Ilta kului rattoisasti siivotessa ihmiskuolaa pystypinnoilta, ihmisverta vaakapinnoilta. Iltasiivousta suorittaessani ja yrittäessäni samalla palauttaa hetki sitten paennutta turvallisuuden tunnettani musiikkia kuuntelemalla tulin pohtineeksi sitä, kuinka syvästi oksettava olento ihminen kykenee sille päälle sattuessaan olemaan.
Kotimatkalla bussissa mietin puolestaan sitä, että on ehkä väärin väittää että olisi turhaa tehdä myös yhteiskunnan epäkohtia valottavaa teatteria. Tuli mieleeni, että on hyvin mahdollista elää elämäänsä hyvinkin pumpulisesti. Toisin sanoen täysin tietämättä ympärillä tapahtuvista raakuuksista ja rumuuksista. Näille henkilöille rumuuden esittäminen teatterissa voi olla ihan viisasta. Äkkiseltään tuntuu että liika pumpulikin on pahasta. (Käsitykseni on että tämä ryhmä on vähemmistö. Mutta voin olla väärässäkin.)
Toisaalta tuo ajatus on saattanut tässä hetkessä syntyä vain siitä katkerasta "miksi mulle sattuu aina näitä paskoja päiviä"-fiiliksestä, joka kuluneena iltana eittämättä iski. Ensisijaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, etten halua mennä katsomaan lisää "totuuksia" teatteriin, jos voin katsella niitä tosielämässäkin. Teatteriahan pitäisi voida määrätä ihmisille kuin jotain tasapainottavaa lääkettä: elämän rumaa puolta heille jotka eivät sen kanssa joudu juuri tekemisiin ja kauneutta heille jotka tietävät jo tarpeeksi hyvin kuinka rumaa elämä voi täällä olla (en tarkoita tällä sitä että pitäisi olla joka päivä todistamassa ikäviä asioita, ahdistavaksi yltyvä tiedostaminen ajaa varmasti saman asian). Toisaalta en ole varma, kuinka hyvin kumpikaan näistä olettamistani ja jyrkän mustavalkoisesti maalailemistani ryhmistä kykenee ottamaan vastaan jotain omalle kokemukselle vastakohtaista? Jääkö vastakkainen väistämättä vieraaksi, tullen samalla torjutuksi? Olen viime aikoina pohtinut haluavani omissa töissäni käsitellä valitsemiani aiheita ja ilmiöitä ehkä jopa ylikorostetun kauneuden keinoin, mutta onko tällainen lähestymistapa jo lähtökohtaisesti tuomittavissa pinnalliseksi ja epäsyväksi vain, koska se aukenisi vain sellaisille katsojille, jotka tottuneesti karsivat nähtävikseen ainoastaan kauniita asioita sivuuttaen tyystin rumat?
Ääh!
Miksi puhun käsitteistä, joita en ole määritellyt kunnolla edes itselleni? Mitä tarkoitan rumalla, mitä kauniilla, mitä yhteiskunnallisuudella, mitä milläkin? Päässäni on tällä hetkellä pirun ahdistavaa olla.
Erääseen aiempaan merkintääni viitaten tulin äskettäin miettineeksi, pidänkö mahdollisesti itse teatteria jonkinlaisena päihteenä? Onko mielikuvieni "hyvä teatteri" pohjimmiltaan pakoa todellisuuden nykyhetkestä, koska tämä maailma juuri tällä hetkellä ja tässä muodossaan on mielestäni ahdistava? (En kuitenkaan missään nimessä voi sanoa olevani ns. viihteen puolestapuhuva, teatteri pelkän viihteen vuoksi on mielestäni myös ahdistavaa ja jossain määrin etovaa.)
On joitain ilmiöitä joita kohti haluan mennä ja joita haluan käsitellä itse taiteentekijänä. Mutta haluanko edetä noita ilmiöitä kohti paetakseni jotain sellaista jota kieltäydyn käsittelemästä, koska tuo jokin ahdistaa minua liikaa? Ja kumpi suunta sitten on oikea?
En jaksa pohtia näitä asioita enää tänä iltana. Tällä hetkellä ajattelen lähinnä sitä, kuinka onnellinen olen kun en joudu nukkumaan öitäni yksin. Olisin huomattavasti hermoraunioituneempi jos joutuisin.
Hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti