Posti kiikutti tänään luokseni useammankin paketin. Yksi niistä sisälsi uudelleen löydetyn rakkauden - dvd-boksillisen verran Karhuherra Paddingtonia.
Kyseinen karhuherra on brittiläisen Michael Bondin keksimä hahmo, ja seikkaili alunperin tämän kirjoittamissa lastenkirjoissa (ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1958). Kirjojen pohjalta tehty nukkeanimaatio on vuosilta 1975-1984, ja kyseisen animaatiosarjan hankin nyt boksina (Karhuherra Paddingtonista on tehty myös perinteisempi piirrosanimaatio myöhemmin, mutta tuo versio ei vedä missään nimessä vertoja edeltäjälleen).
Karhuherra ja minä kohtasimme nyt uudestaan miettiessäni sopivaa profiilikuvaa vast'ikään Facebookissa levinneen kuvanvaihtovillityksen yhteyteen (en yleensä lähde noihin tempauksiin mukaan, tämä on todella harvinainen poikkeus sääntöön). Muistan kuinka lapsuuteni muistokirjassa on äitini kirjoittama merkintä siitä, kuinka pienenä pidin hyvin paljon kaikista kirjoista - mutta erityisesti Karhuherra Paddingtonista. Profiilikuvan vaihtamisen jälkeen parempi puoliskoni keksi etsiä youtubesta noita vanhoja animaatiopätkiä, ja rakkaus syttyi uudelleen välittömästi. En tiedä onko viisasta myöntää, mutta nauroin kippurassa useammallekin jaksolle. En tiedä onko olemassa sympaattisempaa ja sydämellisempää hahmoa kuin Karhuherra Paddington.
Boksi oli siis pakkohankinta. Karhuherra Paddington saa jatkossa olla yksi niistä piristyskeinoista johon turvaudun, jos jokin päivä ei olekaan niin aurinkoinen kuin haluaisin. Ei näistä voi olla tulematta hyvälle mielelle!
tiistai 30. marraskuuta 2010
maanantai 29. marraskuuta 2010
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Elohiiri
Kaikenlaista lajia on tullut koettua, mutta elohiiren iskeminen poskeen on jotain uutta (ja olisi mieluiten voinut jäädä kokematta). Kyseinen hiirulainen on nyt asustellut vasemmalla puolella kasvojani aamupäivästä asti, ja hermot ovat välillä jokseenkin kireällä. Miten tuosta pääsee eroon? Kasvattaisin kärsivällisyyttäni mieluiten lempeämmillä tavoilla.
Tämä sunnuntai on ollut kokonaan omani. Vapaapäivä ilman velvotteita mihinkään, mieskin töissä. Todettakoon, että vaikka viihdynkin erinomaisesti saman katon alla mieheni kanssa, tuntuvat tällaiset yksin vietetyt päivät omalla tavallaan arvokkailta. Tällä hetkellä elämä tuntuu yhdeltä edestakaisin juoksemiselta, milloin on luentoa ja kun useimmiten on töitä. Tuntuu kaikin puolin hyvältä pyhittää aikaa itselle.
Ei sillä että olisin mitään sen tähdellisempää saanut aikaiseksi. Aamun vietin katsomalla televisiosta Animal Planetin eläintenpelastusohjelmia (joihin olen ollut koukussa siitä lähtien kun kyseinen kanava alkoi meillä näkyä) sekä Frasieria.
Televisiosta irtaannuttuani päätin ottaa muutaman kuvan hissuksiin sisustuvasta kodistamme. Ylemmässä kuvassa tämä uusi elämänlaatuni parantaja, ruokapöytä (silittämättömine kaitaliinoineen), sekä vast'ikään hankkimani ihana Block-lamppu. Blockista olin ehtinyt haaveille jo pidemmän aikaa, kunnes viimein uskaltauduin käyttämään kyseiseen esineeseen budjettiini yleensä sopimattoman määrän rahaa. Olisin varmaankin hankkinut kyseisen lampun iltojani piristämään jo aiemmin, jos olisin tiennyt kuinka suuresti olen nyt siihen ihastunut. Varsinainen valaisija se ei ole, mutta tuo jokseenkin samanlaista lämmintä tunnelmaa kuin kynttilät. Ei siis ihme että kaltaiseni kynttilöiden rakastaja on täysin myytyä naista.
Alemmassa kuvassa toinen uusista hankinnoista tähän asuntoon, Hee lounge chair-nojatuoli, jonka tilasin alennetulla hinnalla Finnish Design Shopin kotisivu-uudistuksen yhteydessä. Kyseinen nojatuoli on niin ikään vienyt sydämeni, mitä en äkkiseltään olisi uskonut pehmusteettomasta istuimesta. Tuoli kuitenkin istuu nurkkaansa mitä parhaimmin ja on lisäksi erittäin hyvä istua (pehmustusta toki hiukan tarvitaan.)
