikataulujen kanssa säätäminen, kun työajat eivät yleensä kohtaa muita velvotteita (esim. opiskelu)
- Turvattomuuden tunne, liittyen useimmiten noihin mainitsemiini paska-asiakkaisiin.

Plussaksi voisi kai tässä vaiheessa laskea senkin, että motivaatio opiskelua kohtaan tuntuu vain kasvavan sitä mukaa kun huomaa viettävänsä töissä yhä enemmän aikaa. On päästävä pois!

Olen hahmotellut suunnitelmaa, jonka nojalla pyrkisin olemaan kolmekymppisenä pois a) opiskeluelämästä ja b) nykyisestä työpaikastani. Tämä on tietenkin aika optimistista, ja vaatisi hyvin aktiivista opiskelua seuraavien viiden vuoden aikana. Mutta tavoitteet lienee parasta nostaa aina hivenen liian ylös kuin liian matalalle.

Olen osallistumassa keväällä psykologian valmennuskurssille. Tarkoitus olisi siis päästä sisään ensi kevään kokeissa, ja opiskella siis tätä myöten kahdessa oppilaitoksessa seuraavana syksynä. Minulla on ollut pieniä vaikeuksia myöntää näitä suunnitelmiani, sillä ennen kaikkea pelkään ettei minun ajatella olevan enää kiinnostunut nykyisisitä opinnoistani. Taide ja sen opiskelu antaa itsestään hiukan omistushaluisen kuvan. Ikään kuin taidealan valitseminen vaatisi täydellistä omistautuneisuutta ja (varsinkin Suomen oloissa) heittäytymistä jonkinlaiseen jatkuvaan epävarmuuden tilaan, esimerkiksi toimeentulon suhteen. Olenkin usein tuntenut pientä häpeää ymmärtäessäni, etten ole täydellisesti henkeen ja vereen "taiteilija" siinä mielessä kuin sen monet käsittävät, tai kuten ehkä vääristyneesti luulen monien käsittävän. Minulla on tarve kirjoittaa, ja tuo kirjoittamisen tarpeeni kohdistuu nimenomaan näytelmäteksteihin. Olen kuitenkin hidas kirjoittaja, eikä minulla ole täydellistä kutsumusta riipiä elantoani milloin minkäkinlaisesta projektista tehden niiden ohessa elääkseni milloin mitäkin hanttihommia. Haluan kirjoittaa näytelmiä ja toimia taiteen parissa, mutta haluan myös varmuutta, pysyvyyttä, mahdollisuuden ansaita elantoani mielekkäillä työtehtävillä ennemmin kuin kompromisseilla. Ei siis ihme että dramaturgian opintojani on koko niiden keston ajan leimannut pelko siitä, että vaikka varmasti tulen kirjoittamaan näytelmiä, en silti tule elättämään niillä itseäni. Olen taiteentekijänä kenties hiukan liian yksipuoleinen. Tai sitten minulta vain puuttuu luottamusta. (Vain täysin epärealistinen henkilö voi silti väittää, että taideala takaa varman toimeentulon Suomessa - tai yhtään missään.)

Olen siis valinnut moniavioisuuden mitä tulee tulevaisuudensuunnitelmiini. Psykologian opiskelun mahdollisuus iski noin vuosi sitten hyvin kirkkaana. Oppiaineena se tuntuu sisältävän paljon niitä samoja asioita, jotka ovat ajaneet minua myös teatterin/dramaturgian/kirjoittamisen opiskelijaksi. Pohjimmiltaan olen kiinnostunut ihmisen käytöksestä ja ihmisyydestä. Sekä draama että psykologia operoivat tuolla alueella, tyydyttäen tiedonhaluani omilla tavoillaan. Minulla on hyvin vahva uskomus, että nuo molemmat myös tukevat toisiaan monella tavalla.

Uskon siis löytäneeni toimivan yhdistelmän. Draama antaa minulle mahdollisuuden luovuuteen ja itsenäisempään, "villimpään" ihmisyyden tutkimiseen kun taas psykologia laajentaa ymmärrystäni aiheesta tieteellisemmästä näkökulmasta, tarjoten siinä sivussa paremman varmuuden tulevaisuudesta ja toimeentulosta. En ole hylkäämässä ketään - olen vain ottamassa toisen puolison ensimmäiseni rinnalle. Tai ainakin aion yrittää.

Kirjoitukseni alkuperäinen tarkoitus oli purkaa työputken aiheuttamaa ahdistusta. Tässä oli kuitenkin monta mieltäni painanutta asiaa, erityisesti koskien tuota tulevaisuudensuunnitelmieni skitsofrenista luonnetta. Asioiden purkaminen tekee hyvää. Vilpitön tarkoitukseni oli vain puolustella haluani tehdä elämästäni mielekästä - joskus se vain vaatii pientä itsekkyyttä valintojen suhteen.

Aika vaihtaa työpistettä. Pelaajat käyttäytyvät yllättävän rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi.

Riemunkiljahdus

Sain tänään ensimmäisen arvosanani avoimen yliopiston psykologian opinnoissa: neuro- ja kognitiivisen psykologian I-kurssin neuro-osuudesta 4/5. (Kognitiivinen osuus siis puuttuu vielä ja joudun sen tekemään uusintatentissä, koska aikaa lukemiseen jäi töiden takia liian vähän.)

Täytyy todeta että olen ihan mielettömän ylpeä ja onnellinen tuosta nelosesta! Vaikka toiveissa onkin hiukan että tuon neuro-osuudenkin saisin vielä uusinnan yhteydessä nostettua vitoseen, on silti joka tapauksessa nyt iloinen ja onnistunut olo. Tällä hetkellä tuntuu, että eivät nuo suunnitelmani psykologian opiskelusta yliopistossa ole vielä täysin tuhoon tuomittu ajatus. :)

Itselahjontaa

Joulukuu ja ensimmäinen tajuamisen hetki - vuosi on lähestymässä loppuaan. Joulukin lähestyy, mutta en ole koskaan ollut varsinainen jouluhössöttäjä. Hankin muutaman lahjan jos hankin, leivon perinteiset joulun possupiparit ja matkaan Kokkolaan perheen luokse jouluksi (jo useamman edellisvuoden tapaan aloitan aattoni istumalla 5h junassa).

Ennen joulua on vuorossa kuitenkin mm. 25-vuotissyntymäpäiväni. Juhlia olemme järjestelleet miehen kanssa 11.12. lauantaille, samalla vietetään myös tämän kämpän myöhästyneitä tupareita sekä pikkujouluja. Varsinaisena syntymäpäivänäni pari päivää aikaisemmin istun töissä kymmeneen asti illalla. Olisin tietenkin voinut pyytää kyseisen päivän vapaaksi kuten viime vuonna mutta noh, ehkä kestän menetyksen kun juhlat ovat kuitenkin edessä miltei saman tien.

Itseni lahjomista olen kyllä onnistunu harrastamaan siinä määrin että nyt on laitettava stoppi. Eilisistä postin tuomista paketeista paljastuivat muun muassa seuraavat:



Huuto.netistä ostamani iPod nano saapui kuin saapuikin uuteen kotiinsa, vaikka ehdin jo muutaman hetken pelätä että olisin joutunut huiputetuksi kun myyjästä ei kuulunut mitään maksettuani rahat soittimesta hänen tililleen. Kaikeksi onneksi pelkoni oli kaikin puolin turhaa, olin onnistunut tekemään hyvät kaupat, iPod vaikuttaa täysin käyttämättömältä ja toimii mallikkaasti. Eilisilta kuluikin musiikin siirtämisessä kyseiseen laitteeseen.

Lisäksi tuo Lonely Planetin Lontoon matkaopas kuoriutui yhdestä paketista. Kyseisen sarjan matkaoppaita löytyy meiltä jo useitakin kappaleita, turhankin tehokkaita matkakuumeen nostattajia.

Aika nousta sohvalta ja suunnata työpaikalle, ensin kehityskeskusteluun pomon kanssa ja sen jälkeen lyhyeen työvuoroon. Elämä on taas pelkkää työvuoroa. Olisipa jo sunnuntai!