Varmasti osin vielä eilisestä keikasta inspiroituneena ajattelin muistionomaisesti listata joitakin asioita, joita olen huomannut kaipaavani teatteritaiteelta. Lista lähtee siitä yksinkertaisesta havainnosta joka on noussut mieleeni katsoessani sekä eilistä että joitakin muita näkemiäni keikkoja - tältä teatterin pitäisi näyttää.
Teatterikorkeakoulussa olen useaan otteeseen joutunut toteamaan oman teatterikäsitykseni olevan enemmän tai vähemmän ristiriidassa jonkin yleisemmän käsityksen kanssa. Kokemukseni mukaan suuri osa teatteriesityksistä ottaa aiheekseen yhteiskunnan jonkinlaisena muodottomana ameebana ja keinokseen useimmiten jonkinasteisen aggression. Tiedän tämän olevan rankka yleistys, enkä ehkä osaa täydellisen tarkasti määritellä mitä vaikkapa aggressiolla tarkoitan (kuinka heikoilla jäillä olenkaan), mutta en ole voinut tätä tunnetta kieltää ja opiskeluni tässä vaiheessa alan yhä vahvemmin hahmotella omaa vastalausettani tälle.
Monella tapaa oma kandinnäytelmäni tarttui jo tuohon havaintooni. Ehkä turhankin silotellussa olomuodossaan se oli jälkeenpäin arvioituna hyvinkin äkäinen kannanotto tuohon "aggressioyhteiskunnallisuuteen", joka tässä vaiheessa ärsyttää minua yhä enemmän. Miksi ihmeessä tuonkaltainen teatteri tulisi tässä ajassa nostaa kaiken yläpuolelle?
Seuraavia minä toivoisin näkeväni teatterin lavalla enemmän:
.. sadunomaisuus
.. eteerisyys
.. herkkyys
.. taianomaisuus
.. naiivius
.. harmonia
.. minimalismi
.. edelliseen kätkettynä runsaus
.. psykologinen draama (voi vanhoillisuuttani!)
.. puhuvat eläimet
.. metaforat
.. värit
.. hiljaisuus
.. fantasian ja todellisuuden sekoittaminen
.. Huomautettakoon, etten missään nimessä koe edellisiä aihetta rajoittaviksi tekijöiksi. Sadunomaisuus ei sulje pois raakuutta, naiivius ei sulje pois syvyyttä.
Paljon on vielä kehityttävä, ennen kuin voin sanoa itsekään olevani kykenevä kuvailemani teatteritaiteen synnyttämiseen. Välillä tuntuu, että kandivaiheen opinnoissa aikani on suureksi osaksi kulunut sisäiseen taisteluun siitä, pyrkiäkö siihen mitä huomaa ympärillä toteutettavan vai myöntääkö se seikka, että tällainen olen ja tällaisesta pidän. Omaksi helpotuksekseni varsinkin kandinnäytelmän kirjoittamisen aikana aloin ensinnäkin paremmin hahmottamaan oman ahdistukseni syyn, toisaalta kykenin ensimmäisiä kertoja antamaan periksi omille mieltymyksilleni ja ehkä hiukan raottamaan muillekin sitä, minkä itse koen merkitykselliseksi teatterissa.
Toivon mukaan tulevaisuudessa minua on mahdollista haukkua siitä, kuinka kirjoitan näytelmiä joissa kaikki sanotaan kierrellen kaarrellen metaforien kautta ja kaikki on ah niin kaunista ja eteeristä, mutta paskaakos minä silloin enää siitä! Suoraan sanoan, kaikkihan me tiedämme että elämämme täällä on useimmiten hikeä, verta, paskaa ja kyyneliä. Mitä uutta on siis suoraan sanomisessa ja rumuuden tuomisessa näyttämölle sellaisenaan - näkeehän tuota helpomminkin kuin teatteriin menemällä.
(Jälkihuomautuksen jälkihuomautus. Tämä on todennäköisesti suorinta puhetta jota olen pitkään aikaan harjoittanut, ja luonteeni mukaisesti koen tässä vaiheessa suurta tarvetta siloitella sanomisiani. Mutta enpä siloittele, yritän opetella näkemään asioita välillä mustavalkoisemmin, rajoittuneiden kakkuloiden läpi!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti