Maalilappuliisa

Kuinkahan kauan saan vielä kuuluttaa tätä kodinlaittovimmaani? Sain muutama yö sitten unessa kerrankin käyttökelpoisen idean maalata yksi keittokomeromme seinistä hieman tummemmaksi. Värilappujakin sattui löytymään eräästä lipastosta tusinoittain (kohtalo?), joten saatoin välittömästi aloittaa sopivan sävyn etsimisen. Se nimenomainen mielessäni oleva sävy ei ihan löytynyt omasta lappukasastani, joten maalikaupan valikoimien ääreen käynee tieni lähitulevaisuudessa.

Tosin viime yönä näin unta jossa saimme tarjouksen halvemmasta, mutta nykyistämme suuremmasta vuokra-asunnosta täällä Larussa. Mihin enää luottaa, jos näitä enneunia alkaa tipahdella joka yö? (Tosin tuon jälkimmäisen unen enne on sen verran absurdi, etten taida antaa sille liian suurta painoarvoa.)

Hernettä leivälle, kiitos!

Jos joku sattuisi kysymään minulta tämän hetken suurinta herkkuani, vastaukseni olisi todennäköisesti (jumalaisen uunilohen tai vaikka pakastimestamme aina löytyvän triojäätelön sijaan) "se unicafen vegelevite". Olen miehen aloitettua opiskelunsa kunnostautunut jälleen aktiivisena unicafe-ruokailijana ja tänä aikana ehtinyt kehittää syvän rakkaussuhteen paikan levitevalikoimista löytyvään kikhernetahnaan. Kasaan tarjottimen täyteen leipiä ja kauhon leipäkasan päällimmäisen päälle juuri sopivasti liian ison möntin suosikkiani. Yhden leivän jätän aina aterian viimeiseksi - tahna on siis ehtinyt vallata jo jälkiruoankin paikan.

Tänä iltana mies (hyvin tietoisena tästä uudehkosta ruokarakkaudestani) päätti valmistaa oman tulkintansa kyseisestä levitteestä. Reseptihän on itsessään hyvin yksinkertainen. Kikherneitä, öljyä, suolaa ja valkosipulia mössöksi - valmista tuli! Googlettamalla ohjeita löytyy lukuisia, joten en sellaista ala tähän liittämään (senkään takia etten itse osallistunut tämän erän valmistusprosessiin muuten kuin syömällä) - etsivä kyllä löytää. Miehen tulkinnan totesin erinomaisen onnistuneeksi, vaikka muutamia ehjiä kikherneyksilöitä olisinkin toivonut sekaan tahnan rakennetta ilostuttamaan. Ensi kerralla sitten, uskoakseni tämä herkku on saapunut keittiöömme jäädäkseen.

Niin pienestä voi välillä kulinaristinen nautinto olla kiinni!

Hullarit ja kuinkas sitten kävikään

Taas ne yllättivät, Stockan Hullut päivät! Jotenkin keltainen kuvasto osaa aina ilmestyä juuri silloin kun rahaa ei ainakaan olisi. Nytkin olen onnistunut keräämään pöydälle kasan laskuja joiden eräpäivä osuu juuri lokakuun puoliväliin. On sähkölaskua, vakuutuslaskua, Kokkola-lehden tilausta ja vaakakin osoittelemassa sen verran huolestuttavia lukemia että Yliopistoliikunnan maksukin on revittävä seuraavasta palkasta.. Kaikeksi onneksi suuri osa nyt maksettavista laskuista tipahtaa luukusta harvemmin kuin kerran kuussa, osa vain kerran tai kaksi vuodessa. Köyhyys on kausiluontoista.

Minulla on viha-rakkaussuhde hullarointiin. Toisaalta rakastan keltaisen kuvaston selailua ja tarjousten bongailua, toisaalta taas paikan päälle mennessäni hermostun hyvin nopeasti tuskallisen hitaasti eteneviin ihmismassoihin. Omaksi taktiikakseni on muodostunut selata keltainen kuvasto läpi kotona, bongata ne muutamat kiinnostavat (yleensä astiaosaston) artikkelit ja syöksyä niiden luokse turhia haahuilematta. Riemuitsen mieluummin muutamasta harkitusti napatusta jutusta kuin lukuisista muovikasseista täynnä rompetta jota en oikeastaan olisikaan kaivannut.

Tällä kertaa kuvastosta löytyi kaksi mieleistä juttua, sattumalta molemmat Marimekkoa. Keskiviikkona suunnistin kangasosastolle, josta mukaan lähti 145x250 pala Marimekon sinistä Purnukka-kangasta. Olen kaavaillut siitä taulua keittokomeroa koristamaan, mutta pala on sen verran suuri että muihinkin ideoihin jää vielä varaa.

