Kuolema herätyskelloille!

Vihaan tätä väsymyksen tunnetta joka on sitkeästi ahdistellut minua koko kuluneen vuorokauden. Väsymystä on olemassa montaa lajia ja yleisin näistä on todennäköisesti se, johon liittyy runsaasti näön-vuoksi-haukottelua sekä väsymyksen päivittelyä. Toisin sanoen valittamista ihan vain tottumuksen vuoksi. Tämänpäiväisessä ei kuitenkaan ole ollut kyse siitä. Tämä on väsymystä sen rehellisimmässä olomuodossaan. Tänään olisin yhtään valehtelematta nukahtanut istualleni siinä hetkessä, jona olisin erehtynyt sulkemaan silmäni muutamaa sekuntia pidemmäksi aikaa. Yhtä tuskaa siis.

Muutamia seikkoja, joilla olisin voinut pienentää tämän päivän hirveyttä..
a) olisin aloittanut sen tenttiin lukemisen aiemmin (mainittakoon tässä kohtaa kuitenkin että tentti meni läpi tarpeeksi suurella todennäköisyydellä. Vastasin jokaiseen kysymykseen ja joukkoon mahtui myös muutama varmasti oikea vastaus. Eri asia onkin sitten vastaako tuleva arvosana odotuksiani.)
b) jos kahden printtilipun tulostamiseen ei olisi kulunut arvioidun muutaman minuutin sijasta lähemmäs kokonaista tuntia. Ja ihan sivuhuomautuksena ettemme lopulta edes saaneet kyseisiä lippuja tulostettua, vaan meille askarreltiin uudet liput käsipelillä teatterin lipunmyynnissä. (Thänks Lippupalvelu, tästä edespäin tilaamme lippumme snail mailina kotiovelle mutta teemme senkin vain jos pakon sanelemana joudumme olemaan tekemisissä kanssanne.)
c) jos nälkä ei esityksen jälkeen olisi pakottanut jatkamaan iltaa ravintolaruokailun muodossa oman keittiön sijasta (ah ihanaista Kampin Dragon Springiä, niin luotettavasti rasvaisa ja maukas.)
d) jos kykenisin nukkumaan normaalisti stressistä huolimatta.

Kävimme siis eilen miehen kanssa Kansallisteatterissa katsomassa Kristuksen morsiamen. Teksti oli todella mainio, toteutus ei mielestäni täysin yltänyt tekstin tasolle. Jäin myös miettimään olivatko satunnaiset assosiaatiot HBO:n Angels in America-minisarjan ja esityksen välillä vain oman pääni tuotoksia. Olivathan nuo aiheiltaankin aika lailla samaa kategoriaa. Angels in America on joka tapauksessa upea näytelmä, eli ei ole häpiäksi tämä ollenkaan. Todennäköisesti assosiaatiot tässä tapauksessa kumpusivat kuitenkin ensisijaisesti esityksessä käytetystä musiikista.

Anyway, tykkäsin!

Loppuun haluaisin vielä lainata erästä esityksen jälkeen narikkajonossa kuulemaani keskustelua. En tiedä kuinka monelle tämä avautuu, mutta sanottakoon että tämä kyseinen keskustelu provosoi minua jonkin verran. Välillä tulee miettineeksi, onko tämä todella sellaista yleisöä, jolle haluaisin ikinä kirjoittaa mitään uutta? Kaikki kunnia sanojalle kuitenkin hienoimmasta katarsiksen määritelmästä, jonka olen vähään aikaan kuullut.

"Siitä puuttu semmonen kunnon katarsis. Tiedättekö niinku kunnon kreikkalaisissa draamoissa, semmonen TSÄDÄM! Siinä jäi vain tosi monta mahdollisuutta käyttämättä."
Nainen, n. 50 vuotta

Mikäli minulta kysytään, niin Kristuksen morsiamen loppu oli kyllä hyvinkin katarttinen. Mieluiten ei kysytä, koska katarsiksen kaltaiset ympäripyöreät termit aiheuttavat lähinnä turhaa ahdistusta. Oli miten oli, arvostan kuitenkin jokaista joka silloin tällöin jaksaa vaikka edes tavan vuoksi raahata itsensä teatterin katsomoon. Vaikka vain nukkumaan, kuten vieressäni istunut naishenkilö tämänkertaisessa esityksessä. (Kuorsaus paljasti.)