Jälleennäkeminen

Eilen harhaillessani youtube-maailmassa päädyin lopulta katselemaan Sigur Rósin musiikkivideoita ja totesin niiden kauneuden jälleen kerran. En tiedä kumpi viehättää enemmän, itse musiikki vai musiikkivideoiden estetiikka. Ehkä kuitenkin kaikki osaset sievässä symbioosissa keskenään. Juuri tällaisia inspiraation lähteitä haluaisin löytää enemmän. Näissä on kohdallaan kaikki. Värit, tunnelma, liike, musiikki.. Pakahdun.

Täydellisen kaunista.







(Viimeisen vanhusten sotaleikkivideon pohjalta taisin nähdä viime yönä untakin. Tosin kyseinen uni oli hieman raaempi ja painajaismaisempi. Jos tämän merkintäni ydin ei olisi jonkin kauniin ja minua suuresti inspiroivan materiaalin esittelyssä, mainitsisin tähän loppuun vielä ampuneeni kyseisessä unessa Hitleriä pakaraan. Se siitä sitten, uneni eivät kohtaa kauneuskäsityksiäni läheskään joka yö.)

Vaihtukoot vuosi, I'm ready

Vuoden viimeinen työvuoro käynnissä, sisältäen viinirypäleitä ja dataamista Kaisaniemessä. Työvuoron jälkeen vaatteiden vaihto, mies kainaloon ja suunta kohti toistaiseksi tuntematonta päämäärää. Pullo mansikkafresitaa ja tähtisadetikkuja. Koti jäi aamulla sotkuiseksi. Tavallaan se harmittaa, mutta katsellaan asiaa uusin silmin ensi vuonna.

Harkinnassa on vielä, pitääkö vuosi 2011 karkittomana. Olen huomannut onnistuvani parhaiten absoluuttisten uudenvuodenlupauksien kanssa. Karkittomia vuosia olen tainnut viettää jo 3 tai 4 (en peräkkäin) ja ne ovat ehdottomuudessaan olleet toimivia. Kaapissa olisi kuitenkin paljon suklaata näin joulun jälkeen. Päätös tulee olemaan vaikea.

Teki mieli tehdä jonkinlainen kuvakollaasi kuluneesta vuodesta, mutta nykyisen terminaalivaiheessaan olevan läppärini kanssa kyseinen operaatio olisi vienyt aikaani vähintään vuorokauden. Jätän siis tekemättä ja totean, että kulunut vuosi on ollut kaikesta työssä ja opinnoissa raatamisesta huolimatta onnistunut ja elämäni tuntuu olevan nyt paljon paremmassa tasapainossa kuin vielä vuosi sitten. Aina voi parantaa, mutta jos vuosi 2011 olisi edeltäjänsä kaltainen, en voisi olla hirveän pettynyt.

Aamulla jatkuu jo arki, töitä ei pääse pakoon uudenvuodenpäivänäkään. Toisaalta, niin se oli tämänkin vuoden ensimmäisenä päivänä - ja hyvähän tästäkin tuli.

Onnellista uutta vuotta 2011 itse kullekin!

Pullapoika

Vuosia sitten mummu yllätti minut leipomalla tavallisten pullien joukkoon yhden pullapojan - rusinat nappeina ja silminä. Vein pullapojan kotiin, mutten koskaan hennonnut syödä sitä. Ajan myötä pulla unohtui hyllylleni, ja kovettui lopulta kivikovaksi. Myöhemmin äiti kiinnitti pullaan koukun ja ripusti sen huoneeni seinälle.



Mummu on nyt jo lähtenyt tästä maailmasta, mutta pulla tuo vieläkin suuren määrän lämpimiä muistoja mieleeni. Se saa hymyilemään joka kerta (sen lisäksi että on mielestäni jokseenkin poikkeuksellinen muistoesine).

Ps. Jos jollakulla on parempaa tietoa siitä, miten tällaisen pullan säilymistä voisi edesauttaa tulevaisuudessakin, niin ottaisin neuvot ilomielin vastaan! Pelkään, että aika rappeuttaa kovettuneenkin pullan pian tunnistamattomaksi, vaikka se paljosta onkin jo selvinnyt.

Olotiloja ja ihania pikku turhuuksia

Aika on taas kulunut kuin siivillä. Huomisen ohjelmassa paluu Helsinkiin. Juna lähtee Kokkolasta n. 07.30, saapuu Helsinkiin n. 11.30 ja päivän työvuoron aloitan klo 14.00. (Kaiken toivoni laitan peliin että VR onnistuisi kuljettamaan minut perille tuolla 2,5h liikkumavaralla ennen töitä. Todennäköisesti, mutta luottamus kyseiseen lafkaan ei ole sitä lujinta sorttia tähän aikaan vuodesta.)

Tämä vajaa viikon joululomani on tullut enemmän kuin tarpeen. Omaa rauhaa, ei kiirettä, perheen kanssa oleilu, tassuterapia, herkuttelu.. Ei ihmekään ettei töihin ja arkeen palaaminen tunnu nyt ihan ykkösjutulta. Täällä on aina hyvä olla ja aina yhtä haikeaa lähteä pois. Pitäisi joskus viipyä useampi viikko kerralla ja mieluiten vähäisemmällä stressiväsymyksellä varustettuna, jotta ei niin helposti tekisi mieli vetäytyä vain omiin oloihinsa. Tälläkin reissulla olen tuntenut kaiken loppuvuoden väsymyksen harteilla turhankin painavana. Ei sitä muutamalla päivällä valitettavasti pyyhitä pois.

Jotain mielenkevennystä olen hankkinut kuitenkin, kotona oleilun ohella. Eilen lunastin itselleni tekemäni lupauksen käydä uimassa ja tänään puolestaan kävin hakemassa kampaajalta takaisin otsatukkani. Muistilappu itselleni: vaikka mies kuinka sanoisi että hiuksesi ovat nätit ilman otsatukkaakin niin älä usko. Ei ne ole! Tai sitten en ole löytänyt vielä itselleni sopivaa otsatukatonta mallia. Joka tapauksessa tunnen olevani enemmän oma itseni otsatukan kanssa. Kunnes jotain parempaa ilmestyy eteen, aion pysytellä tässä. (Muistilapuksi kelpaisi myös käydä useammin kampaajalla nyt kun en enää itse ole vuosiin värjännyt hiuksiani. Kampaaja oli hieman turhan overexcited juurikasvustani.)

Kampaajalla käynti on muuten ahdistavaa lähinnä kahdesta syystä (vaikka yleensä ottaen pidän kampaajakäyntejä itseni hemmotteluna):
1. Päänahkani on sen verta herkkä, että pienikin kammalla kiskaisu tai rajumpi käsittely riittää tuomaan vedet silmiin. Tästä syystä ripsien värjääminen ennen kampaajalle menoa on pahin virhe jonka voi tehdä.
2. Useat kampaajat ovat turhan halukkaita kommunikoimaan asiakkaan kanssa. Joskus tämä on ihan hauskaakin, mutta yleensä ottaen käytän mieluummin hyväkseni sen ainoan arkisen tilanteen, jonka varjolla on yleisesti hyväksyttyä sortua lukemaan sellaisia hömppälehtiä kuin vaikkapa Seiska. (Tänään tosin yritin viritellä kampaajani kanssa pienimuotoista keskustelua koskien suomalaista teatteritaidetta. Kampaajani käsitti tämän ilmeisesti synonyymiksi keskustelulle suomalaisesta kirjallisuudesta. Keskustelu tyrehtyi pian, koska jälkimmäinen ei varsinaisesti lukeudu vahvuuksiini.)



Alennusmyynnitkin olen ehtinyt koluta ja saada tarpeekseni kaikista riepukaupat täyttävistä paikallisista teini-ilmestyksistä. Saaliiksi haalin kasan tavallisen tylsiä mutta ah niin tarpeellisia perusvaatteita, muutaman myssyn, huivin sekä yhden ihanan harsoisen mustan villatakin joka päällä olen käytännössä asunut ostamisesta lähtien. Tänään äiti vielä ilahdutti minua ostamalla jälkikäteisjoululahjana alla näkyvät suloiset kengät Anttilasta. Olivat vähällä jäädä hyllyyn, mutta lopulta ainoana kaltaisenaan ja juuri omassa (valtavassa) koossani löytyneinä vaikuttivat sen verran kohtalon sanelemalta jutulta että päädyin kantamaan kyseiset kopottimet kassalle. Söpöthän ne ovat, ei siitä mihinkään pääse!