Perjantaina olin liikkeellä jo aamulla, sillä uskoin silloisen kohteeni olevan kiikarissa myös muilla. Myynnissä oli (täällä jo aiemmin hehkuttamani) Marimekon Siirtolapuutarha-sarjan mukeja. Ajoitukseni oli aika nappi, saavuin paikalle kun viimeisiä mukeja vietiin käsistä ja onnistuin juuri ja juuri nappaamaan itselleni kaksi kahden mukin pakkausta. Hetkeä myöhemmin ehdin katua etten ottanut vielä yhtä pakkausta mukaani, mutta tuolloin virhettä oli jo auttamattomasti liian myöhäistä korjata. Kenties kasvatan mukirykelmää myöhemmin normaalihinnoilla, nyt olen kuitenkin iloinen näistä neljästä ihanasta.

Myönnettäköön että taktiikkani petti muutaman muovisen eväsrasian verran, mutta ne tulivat tarpeeseen. Edellisessä merkinnässä mainitsemani matkarahaston kartutuksenkin päätin aloittaa vasta hullaroinnista selvittyäni, joten huono omatunto ei päässyt vaivaamaan siltäkään osin. Materian haaliminen saa nyt kuitenkin hetkeksi mennä jäihin.

(Olen tosin kaavaillut palkitsevani itseni jatkossa yhdellä uudella kipposella taikka kupposella per tilille napsahtava palkka. Astiaston osittaiseen uusimiseen kun ei kerralla riitä rahaa, mutta n. 10€/palkka menee helposti moneen turhempaankin asiaan. Tästä kenties lisää tulevaisuudessa.)

Kuume

Ennättihän tässä kulua jo reilu kuukausi. Matkakuume, et sitten kauemmin malttanut pysytellä poissa? Tulin eilen taas selanneeksi läpi reilikuviamme valitessani niistä sopivia paperikuvatilaukseen albumia varten (näyttää jo vahvasti siltä että tänä vuonna saan vietyä albumiprojektini loppuun saakka, uskomatonta mutta totta) - siinä sivussa kuume nousi kohisten.

Kaiken kaikkiaan ääni pään sisällä tuntuu viime aikoina huutaneen yhä kovemmin tyyliin "mene, näe, koe, seikkaile!" En tiedä onko kyse jonkinasteisesta ikäkriisistä tai sitten kapinoinnista töihin ja opiskeluihin jumiutunutta elämäntilannettani vastaan, mutta tuntuu kuin juuri nyt olisi oikea hetki elämässä matkustella ja tutkia maailmaa (ja napsia tuhansia valokuvia). On ihan hirveästi paikkoja joita haluaisin nähdä - ennen kuin mahdollisesti juurrutan itseni tänne yhä tiukemmin.

Keskustelupätkä Anskun kanssa muutamia päiviä sitten konkretisoi matkakuumeiluani vielä piirun verran. Mokomat suunnittelevat uutta matkaa Aasian perukoille ja haluaisin niin lähteä mukaan (samalla unohtaen kaikki ne selitykset jotka viime kerralla estivät lähtemästä). Tiukan säästöbudjetin päätin jo aloittaa ja kysellä esimiehiltä alustavasti onnistuisiko parin kuukauden palkaton poissaolo tulevaisuudessa. Siihen on kuitenkin vielä kauan ja sitäpaitsi olen ollut ahkerana samassa työpaikassa niin kauan, että miten olis? En millään haluaisi uskoa elämäni olevan jo niin jämähtäneessä tilassa, etten kykenisi irrottamaan itseäni siitä edes hetkeksi. Olen aivan liian nuori olemaan olosuhteideni vanki!

Myönnetään kuitenkin että elämäntilanteeni voi vuoden kuluttua olla ihan toinen. Jos kaikki menee hyvin, olen vuoden kuluttua psykologian pääaineopiskelija Helsingissä ja elämäni motivoituneimmassa tilassa opintojen suhteen. Syrjäyttävätkö opiskeluhalut siinä vaiheessa matkakuumeen? En osaa vielä sanoa.

Aloitan kuitenkin varovaisen matkaintoilun jo tässä vaiheessa. Jos matkasuunnitelmat Aasian suuntaan kosahtaisivatkin seinään jo alkuvaiheessa, ovat miehen kanssa tehdyt Islantisuunnitelmat ainakin vielä voimissaan. Oli miten oli, tämän maan ulkopuolelle hyppään kyllä myös ensi vuonna - toivon mukaan useammin kuin kerran!

(Ylläolevat kuvat ovat kaikki reilikuvastostamme. Reilipostausta en ole vieläkään saanut aikaiseksi, pahoitteluni. Kenties albumin koostaminen kuvatilaukseni saavuttua innostaa vielä samansuuntaisen projektin toteutukseen täällä bloginkin puolella..)

Ystävysten paluu

Huomenna lähtee uusintakierrokselle yksi lämminhenkisimmistä näkemistäni televisiosarjoista, Toisenlaiset frendit. Kyseessähän on naapureina asuvien kehitysvammaisten ystävysten elämästä kertova dokumenttisarja, jota katsoessa tulee väistämättä hyvälle mielelle. (Siinä sivussa on helppo uhrata muutama ajatus sillekin, kuinka pienistä asioista onnellisuus lopulta on kiinni.)