Tätä rataa siis pesänrakennusrintamalla. Seuraavana tähtäimessä olisi lipaston metsästäminen. Huuto.net on käynyt kuumana, mutta sopivaa ei tunnu löytyvän. Olisin enemmän kuin valmis keventämään vaatehuoneemme tavaramäärää tai tällä hetkellä sängyn alla makaavaa kirjavarastoa.
Elohiiri katosi jonnekin, toivottavasti lopullisesti. Olo on uinti-/saunavuoron sekä nopeasti väsätyn wokkiannoksen jälkeen ihanan raukea. Ainoa hieman pakottava velvoite olisi lukea tulevaan kehityspsykologian tenttiin. Edessä on kuitenkin kuuden päivän työputki sekä minimimäärä omaa aikaa. Taidan siis jättää velvoitteet odottamaan ja rojahtaa sohvalle katsomaan postiluukusta perjantaina kolahtanutta Imogen Heapin dvd:tä, joka kertoo tämän uusimman levyn valmistumisesta. Itse levyä odottelenkin postiluukusta ensi viikolla.. Sunnuntaioloa parhaimmillaan!
Tämä sunnuntai on ollut kokonaan omani. Vapaapäivä ilman velvotteita mihinkään, mieskin töissä. Todettakoon, että vaikka viihdynkin erinomaisesti saman katon alla mieheni kanssa, tuntuvat tällaiset yksin vietetyt päivät omalla tavallaan arvokkailta. Tällä hetkellä elämä tuntuu yhdeltä edestakaisin juoksemiselta, milloin on luentoa ja kun useimmiten on töitä. Tuntuu kaikin puolin hyvältä pyhittää aikaa itselle.
Ei sillä että olisin mitään sen tähdellisempää saanut aikaiseksi. Aamun vietin katsomalla televisiosta Animal Planetin eläintenpelastusohjelmia (joihin olen ollut koukussa siitä lähtien kun kyseinen kanava alkoi meillä näkyä) sekä Frasieria.
Televisiosta irtaannuttuani päätin ottaa muutaman kuvan hissuksiin sisustuvasta kodistamme. Ylemmässä kuvassa tämä uusi elämänlaatuni parantaja, ruokapöytä (silittämättömine kaitaliinoineen), sekä vast'ikään hankkimani ihana Block-lamppu. Blockista olin ehtinyt haaveille jo pidemmän aikaa, kunnes viimein uskaltauduin käyttämään kyseiseen esineeseen budjettiini yleensä sopimattoman määrän rahaa. Olisin varmaankin hankkinut kyseisen lampun iltojani piristämään jo aiemmin, jos olisin tiennyt kuinka suuresti olen nyt siihen ihastunut. Varsinainen valaisija se ei ole, mutta tuo jokseenkin samanlaista lämmintä tunnelmaa kuin kynttilät. Ei siis ihme että kaltaiseni kynttilöiden rakastaja on täysin myytyä naista.
Alemmassa kuvassa toinen uusista hankinnoista tähän asuntoon, Hee lounge chair-nojatuoli, jonka tilasin alennetulla hinnalla Finnish Design Shopin kotisivu-uudistuksen yhteydessä. Kyseinen nojatuoli on niin ikään vienyt sydämeni, mitä en äkkiseltään olisi uskonut pehmusteettomasta istuimesta. Tuoli kuitenkin istuu nurkkaansa mitä parhaimmin ja on lisäksi erittäin hyvä istua (pehmustusta toki hiukan tarvitaan.)
Tätä rataa siis pesänrakennusrintamalla. Seuraavana tähtäimessä olisi lipaston metsästäminen. Huuto.net on käynyt kuumana, mutta sopivaa ei tunnu löytyvän. Olisin enemmän kuin valmis keventämään vaatehuoneemme tavaramäärää tai tällä hetkellä sängyn alla makaavaa kirjavarastoa.
Elohiiri katosi jonnekin, toivottavasti lopullisesti. Olo on uinti-/saunavuoron sekä nopeasti väsätyn wokkiannoksen jälkeen ihanan raukea. Ainoa hieman pakottava velvoite olisi lukea tulevaan kehityspsykologian tenttiin. Edessä on kuitenkin kuuden päivän työputki sekä minimimäärä omaa aikaa. Taidan siis jättää velvoitteet odottamaan ja rojahtaa sohvalle katsomaan postiluukusta perjantaina kolahtanutta Imogen Heapin dvd:tä, joka kertoo tämän uusimman levyn valmistumisesta. Itse levyä odottelenkin postiluukusta ensi viikolla.. Sunnuntaioloa parhaimmillaan!
torstai 25. marraskuuta 2010
Arkiluksusta
Edellisen kirjoituksen iPod-ongelma ratkesi lopulta helpolla. Parin päivän kyttäys huuto.netissä, ja satuin onnekseni bongaamaan osta nyt-metodilla myydyn iPod nanon. Lopulta n. 140e hankinta kustansi siis 50e + postikulut, eikä vanhempienkaan apua tarvittu. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis! (Puuta koputtaen toki siihen saakka että saan ostamani soittimen lähempään tarkasteluun, ilmoituksessa uudenveroiseksi luvattu voi tosielämässä osoittautua joksikin ihan muuksi.)