Muistilappu itselleni nro 2: älä ikinä, ikinä luule että mikään kirsikkatuote voisi olla muuta kuin täyttä kuraa. Pari viikkoa sitten erehdyin korvaamaan tyhjenneen body shopin suihkusaippuapulloni kaupassa niin raikkaalle ja iloiselle tuoksuneella cherry-tuoksulla. Kauhea (joskin niin odotettavissa ollut) totuus paljastui ensimmäisellä suihkukäynnillä, kun hirveä kirsikkaesanssi tulvahti esiin suihkusaippuan päästyä iholle asti. Hyi saasta! Kirsikat ovat ihania nautittuna tuoreeltaan sellaisinaan mutta JOKA IKINEN kirsikasta mahdollisesti koskaan johdettu tuote olisi 100% varmuudella saanut jäädä valmistamatta!



Tästä (jälki)viisastuneena kiikutin Kokkolassa ollessani kassalle jättimäisen pullon samaa suihkusaippuaa, tällä kertaa kuitenkin satsumaisena versiona. Kirsikkaisen version luovutan mieheni käyttöön ainakin siihen asti, että tämä mahdollisesti alkaa lemuta kirsikalle myös suihkun ulkopuolella (toivon mukaan ei, en haluaisi ostaa mitään mikä ei tule käytetyksi loppuun asti.) Satsumaan luotan ainakin hedelmätiskillä, miksen siis suihkussakin! (Tosin pullon ranskankielinen nimi viittaa klementiineihin, joihinka en niinkään hedelmätiskillä luota. Ovat suuremmalla todennäköisyydellä väkeviä ja siemenisiä hyi.)

Samassa potretissa myös toinen jälkikäteisjoululahjahankinta tältä päivältä - Hackmanin Touch-maustemylly. Yhden tuollaisen ostimme miehen kanssa edellisiltä hulluilta päiviltä. Mikä mainio esine! Maustemylly siis ylipäänsä. Pippurikin maistuu viimein pippurille. Tämän havainnon innoittamana omistamme täst'edes tämän toisenkin myllyn. Josko alkaisi suolakin maistua kohta suolalle, sepä se vasta olisi! (Yllä näkyvä kuva on btw täydellinen todiste kyvyttömyydestäni alkaa harrastamaan minkäänlaista lifestyle-/muotibloggauksen tapaista. Kuka taliaivo asettelee suihkusaippuan ja maustemyllyn samaan kuvaan? *Viittaus*)

Tässä vaiheessa siirryn vielä hetkeksi alakertaan viettämään iltaa vanhempien seuraan. Kunpa ei tarvitsisi lähteä ihan vielä. Helsingissä on arki ja työt, täällä lepo ja muistot. (Tänne varmaan jäisinkin, jos ei mies toimisi tehokkaana houkuttimena Helsingin päässä.)

Olisi pikkuisen ikävä

Eihän kuusi päivää paljoa ole. Mutta jos on vuoden aikana ollut toisesta erossa alle kymmenen päivää yhteensä niin onhan se sitten kuitenkin. Hellyysvaje!



(On kuitenkin myönnettävä, että hetkellinen ero auttaa laittamaan asiat oikeaan perspektiiviin. Jos olo toisen poissaollessa on tämänkaltainen, on vaikea kuvitella että olisikin valinnut kumppaninsa väärin.)

Onko syntiä tykätä näteistä asioista?

Miksi kukaan ei kertonut minulle Teeman lähettävän tänään putkena BBC:n Ylpeyden & Ennakkoluulon? Ennätin katsoa ainoastaan kaksi viimeistä osaa. Sinänsä tämä ei haittaa, olen sarjan nähnyt alusta loppuun ties kuinka monesti ja lukenut kirjankin useamman kerran. Jane Austenin kirjat kaikissa muodoissaan ovat aina yhtä ihastuttavia, rakastan!

Muistan esitelleeni Ylpeyden & Ennakkoluulon kun joskus dramaturgian opintojen ensimmäisenä vuonna piti esitellä jokin itselle tärkeä kirja. En ole ollut kovin ahkera kirjojen lukija sitten peruskoulun, joten vaihtoehtoja ei ollut tuolloin kovinkaan monta. Olen sittemmin hiukan petrannut lukemisen suhteen, mutta voisin edelleen valita saman kirjan esiteltäväksi.

Kyseisessä kirjassa on paljon sellaista (tai sitten siitä puuttuu paljon sellaista), mikä kykenee helposti saamaan itseään kunnioittavan taiteentekijän piiloutumaan lähimpään pusikkaan. Kirja on yltiöromanttinen, hyvään uskova eikä sisällä jyrkkää yhteiskuntakritiikkiä. Ei lainkaan soveliaita lähtökohtia vakavasti otettavalle taiteelle. Silti useat (kuten minä) palaavat kyseisen teoksen äärelle yhä uudestaan tänäkin päivänä. Todellisuuden pakoilua?

Välillä tuntuu kuin kauneuden ja hyvyyden näyttämiseen pyrkiminen taiteessa olisi syntiä sikäli, että tämä tarkottaisi väistämättä vakavien ja rumien totuuksien huomiotta jättämistä. Toisaalta, mikä on uutta pahuudessa ja rumuudessa? Todennäköisesti jokainen on enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, että elämä sisältää vittumaisia asioita. Miksi pahuuden joka päivä havaitsevan yksilön pitäisi raahautua teatteriin edelleen toteamaan kuinka rumaa elämä on tai voi olla? Mielestäni teatterilla pitää olla lupa tarjota lepopaikka tuosta rumuudesta ilman leimautumista turhanpäiväiseksi viihteeksi. Olkoonkin että Ylpeyden & Ennakkoluulon kaltaiset teokset menevät ehkä liioitellunkin pitkälle kauneuden vaalimisessa ja rumuuden pois pyyhkimisessä, minä en suostu rankkaamaan päinvastaisin metodein ja pyrkimyksin toimivaa teosta piiruakaan korkeammalle! Silloin tällöin tuntuu, että taiteeksi lasketaan juuri rumuutta rumuuden keinoin kuvaileva teos kauneutta kauneudella kuvailevan jäädessä hömppäotsikon alle, vaikka molemmat kuvailisivat olemassa olevia ilmiöitä yhtä lailla ansiokkaasti ja aidosti.

Kyse edellä mainitun kaltaisissa teoksissa on ääripäistä, tuskin itsekään lähtisin kirjoittamaan yhtä kärjistetyn romanttisia teoksia kuin Jane Austen (en siinä varmasti onnistuisikaan). Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa enemmän jyrkkien vastakohtien saattaminen yhteen. Miten kuvata äärimmäistä rumuutta äärimmäisellä kauneudella? Siinä on jo jotain aidosti kiinnostavaa (tässä vaiheessa sen kummemmin erittelemättä mitä nuo ääripäät käytännössä olisivat). Taidan olla tässä vaiheessa opintojani jokseenkin muotokeskeinen. Aihetta enemmän olen kiinnostunut siitä, mikä muoto korostaa parhaiten valitun aiheen ominaispiirrettä. Minulla on pieni aavistus, että rumuus (muotona) ei pysty korostamaan rumuutta (aiheena) samalla tavalla kuin kauneus (muotona) pystyisi sitä korostamaan. Ensin mainittu ei vain ole kovin mielenkiintoista. (Tähän liittyy myös viehtymykseni metaforiin ja symboleihin ja kaikenlaiseen muuhun vertauskuvallisuuteen. Minusta on vain helvetin tylsää ja heikosti älyllistä kuvailla omenaa näyttämällä omena.)

Tulinpas taas jaaritelleeksi.