Sarjasta esitetään ensin uusintana ensimmäisen kauden jaksot, joiden jälkeen vuorossa ovat uudet toisen kauden jaksot. Telkkari siis perjantaina ykköselle klo 21 (näkyvät varmaan myös Areenassa).

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!

Lokakuun korkkau(k)s(et)

Eipä tullut lottovoittoa tällä(kään) kertaa. Itse asiassa rivimme onnistui välttämään jokaisen arvotuista numeroista lisänumeroita myöten, mikä olisi mielestäni jo lohdutuspalkinnon arvoinen suoritus!

Lauantai-ilta oli kuitenkin muilta osin onnistunut. Kokoonnuimme pienellä porukalla ex tempore viettämään aikaamme tänne Lauttasaareen. Aika kului nopeasti lautapelejä pelaillessa ja miehen Prahasta hankkimaa absinttilusikkaa testaillessa (jälkimmäisen pahaenteisestä kaiusta huolimatta ilta sujui hyvinkin rauhallisesti ja nätisti asuntoa tai toisiamme rikkomatta).

Toiselle testikierrokselleen pääsi myös huuto.netistä huutamani ja postin eilen perille kantama scrabble. Olen jo pitkään kytännyt kyseistä suosikkipeliäni huudosta tuloksetta. Pelin 30-40e hinta uutena on tuntunut liian kirpeältä ja valitettavasti huudettavaksi laitetut kappaleetkin ovat muistaneet arvonsa ja pysytelleet n. 20e tuntumassa. Viikko sitten päätin kuitenkin ottaa riskin bongattuani ilmoituksen 10e yksilöstä. Riskin siksi, että myyjä ei ollut vaivautunut laittamaan pelistä kuvaa saatikka kuvailemaan sen kuntoa muutoin kuin adjektiivilla "hyvä". Hutimahdollisuus oli siis melko suuri.

Riski oli kuitenkin ottamisen arvoinen. Kotiin saapui lähes uudenveroisessa kunnossa ollut peli, jonka käytöstä kieli ainoastaan hentoisesti rypistynyt ohjelehtinen. Peli näyttäisi olevan kunnossa myös siinä mielessä, että olen onnistunut voittamaan kaksi ensimmäistä sillä pelattua erää. Huippuhuuto siis! Minä sydän scrabble forever. (Tiedän että lautapelihuutoni herättävät varmasti suurta mielenkiintoa, mutta ensisijainen pointtini on ehkä kuitenkin yrittää välittää se hieno tunne jonka saa löydettyään jotain haluamaansa mukavasti kaupan hintoja halvemmalla.)

Illan aikana korkattiin myös pitkään hyllyssämme ensikäyttöään odottanut Qube-sarjan Älä epäröi. Kiitokset tämän pelin löytämisestä Anskulle ja Ollille, taannoin Kokkolassa pelattu erä ehti vakuuttaa minut täydellisesti tämän pelin viihdyttävyydestä ja lopulta onnistuimmekin bongaamaan oman kappaleemme Helsingin lautapelikaupasta. Pelin ideahan on kaikessa yksinkertaisuudessaan vastata kanssapelaajan korteista lukemiin kysymyksiin mahdollisimman nopeasti käyttämättä sanoja ei ja kyllä. Ihanan simppeli isommankin porukan illanviettoihin sopiva idea, jossa pärjääminen (eli korttien haaliminen) on yllättävän haasteellista. Onnistuin lopulta voittamaan tässäkin pelissä. Hah!

Palkinnoksi napsahti autokyyti keskustaan (ystävällisyyttäni huolin toki muun seurueen samaan kyytiin) sekä karpalolonkero William K:ssa, jonne seurueemme lopulta päätyi jatkamaan iltaa. Kiitokseni teille ystävät ihanat, lottoarvontahuti harmitti huomattavasti vähemmän tämän illan ansiosta!

Syyspromenadilla

Pakko myöntää, rakastan syksyä jos se on puettu tällaisiksi päiviksi (ei sateeksi, ei tappavaksi tuuleksi, ei tienvarsilla vaaniviksi sienirykelmiksi). Pieni hento tuulenvire, auringon pilvetön läsnäolo ja lehdillä päällystetty rantapolku kelpaavat minulle. Eilisistä ennätyslämpimistä en päässyt nauttimaan kuin lyhyen hetken siirtyessäni koululta työpaikalle, mutta eipä säässä ole ollut valittamista tänäänkään. Luonto on jotenkin levollinen ja raukea tähän aikaan vuodesta.

Alimmaisessa kuvassa vilaus työmaasta, jonka talot ovat pikkuhiljaa kohonneet peittämään asuntomme merinäköalaa. Toivottavasti pieni kaistale merta jää näkyville vielä meidänkin ikkunastamme mokomien valmistuttua. Ellei sitten käy niin, että illalla voitamme lotosta ja voimme alkaa hieroa kauppoja omasta rantakodista. Noilla ikkunasta näkyvillä asunnoilla on hintaa muistaakseni yhdestä miljoonasta kolmeen ja puoleen miljoonaan.

Lottovoittajallehan se on pieni raha.