Pullapoika

Vuosia sitten mummu yllätti minut leipomalla tavallisten pullien joukkoon yhden pullapojan - rusinat nappeina ja silminä. Vein pullapojan kotiin, mutten koskaan hennonnut syödä sitä. Ajan myötä pulla unohtui hyllylleni, ja kovettui lopulta kivikovaksi. Myöhemmin äiti kiinnitti pullaan koukun ja ripusti sen huoneeni seinälle.



Mummu on nyt jo lähtenyt tästä maailmasta, mutta pulla tuo vieläkin suuren määrän lämpimiä muistoja mieleeni. Se saa hymyilemään joka kerta (sen lisäksi että on mielestäni jokseenkin poikkeuksellinen muistoesine).

Ps. Jos jollakulla on parempaa tietoa siitä, miten tällaisen pullan säilymistä voisi edesauttaa tulevaisuudessakin, niin ottaisin neuvot ilomielin vastaan! Pelkään, että aika rappeuttaa kovettuneenkin pullan pian tunnistamattomaksi, vaikka se paljosta onkin jo selvinnyt.