Ajattelin jatkaa päivää tilailemalla muutamia elokuvia. Mieleeni tuli eilisiltana eräs vuosia sitten näkemäni elokuva, joka jokseenkin sopii myös äsken heittämiini ajatuksiin tuosta kauneuden ja rumuuden vastakohtaisuuden hyödyntämisestä. Lucile Hadzihalilovicin vuonna 2004 ohjaama Innocence jäi mieleeni toisaalta uskomattoman kauniina, toisaalta kaikessa vertauskuvallisuudessaan hämmentävänä elokuvana, jonka ehdottomasti haluan katsoa vielä uudestaan. Koska kyseinen leffa löytyi cdon.comista käypään hintaan, taidan viimein panna toimeksi ja tilata sen itselleni. En sen tarkemmin ala tässä yhteydessä elokuvaa esittelemään, koska sen katsomisesta on sen verta kauan. Uskallan silti suositella!



(Samaan syssyyn ajattelin tilata myös Lars von Trierin kohutun Antichrist-elokuvan. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta kyseisen ohjaajan muita teoksia olen jo pitkään ihaillut. Saa nähdä, meneekö tämä uudempi teos yli omankin ymmärryksen.)

Ennakkokatsaus

Ensi vuodesta on ennakkotietojen mukaan tulossa kaoottinen.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- valmistua teatteritaiteen kandidaatiksi
- aloittaa dramaturgian maisteriopinnot Teatterikorkeakoululla
- saada avoimessa kunnialla suoritetuksi psykologian perusopinnot
- osallistua valmennuskurssille
- onnistua pääsykokeissa ja päästä psykologian opiskelijaksi
- aloittaa uuden näytelmän kirjoittaminen
- matkustella (ainakin nyt sinne Lontooseen)
- tehdä töitä
- SÄÄSTÄÄ!
- nähdä monta näytelmää (useampia lippuja onkin jo varattu "must see"-esityksiin)
- aloittaa (jälleen kerran) liikkuminen
- sivistää itseäni lukemalla enemmän
- nähdä enemmän ystäviä!

Haha, listattuani nuo pidän itseäni vähintäänkin sekopäisenä. Toisaalta jos listaisi tähänastista elämää, ei kyseinen lista varmaankaan näyttäisi yhtään vähemmän kaoottiselta. Olen elänyt kalenterini varassa lukiosta lähtien. Tuolloin kalenteria täyttivät koulun lisäksi teatteritreenit (yleensä proggiksia oli työn alla vähintään kaksi), soittotunnit, orkesteriharkat, kuoroharkat.. En osaa kuvitella elämää ilman erilaisten menojen täyttämää arkea. Nautin siitä että elämässäni on vaihtelua ja mielekästä tekemistä. Kääntöpuoli (hyvin vakava sellainen) onkin sitten, etten tällä tavoin pysty kunnolla paneutumaan kaikkiin tehtäviini - jokin jää aina vaille kaipaamaansa huomiota.

Jossain määrin voi kai pitää ihmeenä, etten ole jo onnistunut ajamaan itseäni loppuun. Tekemisen paljouteen nähden olen kuitenkin tuntenut kiireen aiheuttamaa ahdistusta yllättävän vähän. Osin tämä johtunee kai siitä, että on ollut pakko opetella antamaan itselleen anteeksi se, että en voi suoriutua kaikista tehtävistäni täydellisesti. Usein olen huomannut myös tylsistyväni hyvin äkkiä vain yhden tehtävän täyttäessä arkea. Olen herkästi innostuva ihminen, mutta innostuksen ylläpitäminen on aina osoittautunut monta astetta haasteellisemmaksi. On hyvä olla jotain mihin vaihtaa hetkeksi, jos kyllästyminen uhkaa.

En voi väittää, etteikö ensi vuosi pelottaisi. Toisaalta olen jo laittanut asiat päässäni jonkinlaiseen prioriteettijärjestykseen (maailmani ei kaadu vaikka en onnistuisi saamaan psykologian opiskelupaikkaa, sillä opiskelen jo toista rakastamaani alaa). Lista ei myöskään paljasta sitä, kuinka paljon eri tehtävät lopulta vievät voimavaroja (esim. kandintutkintoon vaadittavat alle 10 opintopistettä tuskin rasittavat suuremmin kevättä valmennuskurssin ohella). Osa listan kohdista taas voidaan laskea suoraan tasapainottavaksi toiminnaksi alkupään työ/opiskelu-kohdille (lukeminen, liikunta, ystävät, matkustelu jne.). Myönnettäköön, tällainen puolustelu on osin täyttä itsepetosta mutta toisaalta - listat ovat mustavalkoisia!

Vaihtoehtoinen versio lienee silti tarpeen. Ihan vain siltä varalta että alkuperäinen suunnitelma alkaisi jossain vaiheessa ahdistamaan liiaksi.

Vuonna 2011 minun pitäisi..
- oppia rauhoittumaan

Kotimatka

Jouluvalmisteluja

Kuten aiempinakin vuosina, tälläkin kertaa jouluvalmistelut jäivät aivan viimeisille hetkille. Lahjat tuli ostettua kahtena aattoa edeltäneenä päivänä ja eilinen aatonaattoilta töiden jälkeen kului paketoiden/leipoen pipareita/koristellen pipareita. Joulukorttien kanssa olin sentään tehokas - askartelin kortit lähes alusta loppuun työpäivän aikana (ei kerrota pomolle)!



Tarkoitukseni ei alunperin ollut ostaa lahjoja, mutta lopulta innostuin ja ostin lahjat koko perheelle sekä muutamille ystäville (suurin osa ystäväporukasta tuntuu tänä jouluna olevan jossain ihan muualla kuin Suomessa, joten sen puoleen lahjoja ei tarvinnut paljoa miettiä). Lahjojen antaminen on ehdottomasti joulun parhaita juttuja. Niiden saaminenkin on toki mukavaa, mutta jää silti kakkoseksi. Lahjojenhankintainnostustani voisin silti yrittää ennakoida ensi vuonna, jotta sopivien lahjojen keksiminen ei työkiireiden ohella tuottaisi ylimääräistä stressiä.

Alla ote piparipossutehtaamme aikaansaannoksista. Possupiparit (ja ennen kaikkea niiden koristeleminen) on kuulunut perinteisiini jo useana vuonna, ja olen onnistunut vetämään myös miehen mukaan hommaan. Koristelemme kummatkin possuista osamme ja kummankin taiteilemia possuja matkaa edelleen molempien perheiden aattojuhlintoihin.



Koska emme vietä mieheni kanssa joulua samassa osoitteessa, avasimme toistemme lahjat vuorokauden vaihduttua aatoksi viime yönä. Itse olin hankkinut miehelle lahjakortin DocPoint-dokumenttielokuvafestivaaleille (tämä kun ahnehtii dokumentteja koneeltaan lähes päivittäin), mutta oma lahjani jäi kyllä helposti toiseksi miehen minulle hankkiman lahjan rinnalla. Ilmeisesti uudelleen syttynyt rakkauteni täälläkin esittelemääni Karhuherra Paddingtonia kohtaan on ollut hyvinkin nähtävillä viime aikoina, sillä paketista kuoriutui esiin alla näkyvä ihana (ja suuri) karvainen nallekaveri. Oma Karhuherra Paddington! Saa syyttää lapselliseksi, mutta enpä olisi parempaa lahjaa osannut keksiä. :)



Tänään matkustin sitten joulun viettoon tänne Kokkolan kotimaisemiin. Ilta on kulunut odotetun rauhallisesti kinkkua natustaen, lahjoja availlen sekä ihmetellen sedän ja isän iPadeja. (Olen ehkä helposti aivopestävissä, mutta ennakkoon paljon epäilystä herättänyt laite ei käytännössä vaikuttanutkaan ihan turhalta kapistukselta.)

Edessä vielä viisi päivää kotona löhöilyä. Olen päättänyt ottaa tämän pienen joululomani täysin levon kannalta, ei haittaa vaikken koko aikana nousisi sohvalta tekemään mitään! Rehkiä ehtii sitten taas Helsingissä..

Lämmintä joulua kaikille! :)

Sivistymättömän ahdistus

Vaihtoehdot ovat pitkälti seuraavat:

A) Tiedä kaikesta kaikki
B) Älä tiedä mistään mitään.

Yleensä seilaa välimaastossa. Tietää jostain melko vähän/ei ollenkaan, jostain sen verta että kykenee jo osallistumaan keskusteluun aiheesta ja jostain niin paljon, ettei kukaan ole tarpeeksi kelvollista keskusteluseuraa. Itseäni ärsyttää hyvin usein oma tietämättömyyteni monista aiheista samalla, kun kaiken ihmisen keräämän tiedon määrä ylittää ymmärrykseni ja lannistaa usein juuri sen verran, että mieluummin makaan sohvalla ottamatta selvää edes seuraavan päivän työvuorostani.

Tällainen ahdistava suhde 'tietoa', 'tietämistä' ja 'sivistyneisyyttä' kohtaan tunkeutuu usein myös kirjoittamiseen. On useita sellaisia aiheita/ilmiöitä, joista tiedän naurettavan vähän. Usein peittelen tietämättömyyteni toteamalla, ettei minua kiinnosta. Nerokas kiertotie. Kaikki mitä on tällöin osattava, on muutama lause joilla pystyy perustelemaan haluttomuutensa keskusteluun paljastamatta kuitenkaan aukkoja sivistyksessään. Kirjoittaessa tämä tietämättömyys voi kuitenkin tunkeutua ärsyttävällä tavalla kuiskimaan tekstin reunalle. "Oletko varma että voit kirjoittaa noin? Oletko varma että sinulla on tarpeeksi tietoa aiheesta kirjoittaaksesi noita repliikkejä?" Itseään on vaikeampaa paeta.

Teatterikorkeakoulussa opiskellessani olen usein tuntenut sietämättömällä tavalla kaikki ne sivistysaukot, jotka olisivat todennäköisesti suurimmassa osassa muita korkeakouluja saaneet olla omassa rauhassaan. Tämä liittynee siihen, että teatterista puhuttaessa pelikenttä sivistyksen alueella on hyvin laaja, se kykenee ulottumaan kaikkille ihmiselämän alueille (siinä sen hienouskin osittain). Tästä seuraa toki myös joitakin ongelmia. Halu kommentoida maailmaa perustuu usein tavallista suuremmalle kiinnostukselle jotain aihetta/aiheita kohtaan. Kiinnostus taas ohjaa yksilöä hankkimaan tietoa. Opiskeluaikanani olen tutustunut useisiin hyvin valveutuneisiin ja sivistyneisiin ihmisiin, joiden kanssa en kykene oman tietämättömyyteni vuoksi keskustelemaan monista asioista samalla tasolla kuin he (tältä minusta on ainakin usein tuntunut, välillä kyse on vain vetäytymisestä ennen itsensä puhumista säkkiin tai muuta epämiellyttävää seurausta). Se on ärsyttänyt minua usein. Kuulun kai itse siihen kastiin, joka tietää monista asioista hiukan, ei mistään erikoisen paljon. En ole koskaan tuntenut kovin suurta intohimoa muuta kuin itse teatteria kohtaan.

Toisaalta olisi muistettava ihmisen rajallisuus. Tieto on tietoa, mutta ihmisen rajallisuudesta johtuen tieto ja sivistys suodattuu aina jonkinlaisen maailmankuvallisen suodattimen läpi. Lähes kaikesta voi olla vähintään kahta mieltä, ja lähes jokaisen mielipiteen voi perustella (heikommin tai vahvemmin). Intohimo jotain aihetta kohtaan johtaa hyvin usein asenteisiin ja mielipiteisiin, jotka puolestaan ohjaavat uutta tiedonhakua näiden pohjalta. Intohimon riskit liittyvät mustavalkoisuuteen. En väitä, että kaikki sivistyneet teatterintekijät muuttuisivat omien aiheintohimojensa fundamentalisteiksi. En todellakaan. Mutta en voi väittää etteikö minua aika ajoin ärsyttäisi se, kuinka vahvasti jotain mieltä teatteri haluaa olla maailmasta. Vihaan sitä tunnetta, että joku haluaa päättää kantani johonkin asiaan puolestani. Olkoonkin vaikka, että tämä joku tietäisi tuosta asiasta ylivertaisesti enemmän kuin minä.

Haluaisin uskoa, että sivistymättömyydellä on etua. En tarkoita sivistymättömyydellä tyhmyyttä, vaan ennemmin esimerkiksi sitä ettei satu olemaan täysin perillä esimerkiksi poliittisista ilmiöistä tai uusimmista tutkimustuloksista koskien sademetsien tuhoutumista. Ettei siis ole täysin selvillä ympäröivän maailman tilasta (toisaalta, kukapa olisi). Tarkoitan ennemmin, että vähäisempi tietoisuus koko ihmiskunnasta, eläinkunnasta, ympäröivästä maailmasta jne. voi auttaa rajaamaan huomion pienemmälle, olennaisemmalle alueelle. Tarkastellakseen ihmistä ihmisenä, puhtaasti itsenään, ei liene tarpeellista keräillä yksilöllisen kokemusmaailman osasia kauempaa kuin siltä alueelta, jonka valittu ihminen kykenee paikaltaan istuen aistimaan. Tiedän, ihminen on muutakin kuin se alue, jonka pystyy paikaltaan näkemään ja että ulkomaailma ja sen yksilöä suuremmat ilmiöt tunkeutuvat tajuntaan yhtä lailla missä tahansa. Mutta kun kaikki ihmisen ja yhteiskunnan keksimät/tuottamat/ylläpitämät ilmiöt ovat ylittäneet yksittäisen yksilön käsityskyvyn jo aikoja sitten, onko lopulta arvokkaampaa keskittyä kuvaamaan vaikkapa näytelmätekstissä esimerkiksi kapitalismia kuin sitä, miksi joku juuri tietyllä hetkellä tuntee vastustamatonta halua syödä kalapuikkoja? Kumman käsittelyssä voidaan lopulta päästä lähemmäksi jotain universaalia? (Jos joku sitten onnistuu näkemään himon kalapuikkoja kohtaan kapitalismin kuvauksena, en ole sitä vastaan. Tulkinta-asiat ovat kohta erikseen, tarkoitan tässä yhteydessä ennemmin näytelmän kirjoittajan lähtökohtia.)

Loppujen lopuksi näidenkin vatvominen on kohtuullisen turhaa, koska en voi väittää aihemaailmojen olevan näin mustavalkoisesti jakautuneita (kapitalismi vs. kalapuikot). Kaikki liittyy kaikkeen. Olen kuitenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että esimerkiksi jonkin yhteiskunnallisen (tai muun yksittäisen ihmisen välitöntä kokemusmaailmaa laajemman) ilmiön valitseminen lähtökohdaksi ja lähestymiskulmaksi ei ole teatterissa kovin mielenkiintoista. Ei ainakaan, jos ihmistä käytetään ainoastaan ilmiön kuvailun keinona eikä elävästi ainutlaatuisena osana. Yhteiskunta muuttuu, emmekä ole kykeneviä tarkkailemaan sitä objektiivisesti. Myös ihminen itsessään ihmisyyksineen on varmasti muutoksen tilassa, mutta ei yhtä nopeassa. Meidän on helpompi samaistua ja löytää tuttuutta 100 vuotta sitten kirjoitetun romaanin henkilön tunnemaailmasta kuin yhteiskunnasta jossa tämä on elänyt. Valinta tehdään lopulta siinä, halutaanko edetä suuresta pieneen vai pienestä suureen.

Tässä kohtaa mietin, kuinka kauas olen jo ehtinyt ajautua kirjoitukseni alusta. Tiedosta, tietämättömyydestä, sivistyneisyydestä. Johtopäätöksenä kaiken tämän paatoksen jälkeen voisin kai todeta, että maallisella tiedolla ei ole niin hirveästi merkitystä, että siitä kannattaisi sen enempää stressata (tämä täytyy muistaa!) Ei ole tarpeellista tietää kaikesta kaikkea, koska kaikki aidosti olennainen tieto (ainakin koskien näytelmien kirjoittamista) löytyy ihmisestä itsestään sekä niistä lähimmistä suhteista jotka tämä luo toisiin ihmisiin. Tältä kantilta katsoen jo yhteiskunnan rakenteiden pääpiirteitä syvempi tunteminen ei ole edellytys näytelmän kirjoittamiselle (huh). Jos on pakko valita, valitsen kalapuikon.

