Työtoverini muistolle 20.2.2011

Olen melko varma, että jouduin tänä aamuna todistamaan erään ystäväni kuolemaa. Hänen lähtönsä oli ollut odotettavissa, joskaan se ei lopulta tapahtunut yhtä dramaattisesti kuin olin etukäteen kuvitellut. Ennemmin se oli pehmeä, sellainen humps, jonka kuulin kadottuani hetkeksi vessaan.

Vessan ovelta näin ystäväni makaavan kyljellään sohvan vierellä. Hän oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi. En muista nähneeni tuota sävyä aiemmin. Viimeiset sanansa hän toisti kaikkien hallitsemieni kielten lisäksi kanji-merkein, mikä oli mielestäni erityisen herkkää. Nuo viimeiset sanat olivat pyyntö, samalla lupaus. Tein mitä hän toivoi, uskoin mitä hän lupasi. Ystäväni ei kuitenkaan enää herännyt.

Hyvästi rakas Macbook.

EDIT Nyt pari aamua tämän luonnoksen kirjoittamisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen että tämä läppärin hajoaminenhan on ihan pyllystä. Ei sillä, etten olisi tajunnut asiaa jollain tasolla jo koneen hajotessa, mutta jotenkin tuolloin vielä ajattelin että pärjään kyllä hetken ilmankin ja että onhan aina miehen kone ja toisaalta kaikista tärkeistä tiedostoista varmuuskopio.

Nyttemmin olen tajunnut että kaikki kirjoitustyö pysyy jäissä siihen saakka että saan uuden koneen. Ja uuden koneen saamiseen voi mennä yli kuukausi koska a) rahaa uuteen on vasta myöhemmin ja b) uuden macin hankinta on kuukauden päästä fiksumpaa, kun uudet mallit tulevat markkinoille ja vanhat myydään alta pois (jälkimmäinen on isäni analyysi tilanteesta, itse en ihan noin perillä ole näistä asioista). Ja koska en pysty/halua käyttää miehen konetta kirjoittamisessa, on se käytännössä bye bye muutamille tämänhetkisille projekteille. Katsellaan asioita uudestaan sitten kun uusi Mac joskus paketistaan kuoriutuu.