Tässä kohtaa valtava nootti itselle liittyen unirytmiini. Se on ns. täysin perseellään, samoin tuon avokkini nukkumisen laita. Turhan usein nykyään tuppaa nukkumaanmeno venähtämään klo 03.00 tuntumaan. Olisi niin mukavaa osata herätä aikaisin, silloin voisi jopa kuvitella saavansa aikaan asioita.
Toisaalta viihdyn (tässäkin) kodissani parhaiten ilta-aikaan, silloin valaistus sattuu olemaan aina tunnelmallisimmillaan. Varsinkin nyt, kun tämä kämppä on viimein asettumassa jokseenkin itseäni miellyttävään muotoon, on mukava viettää iltaa hereillä täällä.
Ja tuohon miellyttäväksi asettumiseen liittyen - meillä on RUOKAPÖYTÄ! Näinkin itsestäänselvyydeltä tuntuva seikka on nyt toista päivää ollut ilonaiheeni, kun viimein saimme järjestetyksi kotona Kokkolassa lojuneen ruokapöytäni kuljetuksen Helsinkiin. Kyseisen pöydän ostin aikoinaan Vuosaaren kämppääni, mutta muuttaessani tuolloin lähes heti Lauttasaareen siirtyi pöytä tilanpuutteessa odottamaan parempia aikoja Pohjanmaalle. Nyt nuo paremmat ajat sitten viimein koittivat ja vielä parempaakin, kun kävimme hankkimassa pöydän ympärille myös tuolit (ruokapöydän tuolejahan en ehtinyt Vuosaaren aikana edes hankkia). Tässä kohtaa on aihetta juhlistaa elämän pieniä iloja. Tuntuu todellakin luksukselta kun voi syödä ruokapöydässä, eikä sohvalla istuen ja peläten, milloin kaatuu maitolasi ja milloin tekee jokin ruoka-aines tahran turkoosiin kulmasohvaan. Kyllä, ruokapöydän saaminen kämppä tuntuu kuin jonkin aikuisuuden vaiheen saavuttamiselta ja todelliselta elämänlaadun parannukselta!
Seuraavaksi vuorossa: epätoivoisia nukahtamisyrityksiä. Todellisia vaikeuksia tiedossa, sillä erehdyin nukkumaan pätkän klo 01-02, enkä ole kovin hyvä nukahtamaan ellei minua todella väsytä. Edessä ei tosin ole työpäivää, ainoastaan kehityspsykan luento illalla, mutta sitä suuremmalla syyllä haluaisin nousta edes jossain määrin ajoissa pystyäkseni tuosta puolittaisesta vapaapäivästä nauttimaan.
Tässä kohtaa valtava nootti itselle liittyen unirytmiini. Se on ns. täysin perseellään, samoin tuon avokkini nukkumisen laita. Turhan usein nykyään tuppaa nukkumaanmeno venähtämään klo 03.00 tuntumaan. Olisi niin mukavaa osata herätä aikaisin, silloin voisi jopa kuvitella saavansa aikaan asioita.
Toisaalta viihdyn (tässäkin) kodissani parhaiten ilta-aikaan, silloin valaistus sattuu olemaan aina tunnelmallisimmillaan. Varsinkin nyt, kun tämä kämppä on viimein asettumassa jokseenkin itseäni miellyttävään muotoon, on mukava viettää iltaa hereillä täällä.
Ja tuohon miellyttäväksi asettumiseen liittyen - meillä on RUOKAPÖYTÄ! Näinkin itsestäänselvyydeltä tuntuva seikka on nyt toista päivää ollut ilonaiheeni, kun viimein saimme järjestetyksi kotona Kokkolassa lojuneen ruokapöytäni kuljetuksen Helsinkiin. Kyseisen pöydän ostin aikoinaan Vuosaaren kämppääni, mutta muuttaessani tuolloin lähes heti Lauttasaareen siirtyi pöytä tilanpuutteessa odottamaan parempia aikoja Pohjanmaalle. Nyt nuo paremmat ajat sitten viimein koittivat ja vielä parempaakin, kun kävimme hankkimassa pöydän ympärille myös tuolit (ruokapöydän tuolejahan en ehtinyt Vuosaaren aikana edes hankkia). Tässä kohtaa on aihetta juhlistaa elämän pieniä iloja. Tuntuu todellakin luksukselta kun voi syödä ruokapöydässä, eikä sohvalla istuen ja peläten, milloin kaatuu maitolasi ja milloin tekee jokin ruoka-aines tahran turkoosiin kulmasohvaan. Kyllä, ruokapöydän saaminen kämppä tuntuu kuin jonkin aikuisuuden vaiheen saavuttamiselta ja todelliselta elämänlaadun parannukselta!
Seuraavaksi vuorossa: epätoivoisia nukahtamisyrityksiä. Todellisia vaikeuksia tiedossa, sillä erehdyin nukkumaan pätkän klo 01-02, enkä ole kovin hyvä nukahtamaan ellei minua todella väsytä. Edessä ei tosin ole työpäivää, ainoastaan kehityspsykan luento illalla, mutta sitä suuremmalla syyllä haluaisin nousta edes jossain määrin ajoissa pystyäkseni tuosta puolittaisesta vapaapäivästä nauttimaan.
lauantai 20. marraskuuta 2010
Talvimaisemia
Talvi tuli lopulta yllättäen, vaikka olin jo useamman viikon ehtinyt miettiä missä viipyy ensimmäinen kunnon lumisade. Nyt tuli sitten lunta, ja tulikin kerralla kunnolla. Aamulla ikkunan takana kaikki oli muuttunut puhtaan valkoiseksi, ja lisää lunta on satanut käsittääkseni koko päivän (täysin varma en ole, sillä en juuri ole päässyt sään muutoksia seuraamaan kiitos työvuoroni). Perinteistä pelkoa ilmassa sen suhteen, milloin tuo ensimmäinen kunnon lumipeite muuttuu kenkiin tunkeutuvaksi loskaksi. Jos tämä vuosi olisikin poikkeus..?
Lauantai-ilta sujunee tänään parhaiten sohvalla läppäri sylissä, televisiota sivusilmällä vilkuillen. Villasukatkin voisin jostain etsiä käyttööni, jos jaksan läppärini painon alta nousta. Olen pohjimmiltani kotihiiri, eikä ikkunan takaa nyt löytyvä talvimaisema juurikaan nostata haluja liikkua kodin sisäpuolelta mihinkään. Mies todennäköisimmin suuntaa oman työvuoronsa jälkeen tapaamaan kavereitaan, ja lupasin reiluna tyttöystävänä syödä tämänkin jätskiannoksen, mikäli jossain vaiheessa pakastimelle eksyn.
Illan kuumottavin kysymys: hankkiako uusi iPod? Tämä kysymys ei ole kovinkaan uusi, olen jo pitkään harkinnut hieman siromman soittimen hankkimista nykyisen mötikkäsoittimeni tilalle. Kiikarissa on ollut nimenomaan 5. sukupolven iPod nano, joka onkin nyt ehtinyt jo vanhentuneeksi malliksi asti. Uusin malli ei ole minua juurikaan miellyttänyt (vaikka onkin vielä pikkuruisempi ja sirompi kuin kiikaroimani yksilö) ja vanhemman hankkiminen muuttunee pian hankalammaksi. Aamulla töissä istuksiessani ehdin jo klikata haluamani soittimen ostoskoriin asti eräällä sivustolla, mutta pieni taloudenhoitaja pääni sisällä esti kuitenkin klikkailemasta edelleen nettipankkiin asti. Fakta on, että vaikka rahaa jonkin verran käytössä, on vuoden alussa maksettavana muutama isompi juttu ja toisaalta ihan tyhjin taskuin en haluaisi Lontooseenkaan lähteä.
Yksi mahdollisuus olisi kysyä vanhemmilta, haluaisivatko he mahdollisesti tukea ainakin osin tätä hankintaa lähestyvän syntymäpäivän nimissä. Tähän kuitenkin liittyy yksi varsin korkea kynnys. Vuosi sitten tein päätöksen laittaa tänä vuonna raha-asiani oikeille raiteille. Tuohon päätökseeni liittyi toisaalta päätös säästämisen aloittamisesta, toisaalta päätin itsenäistyä raha-asioissa viimein siinä määrin, etten enää pyytäisi vanhempia "sponsoroimaan" elämääni aina jos on tiukempi tilanne. Nyt vuoden lähestyessä loppuaan voin todeta säästämisen alkaneen hitaasti mutta varmasti ja että en todellakaan ole kertaakaan pyytänyt euroakaan vanhemmiltani. Varsinkin jälkimmäinen on ollut minulle suuri ylpeyden aihe, sillä rahallisen avun pyytäminen köyhempinä hetkinä on ennen tätä vuotta tuntunut usein liiankin helpolta pelastusrenkaalta. Tänä vuonna olen myös oppinut "budjetoimisen" jalon taidon, tarkoittaen jatkuvaa kirjanpitoa tulojen ja menojen osalta. En ole eläissäni ollut näin selvillä rahankäytöstäni, ja se on helpottanut oloani monella tavalla. Hyvä minä!
Kehdatako siis naamioida hiukan kalliimpi hankinta syntymäpäivälahjaksi? Pystyisinkö elämään itseni kanssa, vaikka periaatteessa en näe tuossa varsinaista ristiriitaa viime vuonna tekemieni lupausten suhteen? Onko tämä nyt taas sellainen kohta elämässä, jossa olisi aiheellista vaihtaa postin saapumisilmoituksen odottelu henkisen kasvun tavoitteluun ja materialismista irti pyristelyyn? Mutta kun haluan! Äh, miksi kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa (ja halutusta materiasta niin pirun kallista)? :D
Toinen illan kuumottavista kysymyksistä: kuka kehtaa kuljettaa television kaukosäätimen kauas tietokonepöydälle juuri silloin, kun on suurella vaivalla onnistunut asettelemaan itsensä mukavasti sohvalle? (Mitään en myönnä.) Mies soitti juuri suuntaavaansa istumaan iltaa Töölöön, tuplajätskit minulle siis ja seuralaiseksi Animal Planetin ohjelmisto.
Lauantai-ilta sujunee tänään parhaiten sohvalla läppäri sylissä, televisiota sivusilmällä vilkuillen. Villasukatkin voisin jostain etsiä käyttööni, jos jaksan läppärini painon alta nousta. Olen pohjimmiltani kotihiiri, eikä ikkunan takaa nyt löytyvä talvimaisema juurikaan nostata haluja liikkua kodin sisäpuolelta mihinkään. Mies todennäköisimmin suuntaa oman työvuoronsa jälkeen tapaamaan kavereitaan, ja lupasin reiluna tyttöystävänä syödä tämänkin jätskiannoksen, mikäli jossain vaiheessa pakastimelle eksyn.
Illan kuumottavin kysymys: hankkiako uusi iPod? Tämä kysymys ei ole kovinkaan uusi, olen jo pitkään harkinnut hieman siromman soittimen hankkimista nykyisen mötikkäsoittimeni tilalle. Kiikarissa on ollut nimenomaan 5. sukupolven iPod nano, joka onkin nyt ehtinyt jo vanhentuneeksi malliksi asti. Uusin malli ei ole minua juurikaan miellyttänyt (vaikka onkin vielä pikkuruisempi ja sirompi kuin kiikaroimani yksilö) ja vanhemman hankkiminen muuttunee pian hankalammaksi. Aamulla töissä istuksiessani ehdin jo klikata haluamani soittimen ostoskoriin asti eräällä sivustolla, mutta pieni taloudenhoitaja pääni sisällä esti kuitenkin klikkailemasta edelleen nettipankkiin asti. Fakta on, että vaikka rahaa jonkin verran käytössä, on vuoden alussa maksettavana muutama isompi juttu ja toisaalta ihan tyhjin taskuin en haluaisi Lontooseenkaan lähteä.
Yksi mahdollisuus olisi kysyä vanhemmilta, haluaisivatko he mahdollisesti tukea ainakin osin tätä hankintaa lähestyvän syntymäpäivän nimissä. Tähän kuitenkin liittyy yksi varsin korkea kynnys. Vuosi sitten tein päätöksen laittaa tänä vuonna raha-asiani oikeille raiteille. Tuohon päätökseeni liittyi toisaalta päätös säästämisen aloittamisesta, toisaalta päätin itsenäistyä raha-asioissa viimein siinä määrin, etten enää pyytäisi vanhempia "sponsoroimaan" elämääni aina jos on tiukempi tilanne. Nyt vuoden lähestyessä loppuaan voin todeta säästämisen alkaneen hitaasti mutta varmasti ja että en todellakaan ole kertaakaan pyytänyt euroakaan vanhemmiltani. Varsinkin jälkimmäinen on ollut minulle suuri ylpeyden aihe, sillä rahallisen avun pyytäminen köyhempinä hetkinä on ennen tätä vuotta tuntunut usein liiankin helpolta pelastusrenkaalta. Tänä vuonna olen myös oppinut "budjetoimisen" jalon taidon, tarkoittaen jatkuvaa kirjanpitoa tulojen ja menojen osalta. En ole eläissäni ollut näin selvillä rahankäytöstäni, ja se on helpottanut oloani monella tavalla. Hyvä minä!