Loppukysymys:
olisiko tästä(kin) kirjoituksesta tullut fiksumpi, jos tietäisin enemmän esim. kaikesta?

Voi perse mitä keloja. Lienee aika painua nukkumaan.

Ehdotus:

C) Älä tiedä tietämisestä yhtään mitään.

Hauki ja kalakauppias

Lauttasaareen muuttamisen aikoihin minun oli jossain vaiheessa tarkistettava lähimmän ruokakauppani aukioloajat. Ruokakaupan sivuilta löytyi tuolloin vain tärkeimmät tiedot sekä tämä video. Sivut on nyt päivitetty ja video poistettu mutta onnistuin sen jäljittämään youtubesta. Reaktio on edelleen sama - mitä ihmettä??



Arvostan! Nimim. Vakiokauppani edelleen, jo vuodesta 2008

Huom!

Paikansin juuri ongelman koskien blogini kommentointia - blogiini ei ole voinut kommentoida! Pisteitä minulle! Nyt ongelma on toivon mukaan korjattu. Tämä tiedoksi siltä varalta, että joskus jotain sanomista tulee. :)

Keilarinsessa

Ei niin hyvää sunnuntaita! Tämä päivä ei ole todellakaan ollut niitä parhaimpia. Paljolta ärsytykseltä olisin varmasti voinut välttyä jos olisin vain osannut sanoa ei työkaverilleni, joka perjantaina tuli kysyneeksi tekisinkö hänen sunnuntaivuoronsa. Mielensisäinen taistelu oli armoton. Pitääkö vapaapäivä (ja uimavuoro!) vai jaksaako tehdä kohtuullisen pituinen työvuoro tuplapalkalla, kun kyseinen raha tulisi enemmän kuin tarpeeseen tammikuussa, kun maksettavana on mm. valmennuskurssi? Lopulta päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon lupaamalla itselleni retken uimahalliin välipäivinä. Ei ehkä olisi pitänyt.

En oikeastaan tiedä mistä ärtyneisyyteni lopulta johtui. Yksi vaikuttava tekijä saattoi olla eilisen virkkarikeilauksen yhteydessä nautittujen muutaman lonkeron edesauttama väsymys. Toinen mahdollinen tekijä lienee tällä hetkellä melko suuri vitutukseni talvea kohtaan. Sää on hyinen ja lumentulo ei vain lopu (ikkunanäkymästämme on tällä hetkellä peittynyt ikkunalaudalle kertyneen lumen ansiosta yhtään valehtelematta n. 1/3)! Nyt kotiin päästyäni en haluaisi poistua ulos ennen kevättä. Harmi että seuraava työvuoro on taas huomenna klo 10.

Eilinen vapaapäivä (hieman paremmalla mielialalla varustettuna) sisälsi paljon liikkumista bussilla/autolla, vierailun paremman puoliskon vanhemmilla Veikkolassa, lipaston haun Puistolasta (ihastuttava huonekalu, palaan aiheeseen myöhemmin kuvien kanssa) sekä illalla jo mainitsemani virkkarikeilauksen Kampin keilahallissa. Keilausreissut ovat aina olleet suosikkejani, sillä itsekseen keilaamaan ei tule lähdettyä (kiitos lähinnä kovan hinnan) ja työporukalla kyseinen ajanviete on aina ollut hauskaa ja rentouttavaa.

Keilaajaahan minusta ei saisi kirveelläkään. Pääasia että pallo lähtee oikeaan suuntaan vahingoittamatta ketään! Tavoitteeni oli kahden tunnin aikana saada aikaiseksi edes yksi kaato ja loppujen lopuksi tavoite täyttyi ja ylittyikin. Hyvän tovin käytin myös iPhonella kuvailuun siinä vaiheessa kun tajusin ihmisten keilausasentojen pääsevän erinomaisesti oikeuksiinsa valokuviin vangittuina. Tasapuolisuuden nimissä osani sain minäkin, enkä voi kuin todeta että oma pettämätön taktiikkani keilauksessa on yhdistää hommaan myös ripaus mäkihyppyä!



Lopuksi kuitenkin vielä todiste heille, jotka edellisen kuvan nähtyään kehtaavat epäillä taktiikkani toimivuutta. Taisin lopulta tulla toiseksi, mutta onneksi hoksasin napata kuvan ennen kohtalokasta viimeisen kierroksen munaustani. Voin eläkkeellä kuvia selatessani elää onnellisesti siinä uskossa että lopulta voitin tuon kierroksen. (Omat pisteeni siis keskimmäisellä rivillä.)



Loppuillan ohjelmaa: lipaston täyttöä ja triojäätelöä. Vielä neljä työvuoroa jäljellä ennen kuuden päivän joululomaa. Juuri nyt neljä päivää voisi yhtä hyvin olla neljä viikkoa, ainakin siltä tällä hetkellä tuntuu..

Not so angry birds

Olohuoneen seinämme sai viimein koristuksen. Vuokrasopimuksen allekirjoittamisesta asti olimme miehen kanssa (lähinnä toki minun pesänrakennuslähtökohdistani käsin) pohtineet sopivaa ratkaisua kyseiselle seinälle. Tapetti? Maalia? Tauluja?

Lopulta seinälle löytyi kuitenkin muita vaihtoehtoja halvempi ja helpompi (muttei lainkaan huonompi) ratkaisu ja tällä viikolla posti kuljettikin perille eBaysta tilaamani seinätarran. Hintaa ostokselle kertyi postikuluineen vain n. 20 euroa, mikä on huomattavasti vähemmän mitä samanlaisista tarroista saa Suomessa maksaa. (Tämä toki herätti epäilyjä laadun suhteen, mutta ainakaan toistaiseksi mitään vikoja ei ole tuotteessa ollut havaittavissa.) Olen kovasti ihastunut lintusiini! Sopivat hyvin yhteen myös ikkunasta näkyvän oksaston kanssa.



Nappasinpa samalla kuvaan myös työpaikan tämän vuoden joululahjan. Marimekkoa tällä kertaa, Hyvässä seurassa-sarjan teepannu sekä Puutarhurin parhaat-kuosinen pannumyssy (en ole ennen omistanut pannumyssyä!) Työpaikan joululahjat ovat joka vuosi olleet aikalailla "tyttökamaa", eli jotain keittiöön kuuluvaa (kaltaiseltani semifeministiltä aika karusti sanottu, pahoittelut). Käyttökelpoisuus on kuitenkin aina plussaa, vaikka eräät menneen vuoden kalahaarukat ja -veitset odottavatkin vielä ensikäyttöään jossain tarkemmin määrittelemättömässä paikassa.



Yritin tänään ensimmäistä kertaa tälle vuodelle tehdä jouluostoksia. Kyllästyin tunnin sisällä. Liikaa ihmisiä paikoissa, liikaa hintaa asioissa. Miksi piti taas jättää viime tinkaan? Kiitos korkeammille voimille siitä ettei ystäväpiirissäni/perheessäni ole koskaan ollut kovin määräävää lahjojenantoperinnettä. Olisi silti kivaa antaa edes muutama lahja..

Nyt nukkumaan. Palaamme!

t. Ystävänne Materialisti-Henna :D

Liikunnan riemua

Löysin kännykästäni tallennettuna erään näyteikkunanäkymän viime keväältä. Summaa aika hyvin käsitykseni liikunnan ilosta. Suomeksi: ajatus on kiva, mutta toteutus kusee (eli tuottaa kipua ja tuskaa, useimmiten.)