Kehdatako siis naamioida hiukan kalliimpi hankinta syntymäpäivälahjaksi? Pystyisinkö elämään itseni kanssa, vaikka periaatteessa en näe tuossa varsinaista ristiriitaa viime vuonna tekemieni lupausten suhteen? Onko tämä nyt taas sellainen kohta elämässä, jossa olisi aiheellista vaihtaa postin saapumisilmoituksen odottelu henkisen kasvun tavoitteluun ja materialismista irti pyristelyyn? Mutta kun haluan! Äh, miksi kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa (ja halutusta materiasta niin pirun kallista)? :D
Toinen illan kuumottavista kysymyksistä: kuka kehtaa kuljettaa television kaukosäätimen kauas tietokonepöydälle juuri silloin, kun on suurella vaivalla onnistunut asettelemaan itsensä mukavasti sohvalle? (Mitään en myönnä.) Mies soitti juuri suuntaavaansa istumaan iltaa Töölöön, tuplajätskit minulle siis ja seuralaiseksi Animal Planetin ohjelmisto.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Post Scriptum
Varmasti osin vielä eilisestä keikasta inspiroituneena ajattelin muistionomaisesti listata joitakin asioita, joita olen huomannut kaipaavani teatteritaiteelta. Lista lähtee siitä yksinkertaisesta havainnosta joka on noussut mieleeni katsoessani sekä eilistä että joitakin muita näkemiäni keikkoja - tältä teatterin pitäisi näyttää.
Teatterikorkeakoulussa olen useaan otteeseen joutunut toteamaan oman teatterikäsitykseni olevan enemmän tai vähemmän ristiriidassa jonkin yleisemmän käsityksen kanssa. Kokemukseni mukaan suuri osa teatteriesityksistä ottaa aiheekseen yhteiskunnan jonkinlaisena muodottomana ameebana ja keinokseen useimmiten jonkinasteisen aggression. Tiedän tämän olevan rankka yleistys, enkä ehkä osaa täydellisen tarkasti määritellä mitä vaikkapa aggressiolla tarkoitan (kuinka heikoilla jäillä olenkaan), mutta en ole voinut tätä tunnetta kieltää ja opiskeluni tässä vaiheessa alan yhä vahvemmin hahmotella omaa vastalausettani tälle.
Monella tapaa oma kandinnäytelmäni tarttui jo tuohon havaintooni. Ehkä turhankin silotellussa olomuodossaan se oli jälkeenpäin arvioituna hyvinkin äkäinen kannanotto tuohon "aggressioyhteiskunnallisuuteen", joka tässä vaiheessa ärsyttää minua yhä enemmän. Miksi ihmeessä tuonkaltainen teatteri tulisi tässä ajassa nostaa kaiken yläpuolelle?
Seuraavia minä toivoisin näkeväni teatterin lavalla enemmän:
.. sadunomaisuus
.. eteerisyys
.. herkkyys
.. taianomaisuus
.. naiivius
.. harmonia
.. minimalismi
.. edelliseen kätkettynä runsaus
.. psykologinen draama (voi vanhoillisuuttani!)
.. puhuvat eläimet
.. metaforat
.. värit
.. hiljaisuus
.. fantasian ja todellisuuden sekoittaminen
.. Huomautettakoon, etten missään nimessä koe edellisiä aihetta rajoittaviksi tekijöiksi. Sadunomaisuus ei sulje pois raakuutta, naiivius ei sulje pois syvyyttä.
Paljon on vielä kehityttävä, ennen kuin voin sanoa itsekään olevani kykenevä kuvailemani teatteritaiteen synnyttämiseen. Välillä tuntuu, että kandivaiheen opinnoissa aikani on suureksi osaksi kulunut sisäiseen taisteluun siitä, pyrkiäkö siihen mitä huomaa ympärillä toteutettavan vai myöntääkö se seikka, että tällainen olen ja tällaisesta pidän. Omaksi helpotuksekseni varsinkin kandinnäytelmän kirjoittamisen aikana aloin ensinnäkin paremmin hahmottamaan oman ahdistukseni syyn, toisaalta kykenin ensimmäisiä kertoja antamaan periksi omille mieltymyksilleni ja ehkä hiukan raottamaan muillekin sitä, minkä itse koen merkitykselliseksi teatterissa.
Toivon mukaan tulevaisuudessa minua on mahdollista haukkua siitä, kuinka kirjoitan näytelmiä joissa kaikki sanotaan kierrellen kaarrellen metaforien kautta ja kaikki on ah niin kaunista ja eteeristä, mutta paskaakos minä silloin enää siitä! Suoraan sanoan, kaikkihan me tiedämme että elämämme täällä on useimmiten hikeä, verta, paskaa ja kyyneliä. Mitä uutta on siis suoraan sanomisessa ja rumuuden tuomisessa näyttämölle sellaisenaan - näkeehän tuota helpomminkin kuin teatteriin menemällä.
(Jälkihuomautuksen jälkihuomautus. Tämä on todennäköisesti suorinta puhetta jota olen pitkään aikaan harjoittanut, ja luonteeni mukaisesti koen tässä vaiheessa suurta tarvetta siloitella sanomisiani. Mutta enpä siloittele, yritän opetella näkemään asioita välillä mustavalkoisemmin, rajoittuneiden kakkuloiden läpi!)
Teatterikorkeakoulussa olen useaan otteeseen joutunut toteamaan oman teatterikäsitykseni olevan enemmän tai vähemmän ristiriidassa jonkin yleisemmän käsityksen kanssa. Kokemukseni mukaan suuri osa teatteriesityksistä ottaa aiheekseen yhteiskunnan jonkinlaisena muodottomana ameebana ja keinokseen useimmiten jonkinasteisen aggression. Tiedän tämän olevan rankka yleistys, enkä ehkä osaa täydellisen tarkasti määritellä mitä vaikkapa aggressiolla tarkoitan (kuinka heikoilla jäillä olenkaan), mutta en ole voinut tätä tunnetta kieltää ja opiskeluni tässä vaiheessa alan yhä vahvemmin hahmotella omaa vastalausettani tälle.
Monella tapaa oma kandinnäytelmäni tarttui jo tuohon havaintooni. Ehkä turhankin silotellussa olomuodossaan se oli jälkeenpäin arvioituna hyvinkin äkäinen kannanotto tuohon "aggressioyhteiskunnallisuuteen", joka tässä vaiheessa ärsyttää minua yhä enemmän. Miksi ihmeessä tuonkaltainen teatteri tulisi tässä ajassa nostaa kaiken yläpuolelle?
Seuraavia minä toivoisin näkeväni teatterin lavalla enemmän:
.. sadunomaisuus
.. eteerisyys
.. herkkyys
.. taianomaisuus
.. naiivius
.. harmonia
.. minimalismi
.. edelliseen kätkettynä runsaus
.. psykologinen draama (voi vanhoillisuuttani!)
.. puhuvat eläimet
.. metaforat
.. värit
.. hiljaisuus
.. fantasian ja todellisuuden sekoittaminen
.. Huomautettakoon, etten missään nimessä koe edellisiä aihetta rajoittaviksi tekijöiksi. Sadunomaisuus ei sulje pois raakuutta, naiivius ei sulje pois syvyyttä.
Paljon on vielä kehityttävä, ennen kuin voin sanoa itsekään olevani kykenevä kuvailemani teatteritaiteen synnyttämiseen. Välillä tuntuu, että kandivaiheen opinnoissa aikani on suureksi osaksi kulunut sisäiseen taisteluun siitä, pyrkiäkö siihen mitä huomaa ympärillä toteutettavan vai myöntääkö se seikka, että tällainen olen ja tällaisesta pidän. Omaksi helpotuksekseni varsinkin kandinnäytelmän kirjoittamisen aikana aloin ensinnäkin paremmin hahmottamaan oman ahdistukseni syyn, toisaalta kykenin ensimmäisiä kertoja antamaan periksi omille mieltymyksilleni ja ehkä hiukan raottamaan muillekin sitä, minkä itse koen merkitykselliseksi teatterissa.
Toivon mukaan tulevaisuudessa minua on mahdollista haukkua siitä, kuinka kirjoitan näytelmiä joissa kaikki sanotaan kierrellen kaarrellen metaforien kautta ja kaikki on ah niin kaunista ja eteeristä, mutta paskaakos minä silloin enää siitä! Suoraan sanoan, kaikkihan me tiedämme että elämämme täällä on useimmiten hikeä, verta, paskaa ja kyyneliä. Mitä uutta on siis suoraan sanomisessa ja rumuuden tuomisessa näyttämölle sellaisenaan - näkeehän tuota helpomminkin kuin teatteriin menemällä.
(Jälkihuomautuksen jälkihuomautus. Tämä on todennäköisesti suorinta puhetta jota olen pitkään aikaan harjoittanut, ja luonteeni mukaisesti koen tässä vaiheessa suurta tarvetta siloitella sanomisiani. Mutta enpä siloittele, yritän opetella näkemään asioita välillä mustavalkoisemmin, rajoittuneiden kakkuloiden läpi!)
Imogen Heap @ Tavastia
Tässä kohtaa ilmoitettakoon, että kirjoittaja on edelleen lumoutuneessa ja sitä kautta hehkutusalttiissa tilassa. Uskon kuitenkin sen olevan täysin luvallista ottaen huomioon, että hän on juuri todistanut yhtä parhaista näkemistään keikoista. Imogen Heapin eilinen keikka Tavastialla - niin kaunista!
En ole missään vaiheessa elämääni ollut varsinainen "fanittaja". Jos ei lasketa lapsuudenaikaista rakkauttani Aikakonetta kohtaan, en ole voinut sanoa erityisesti ihailevani montakaan musiikintekijää/bändiä. Imogenin musiikki on kuitenkin poikkeus tähän sääntöön. Löydettyäni viitisen vuotta sitten Frou Froun, ja sitä reittiä seuraten Imogenin oman tuotannon, olen säännöllisesti kuunnellut tätä yhtälailla hakiessani inspiraatiota kirjoittamiseen kuin halutessani vain kuulla jotain kaunista. Jokin Immin musiikin estetiikassa kohtaa oman kauneuskäsitykseni täysin. Oman kirjoittamiseni kautta tarkasteltuna Immin musiikista löytyy senkaltaista kauneutta, jota haluaisin tavoitella omissa teksteissäni (lähinnä sellaisesta sumuisen tarkasta tunnelma-/mielentilavinkkelistä tarkasteltuna).
Varsin onnekkaaksi voin siis sanoa tuntevani itseni, kun olen nyt vuoden sisällä nähnyt suosikkini kaksi kertaa livenä - ensin Ilosaarirockissa, nyt Tavastialla. Ilosaaressa keikan näkeminen nosti kyyneleet silmiin, sen verta hienolta tuntui tämän näkeminen lavalla. Tavastian keikka osottautui vielä paremmaksi. Sen lisäksi että olin aavistellut itse musiikin toimivan paremman pienemmässä klubitilassa kuin suurella festarilavalla, oli itse artisti Tavastialla hurmaavampi kuin aiemmin, kaikkine hassuine välispiikkeineen ja touhuamisineen. Tunnelma oli lämmin ja musiikki lumoavaa. Tällaisia keikkakokemuksia lisää minulle, kiitos! :)
Tässä vaiheessa katson paremmaksi vaieta, ennen kuin alan liiaksi muistuttaa sitä pikkutyttöä joka aikoinaan silmät kirkkaina kuunteli Aikakoneen kasetteja huoneessaan. Loppuun muutama youtube-kaappaus. Ensimmäinen uusimmalta levyltä, toinen taas Frou Froun kappale, johon aikoinaan rakastuin ensikuulemalta ja jonka kautta löysin myös Immin musiikin. Yksi iloisimmista yllätyksistä keikalla olikin tämän jälkimmäisen kappaleen kuuleminen livenä. Iloisia yllätyksiä elämä pullollaan. :)
En ole missään vaiheessa elämääni ollut varsinainen "fanittaja". Jos ei lasketa lapsuudenaikaista rakkauttani Aikakonetta kohtaan, en ole voinut sanoa erityisesti ihailevani montakaan musiikintekijää/bändiä. Imogenin musiikki on kuitenkin poikkeus tähän sääntöön. Löydettyäni viitisen vuotta sitten Frou Froun, ja sitä reittiä seuraten Imogenin oman tuotannon, olen säännöllisesti kuunnellut tätä yhtälailla hakiessani inspiraatiota kirjoittamiseen kuin halutessani vain kuulla jotain kaunista. Jokin Immin musiikin estetiikassa kohtaa oman kauneuskäsitykseni täysin. Oman kirjoittamiseni kautta tarkasteltuna Immin musiikista löytyy senkaltaista kauneutta, jota haluaisin tavoitella omissa teksteissäni (lähinnä sellaisesta sumuisen tarkasta tunnelma-/mielentilavinkkelistä tarkasteltuna).
Varsin onnekkaaksi voin siis sanoa tuntevani itseni, kun olen nyt vuoden sisällä nähnyt suosikkini kaksi kertaa livenä - ensin Ilosaarirockissa, nyt Tavastialla. Ilosaaressa keikan näkeminen nosti kyyneleet silmiin, sen verta hienolta tuntui tämän näkeminen lavalla. Tavastian keikka osottautui vielä paremmaksi. Sen lisäksi että olin aavistellut itse musiikin toimivan paremman pienemmässä klubitilassa kuin suurella festarilavalla, oli itse artisti Tavastialla hurmaavampi kuin aiemmin, kaikkine hassuine välispiikkeineen ja touhuamisineen. Tunnelma oli lämmin ja musiikki lumoavaa. Tällaisia keikkakokemuksia lisää minulle, kiitos! :)
Tässä vaiheessa katson paremmaksi vaieta, ennen kuin alan liiaksi muistuttaa sitä pikkutyttöä joka aikoinaan silmät kirkkaina kuunteli Aikakoneen kasetteja huoneessaan. Loppuun muutama youtube-kaappaus. Ensimmäinen uusimmalta levyltä, toinen taas Frou Froun kappale, johon aikoinaan rakastuin ensikuulemalta ja jonka kautta löysin myös Immin musiikin. Yksi iloisimmista yllätyksistä keikalla olikin tämän jälkimmäisen kappaleen kuuleminen livenä. Iloisia yllätyksiä elämä pullollaan. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)