En ole koskaan varsinaisesti nauttinut liikkumisesta. Noin vuosi sitten tein kuitenkin pyhän uudenvuodenlupauspäätöksen alkaa liikkua heti vuosiluvun vaihduttua uudeksi. Muutamaa kuukautta myöhemmin (tämä laskettakoon vielä HETI vuodenvaihteen jälkeen tapahtuneeksi) kävinkin maksamassa yliopistoliikunnan liikuntamaksun puoleksi vuodeksi. Tuolloin tutustuin useampaankin otteeseen pallojumppaan (jonka edelleen koen helpoiten lähestyttäväksi ryhmäliikuntamuodoksi, koska siinä on se pallo), sekä joihinkin muihin ryhmäliikuntavaihtoehtoihin ja laadittiinpa minulle myös oma saliohjelma. Kuten ennakkoon pelkäsin, innostus kuitenkin lopahti pian kevään kiireiden myötä. Juuri ennen puolen vuoden täyteen tuloa ehdin vielä innostua uudestaan liikkumaan, mutta määräajan täytyttyä en kuitenkaan uusinut maksua (en muista syytä, tokkopa sellaista on koskaan ollutkaan). Sen jälkeen olenkin lähinnä laiskotellut ja kasvatellut taikinamahaa.

Haluan kuitenkin antaa itselleni kunnian tämän vuoden osalta sikäli, että ainakin yliopistoliikunnan suhteen suoritukseni tämän vuoden osalta on verrattomasti parempi kuin erään aiemmin vuoden, jolloin tulin liikuntainnostuksissani maksaneeksi maksun kerralla koko vuodeksi, enkä tuolloin käyttänyt maksamaani liikuntamahdollisuutta KERTAAKAAN. Hyvä minä! Liikunnallisuuskäyräni on siis ollut silmiinpistävän nousujohteinen.

Suunnitelmissa olisi tehdä ensi vuoden osalta jälleen tuo elämäntapamuutokseen pyrkivä uudenvuodenlupaus - lupaan liikkua enemmän. Ehdin jo pyytää vanhemmiltani joululahjaksi liikuntamaksun sponsoroimista ensi vuodelle. Vanhemmat ilmeisesti ostivat ehdotukseni (voi paska). Tämä tarkoittaa että minulla olisi yksi lupaus lunastettavana vuodelle 2011. Hikeä pukkaa jo pelkästä ajatuksesta, voi voi. Olen sohvaperunoiden kruunaamaton kuningatar!

(ps. Myönnettäköön vielä loppuun, että kuluneena vuotena olen onnistunut tuntemaan muutamaan otteeseen jotain sellaista jota en koskaan uskonut kokevani - liikunnan jälkeen iskevän hyvän olon tunteen. Harmi että vihaan hikoilua yli kaiken. Muutenhan minua ei estäisi mikään!)

Aamu, jona tulin ulos kaapista

Tämä päivä alkoi heräämisellä unen läpi tunkeutuneeseen ovikellon ääneen.

Mies: "Ai niin, ne termostaatin säätäjät tulee vissiin tänään."

Päivän ensimmäiset hereilläolon minuutit vietin liian heppoisesti pukeutuneena piilossa vaatekaapissamme. Olo oli kai vähän samanlainen kuin niillä elokuvien salaisilla rakastajilla, jotka hyppäävät kaappiin piiloon aviopuolison saapuessa kotiin varoittamatta. Paitsi ilman sitä salainen rakastaja-kuviota. Jouduin tyytymään pelkkään kaappiosuuteen.

Tämä oli eittämättä jännittävintä mitä minulle on viime päivinä tapahtunut!

Vuokrata halutaan: Bussi

Kaksi havaintoa:
1. Paras paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy bussista.
2. Huonoin paikka näytelmien kirjoittamiselle löytyy tietokoneen äärestä.

Nämä havainnot asettavat tiettyjä esteitä etenemiselle. Pakkasella olisi varmaan todella kivaa istua rundilla bussissa (ihan minkä vaan linjan) ja yrittää tehdä taidetta. Aivoni, keksikää vaihtoehtoisia lokaatioita luovuudelle!

Tietokone kuitenkin tappaa kaiken luovan tekemisen. Olen kai jossain määrin internet-riippuvainen, minun on vaikea istua koneen ääressä avaamatta nettiä ja kun netti on auki, keksin tasaisin väliajoin sivuja joilla minun on ehdottomasti juuri sillä nimenomaisella hetkellä vierailtava (pakoilua). Ja kun kirjoittaminen vaatisi ehdotonta keskittymistä, muodostuu tilanteesta lähinnä ahdistava. Paras keino tässä vaiheessa lienee ottaa rajut otteet käyttöön, kävellä lähimpään kirjakauppaan, ostaa muistikirja ja alkaa kirjoittaa/hahmotella vanhanaikaisesti kynällä paperille. Tässä vaiheessa tuskin saisin mitään tarkkaa dialogintynkää tai muuta paperille, mutta kaikenlainen luonnostelu kuumottelisi jo.

Tällä hetkellä haluaisin eniten nähdä lavalla jättimäisen origamikurjen. Koska en usko että ihan heti olen löytämässä ilokseni näytelmää jossa tuollaisen suunnattoman geometrisen paperilinnun pystyisin näkemään, pitänee sellainen kirjoittaa itse.. Mitä ilmeisimmin minulla on jonkinasteinen pakkomielle kirjoittaa näyttämölle a) lapsia ja b) (suuria) eläimiä/olentoja. Pitäisi yrittää laajentaa repertuaaria (eli kehitellä kiertoteitä pakkomielteille).

Juhlat

Rauha on laskeutunut Lauttasaareen. Vieraat lähteneet koteihinsa, pöydät täytetty tyhjillä oluttölkeillä ja viimeiset munavoit tuhottu hieman epäilyttävällä reseptillä yhdessä grillimausteisten sipsien kanssa. Muovailuvahaeläimet on survottu takaisin purkkiinsa ja lahjaksi saatu talvikurpitsa seisoo pöydällä epätietoisena tulevaisuudestaan.

Olen makoillut hyvän tovin sohvalla tuijottaen Animal Planetia (kyllä, taas) ja odottaen elonmerkkejä makuuhuoneen puolelta - miehen osalta juhlat kääntyivät hiukan ikävämmiksi aamun tunteiksi kuin itselläni. (Välihuomautuksena todettakoon että 9h aikana tuhosin itse vain kaksi lonkeroa ja siiderin, mikä ei juuri aiheuttanut kovempaa menoa illalla kuin huonoa oloa aamullakaan. Tosin en ole eläissäni kärsinyt krapuloista, joten samapa tuo.) Suunnitelmissa on piakkoin nauttia klo 16 aamiainen, joka koostunee pääosin illan jämäherkuista - brownieseja ja muffinsseja, ah elämän keveyttä!



Krapulan sijaan kärsin jonkinasteisesta juhlienjälkeisestä kaihoudesta. Siis sellaisesta tunteesta joka iskee kun on kauan suunnitellut ja odottanut jotain itse järjestämäänsä juhlintaa - ja sitten se yhtäkkiä onkin ohi. Toisaalta en hirveän usein jaksaisi itse emännöidä juhlimisia, pari kertaa vuodessa lienee sopiva määrä (jos ei tavanomaisia illanistujaisia lasketa). Itse järjestettyihin juhlintoihin liittyy aina tiettyjä vastuun tunteita. Riittääkö syömisiä kaikille? Pitääkö lämmittää uunissa vielä yksi pussillinen cocktailpiirakoita? Eihän kukaan joudu mököttämään yksinään jossain nurkassa?

Hauskaa oli joka tapauksessa ja luulen että itse emännöitsin tällä kertaa vähemmän kuin isäntä isännöi! Naapureiltakaan ei valituksia tullut, vaikka viimeiset vieraat lähtivät vasta klo 03 jälkeen. Onneksi olemme suurimman osan ajasta hiljaisia naapureita. Väittäisin ainakin.

Tölkkienkeruuaika!



ps. Illan aikana onnistuin myös viimein huutamaan meille lipaston! Nyt pitäisi vain saada järjestetyksi kyseisen huonekalun kuljetus Puotilasta Lauttasaareen..

Lumimies

Lunta tulvillaan..

Eilinen oli taas yksi niitä päiviä, jotka eivät mene ihan suunnitelmien mukaan. Heräsin aamulla jo kahdeksan aikoihin lukeakseni illan tenttiin (tietenkin kuluttaen ensin 1-2h lukemisen välttelemiseen), ja onnistuinkin kertaamaan suuren osan tenttikirjasta. Tarkoitus oli käydä tekemässä tentti, sitten suunnata miehen kanssa syömään ulos erääseen ystävän suosittelemaan ruokapaikkaan ja siirtyä sen jälkeen keikalle Le Bonkiin. Yksinkertaista.

Olen selvästi liian luottavainen Helsingin joukkoliikenteeseen kaiken viime päivien lumentulon jälkeenkin. Uskoin ehtiväni asioida postissa ennen tenttiä, mutta vaikka ensimmäinen bussi keskustaan olikin ajoissa ja ehdin asioida postissa, ei seuraavia busseja enää tullutkaan. Luovalla kikkailullakaan en lopulta ehtinyt tenttiin ajoissa ja otin sitten suunnan takaisin kohti Lauttasaarta. Paluumatkaankin (joka normaalisti kestää n. 20-30min) kului vajaa tunti. Pitänee kirjoittaa johonkin muistiin että bussit 65A ja 66A EIVÄT KULJE talvella. Ainakaan minkäänlaisessa aikataulussa. Olen toivottoman hidas oppimaan.



Paluumatkalla kävin noukkimassa vielä yhden tilaamani jutun Siwasta, jonka jälkeen kävelin loppumatkan kotiin. Lunta oli puistoissa ja metsäpoluilla valtavat vallit, valokuvia napsiessa sormet tuumasivat jäätyä vaikka miinusasteita oli vain muutama. Kaikesta bussien myöhästelystä ja viluilusta huolimatta en ole yhtään äkäinen talvelle ja valtavalle lumimäärälle. Jossain uutisessa luki että viimeksi tällainen lumimäärä on joulukuun alussa ollut vuonna 1985. On tullut mietittyä, näyttikö juuri tällaiselta silloin kun synnyin. Tuon tilastofaktan kuultuani olenkin pitänyt tämänhetkistä lumen määrää ikään kuin syntymäpäivälahjana. Eikä lahjoista sovi valittaa! :)

Tentistä myöhästyminen tuntui lopulta kaikin puolin onnekkaalta sattumalta. Toisaalta en ollut lukenut tenttiin tarpeeksi saadakseni itseäni tyydyttävän arvosanan, joten ensimmäiseksi ajattelinkin tämän myöhästymisen olleen sopiva näpäytys itselleni. Eihän tenttien tulisi olla vain tuurilla läpäistyjä arvosanoja, vaan todisteita opituista asioista? Ainakin yritän tällaisen ajattelutavan nyt omaksua. Myöhemmin illalla mies sai myös kuulla suru-uutisia, jolloin kotona oleminen ja lohduttaminen tuntui myös paljon paremmalta kuin tentissä istuminen. Elämä on uskomattoman epäreilua joskus, en osaa sanoa muuta.



Lopulta ruokapaikka vaihtui tuttuun vakiopaikkaan, Kampissa sijaitsevan Dragon Springin vakioherkkuihin. Ruokailun jälkeen siirryimme lopulta Le Bonkiin, kuten suunnitelmissa oli, kuuntelemaan ruotsalaisen Tallest Man on Earthin keikkaa. Uusi tuttavuus minulle (jos ei miehen kotona koneelta soittamia biisejä lasketa), eikä huono sellainen ollenkaan. Mies, kitara ja yksinkertaisen kauniit kappaleet sopivat hyvin lumisen päivän lopetukseksi/syntymäpäivän aloitukseksi.

Pian jatkan syntymäpäivän viettoa työvuorolla. Sitä ennen miehen valmistama (ilmeisen kaloripitoinen) synttäriaamiainen ja söpöjä eläimiä Animal Planetilta. Tästä on hyvä jatkaa.

Eilisiä

Eilen voitimme viimein itsemme ja saimme järjestetyksi kauan suunnitellun pelipäivän, koko päivä varattiin Riikan ja Lassin mukanaan tuomalle Descent-pelille. Aloitimme pelaamisen pariskunnan saavuttua (tai tarkemmin sanottuna allekirjoittaneen palattua uima-altaalta) puoli neljän aikoihin, ja saimme pelin kunnialliseen päätökseensä vähän ennen puoltayötä. Aikaa kului toki varsinaisen pelaamisen lisäksi myös hyvän tovin kestäneelle sääntöjen opettelulle sekä tortilla/taco-painotteiselle ruokailuhetkelle.

Itse peli oli taas sitä sarjaa, jota ensin katselen hienoisen kauhun vallassa. Kaikkia osasia ja kortteja ja pieniä pahvinpalasia/muoviukkeleita tarkastellessa on vaikea uskoa että jotain noin massiivista voisi oppia hallitsemaan lyhyessä ajassa. Kaikeksi onneksi kaikki tällaiset kauhun tunteet katoavat yleensä melko nopeasti. Palkintona jyvälle pääsemisen huumaava nautinto! (Kyseisen pelin peluulle voin kyllä varata päiviä jatkossakin, tiedoksi ystävilleni.)



Itsenäisyyspäivä kului töissä. Perinteisesti. Muistelisin olleeni töissä itsenäisyyspäivänä myös useana edellisenä vuotena. Kaikeksi onneksi tämänpäiväinen vuoroni oli kaikin puolin kevyt ja päättyi sopivasti ennen linnanjuhlia. En voi varsinaisesti kuvailla itseäni isänmaalliseksi henkilöksi, linnanjuhlia seuraamisessakin suurin huomioni kohdistuu (yllättävää kyllä) kauneimpien pukujen bongailuun.

Olen silti onnellinen tämän maan kansalaisena. Juuri nyt Nelosella pyörii dokumentti Yhdysvaltojen asekulttuurista ja lapsista, jotka opetetaan käsittelemään aseita heti kun näiden fyysinen kehitys sen mahdollistaa. Kun dokumentti kertoo nuorimman Yhydsvalloissa aseluvan saaneen olleen 11 kuukautta vanha, on helppo todeta toisten yhteiskuntien olevan mielenvikaisempia kuin toisten.

Elämä ja/eli työnteko

Vaatimattomasta kuuden päivän työputkesta menossa päivä nro viisi. Sunnuntaina pidän vapaapäivän, sen jälkeen töiden teko jatkuu lähestulkoon yhtä intensiivisesti aina jouluun asti (ja todennäköisesti sen jälkeen samalla tahdilla, mutta työvuorolista päättyy taktisesti 26.12., joten kaikki sen jälkeen tapahtuva on minulle vielä suurimmaksi osin pimennossa.)

Viimeisen vuoden aikana olen työskennellyt enemmän kuin koskaan. Samanaikaisesti olen kypsynyt yhä enemmän työhöni. Heti alkuun on toki todettava, että sinänsä arvostan työpaikkaani ja sitä että olen saanut olla täällä jo yli 4 vuotta. Mutta hyvin pian tämän perään on sanottava, että voisin yhtä hyvin vetää itseni hirteen jos löytäisin itseni samoista hommista vielä 10 vuoden kuluttua (tähän kohtaan hyvin voimallinen puun koputus).

Lyhyt plussien ja miinusten lista liittyen työhöni:

+ Työtoverit, jotka ehdottomasti ovat työni paras puoli
+ Neljän vuoden jälkeen tunnen osaavani hommani hyvin, ja se tuo minulle tietynlaista tyydytystä
+ Satunnaiset erityisen mukavat asiakkaat
+ Ihan kohtuullinen korvaus opiskelijan näkökulmasta
+ Se, että sairastuessaan voi varata ajan yksityiselle lääkärille eikä ainoa vaihtoehto ole maailman tehokkain YTHS
+ Työ ei ole sottaista. Mieluummin sekoitan korttipakkaa kuin siivoan tai paistan hampurilaisia.

- Työssä ei ole mitään luovaa
- Samanlainen arki ja rutiinit päivästä toiseen ilman suurempia yllätyksiä tai vaihtelua
- Ei se palkka ihan niin hyvä ole, aika halvalla tässä elämäänsä myy
- Idiootit imbesillit paska-asiakkaat, joihin törmää turhan usein (yleensä päivittäin)
- Aikataulujen kanssa säätäminen, kun työajat eivät yleensä kohtaa muita velvotteita (esim. opiskelu)
- Turvattomuuden tunne, liittyen useimmiten noihin mainitsemiini paska-asiakkaisiin.

Plussaksi voisi kai tässä vaiheessa laskea senkin, että motivaatio opiskelua kohtaan tuntuu vain kasvavan sitä mukaa kun huomaa viettävänsä töissä yhä enemmän aikaa. On päästävä pois!

Olen hahmotellut suunnitelmaa, jonka nojalla pyrkisin olemaan kolmekymppisenä pois a) opiskeluelämästä ja b) nykyisestä työpaikastani. Tämä on tietenkin aika optimistista, ja vaatisi hyvin aktiivista opiskelua seuraavien viiden vuoden aikana. Mutta tavoitteet lienee parasta nostaa aina hivenen liian ylös kuin liian matalalle.

Olen osallistumassa keväällä psykologian valmennuskurssille. Tarkoitus olisi siis päästä sisään ensi kevään kokeissa, ja opiskella siis tätä myöten kahdessa oppilaitoksessa seuraavana syksynä. Minulla on ollut pieniä vaikeuksia myöntää näitä suunnitelmiani, sillä ennen kaikkea pelkään ettei minun ajatella olevan enää kiinnostunut nykyisisitä opinnoistani. Taide ja sen opiskelu antaa itsestään hiukan omistushaluisen kuvan. Ikään kuin taidealan valitseminen vaatisi täydellistä omistautuneisuutta ja (varsinkin Suomen oloissa) heittäytymistä jonkinlaiseen jatkuvaan epävarmuuden tilaan, esimerkiksi toimeentulon suhteen. Olenkin usein tuntenut pientä häpeää ymmärtäessäni, etten ole täydellisesti henkeen ja vereen "taiteilija" siinä mielessä kuin sen monet käsittävät, tai kuten ehkä vääristyneesti luulen monien käsittävän. Minulla on tarve kirjoittaa, ja tuo kirjoittamisen tarpeeni kohdistuu nimenomaan näytelmäteksteihin. Olen kuitenkin hidas kirjoittaja, eikä minulla ole täydellistä kutsumusta riipiä elantoani milloin minkäkinlaisesta projektista tehden niiden ohessa elääkseni milloin mitäkin hanttihommia. Haluan kirjoittaa näytelmiä ja toimia taiteen parissa, mutta haluan myös varmuutta, pysyvyyttä, mahdollisuuden ansaita elantoani mielekkäillä työtehtävillä ennemmin kuin kompromisseilla. Ei siis ihme että dramaturgian opintojani on koko niiden keston ajan leimannut pelko siitä, että vaikka varmasti tulen kirjoittamaan näytelmiä, en silti tule elättämään niillä itseäni. Olen taiteentekijänä kenties hiukan liian yksipuoleinen. Tai sitten minulta vain puuttuu luottamusta. (Vain täysin epärealistinen henkilö voi silti väittää, että taideala takaa varman toimeentulon Suomessa - tai yhtään missään.)

Olen siis valinnut moniavioisuuden mitä tulee tulevaisuudensuunnitelmiini. Psykologian opiskelun mahdollisuus iski noin vuosi sitten hyvin kirkkaana. Oppiaineena se tuntuu sisältävän paljon niitä samoja asioita, jotka ovat ajaneet minua myös teatterin/dramaturgian/kirjoittamisen opiskelijaksi. Pohjimmiltaan olen kiinnostunut ihmisen käytöksestä ja ihmisyydestä. Sekä draama että psykologia operoivat tuolla alueella, tyydyttäen tiedonhaluani omilla tavoillaan. Minulla on hyvin vahva uskomus, että nuo molemmat myös tukevat toisiaan monella tavalla.

Uskon siis löytäneeni toimivan yhdistelmän. Draama antaa minulle mahdollisuuden luovuuteen ja itsenäisempään, "villimpään" ihmisyyden tutkimiseen kun taas psykologia laajentaa ymmärrystäni aiheesta tieteellisemmästä näkökulmasta, tarjoten siinä sivussa paremman varmuuden tulevaisuudesta ja toimeentulosta. En ole hylkäämässä ketään - olen vain ottamassa toisen puolison ensimmäiseni rinnalle. Tai ainakin aion yrittää.

Kirjoitukseni alkuperäinen tarkoitus oli purkaa työputken aiheuttamaa ahdistusta. Tässä oli kuitenkin monta mieltäni painanutta asiaa, erityisesti koskien tuota tulevaisuudensuunnitelmieni skitsofrenista luonnetta. Asioiden purkaminen tekee hyvää. Vilpitön tarkoitukseni oli vain puolustella haluani tehdä elämästäni mielekästä - joskus se vain vaatii pientä itsekkyyttä valintojen suhteen.

Aika vaihtaa työpistettä. Pelaajat käyttäytyvät yllättävän rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi.

Riemunkiljahdus

Sain tänään ensimmäisen arvosanani avoimen yliopiston psykologian opinnoissa: neuro- ja kognitiivisen psykologian I-kurssin neuro-osuudesta 4/5. (Kognitiivinen osuus siis puuttuu vielä ja joudun sen tekemään uusintatentissä, koska aikaa lukemiseen jäi töiden takia liian vähän.)

Täytyy todeta että olen ihan mielettömän ylpeä ja onnellinen tuosta nelosesta! Vaikka toiveissa onkin hiukan että tuon neuro-osuudenkin saisin vielä uusinnan yhteydessä nostettua vitoseen, on silti joka tapauksessa nyt iloinen ja onnistunut olo. Tällä hetkellä tuntuu, että eivät nuo suunnitelmani psykologian opiskelusta yliopistossa ole vielä täysin tuhoon tuomittu ajatus. :)

Itselahjontaa

Joulukuu ja ensimmäinen tajuamisen hetki - vuosi on lähestymässä loppuaan. Joulukin lähestyy, mutta en ole koskaan ollut varsinainen jouluhössöttäjä. Hankin muutaman lahjan jos hankin, leivon perinteiset joulun possupiparit ja matkaan Kokkolaan perheen luokse jouluksi (jo useamman edellisvuoden tapaan aloitan aattoni istumalla 5h junassa).

Ennen joulua on vuorossa kuitenkin mm. 25-vuotissyntymäpäiväni. Juhlia olemme järjestelleet miehen kanssa 11.12. lauantaille, samalla vietetään myös tämän kämpän myöhästyneitä tupareita sekä pikkujouluja. Varsinaisena syntymäpäivänäni pari päivää aikaisemmin istun töissä kymmeneen asti illalla. Olisin tietenkin voinut pyytää kyseisen päivän vapaaksi kuten viime vuonna mutta noh, ehkä kestän menetyksen kun juhlat ovat kuitenkin edessä miltei saman tien.

Itseni lahjomista olen kyllä onnistunu harrastamaan siinä määrin että nyt on laitettava stoppi. Eilisistä postin tuomista paketeista paljastuivat muun muassa seuraavat:



Huuto.netistä ostamani iPod nano saapui kuin saapuikin uuteen kotiinsa, vaikka ehdin jo muutaman hetken pelätä että olisin joutunut huiputetuksi kun myyjästä ei kuulunut mitään maksettuani rahat soittimesta hänen tililleen. Kaikeksi onneksi pelkoni oli kaikin puolin turhaa, olin onnistunut tekemään hyvät kaupat, iPod vaikuttaa täysin käyttämättömältä ja toimii mallikkaasti. Eilisilta kuluikin musiikin siirtämisessä kyseiseen laitteeseen.

Lisäksi tuo Lonely Planetin Lontoon matkaopas kuoriutui yhdestä paketista. Kyseisen sarjan matkaoppaita löytyy meiltä jo useitakin kappaleita, turhankin tehokkaita matkakuumeen nostattajia.

Aika nousta sohvalta ja suunnata työpaikalle, ensin kehityskeskusteluun pomon kanssa ja sen jälkeen lyhyeen työvuoroon. Elämä on taas pelkkää työvuoroa. Olisipa jo sunnuntai!